Pandemiavuotta 2020 leimasi etäopetus ja yleisötapahtumien katoaminen, mutta Teatterikorkeakoulusta tuohduttiin silti.

Vuoden 2020 lopulla intouduttiin mediassa ruotimaan erityisesti Teatterikorkeakoulun tilaa. Suomen Kuvalehden mukaan, Helsingin Sanomien komppaamana, Teakissa on meneillään jotakin kummallista, jopa taistolaisuuteen tai turkkalaisuuteen verrattavissa oleva skandaalinpoikanen. Opiskelijat kyykyttävät opettajiaan ja levittävät valtameren takaa saapuvaa uutta normaalia, jossa kaikki vanha on huonoa ja väkivaltaista, ja jos opetus ei ota jokaisen yksilön tunteita huomioon, ollaan suorastaan pahoinpitelyn partaalla.

Somessa leimahti saman tien, kun Teatterikorkeakoulun opiskelijat sekä monet siellä opettaneet alan ammattilaiset eivät tunnistaneet kouluaan Suomen Kuvalehden maalaamasta jutusta. Erityistä närää herätti se, ettei juttua varten haastateltu yhtäkään opiskelijaa. Yle riensi hätiin ja päästi opiskelijat ääneen.

Pian koko juttu unohtui. Siirryttiin jo muihin aiheisiin.

Toki asian ruotiminen ja ratkaisujen löytyminen kuuluukin Teatterikoulun ihmisille itselleen. Ei ole syytäkään tehdä Teatterikorkeakoulun asioista koko kansan huutokilpailua. Harvalla taidekouluja käymättömillä tai niiden pedagogiikkaa tuntemattomilla on käsitystä siitä, miten teatteritaiteen opetuksen tulisi rakentua ja tapahtua, saati syvällistä tuntemusta opetussuunnitelman tavoitteista. Pelkkien luulojen, tai sitten medioiden julkaisemien yksittäisten, yksipuolisesti esille tuotujen tapausesimerkkien pohjalta ei kenenkään pitäisi lähteä sanelemaan, mikä Teatterikorkeakoulun opetuksessa tällä hetkellä mättää. Toisaalta opetuksesta ja pedagogiikasta olisi hyvä voida julkisesti keskustella. Taidekorkeakoulujen opetus on harvoille rajattua, mutta taide on kaikille suunnattua, ja sen sisällöillä ja niissä esille tuoduilla äänillä on yhteiskunnallista merkitystä. Asiallisella keskustelulla ja aidolla kiinnostuksella koulutusta kohtaan on paikkansa, mutta siitä ei näissä skandaaleissa ole kysymys.

Erityisesti Teatterikorkeakoulua koskevat skandaalit ja niistä tuohtuminen ovatkin toki osa suomalaista teatterikulttuuriperintöä.

Kohujen vääntäminen ja nostaminen otsikoihin tuntuu kuitenkin edelleen olevan vastustamaton himo monille medioille. Kirjoitimme viime keväänä siitä, kuinka teatterikoulutuksesta puhuttaessa monilla tuntuu edelleen olevan suuri tarve nostaa esille mediaseksikkäät kestosuosikkiskandaalit, joita Teatterikorkeakoulu on vuosien varrella käynyt läpi. Erityisesti Teatterikorkeakoulua koskevat skandaalit ja niistä tuohtuminen ovatkin toki osa suomalaista teatterikulttuuriperintöä. Jumalan teatterin tietävät nekin, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään, kun ryhmä riehui Oulun teatteripäivillä vuonna 1987. Tapauksesta suuttuminen ei suinkaan ole vaatinut sitä, että olisi ollut paikalla. 1970-luvulla Joensuussa ja Kuopiossa käytiin jopa teatterisotia, kun ohjelmistojen päätäntävallasta kiisteltiin johtokuntien ja taiteellista työtä teattereissa tekevien välillä. Turkan tuolloin johtaman Joensuun kaupunginteatterin asiaa puitiin puoluejohtotasolla, ja mielipiteitä sateli suunnasta jos toisesta. Yhtä lailla mielipiteitä tulvi, kun Turkka ohjasi TV2:lle Seitsemän veljestä -sarjan, jossa nähty “horkkanäytteleminen” ei kansalaisille tai kriitikoille maistunut, ja kansakunnasta annettiin Euroopalle vääränlainen kuva.

Näitäkin mainittuja skandaaleja toki yhdistää yksi tekijä: Jouko Turkka. Taitaa olla lähestulkoon yksin Turkan syytä (tai ansiota), että Teatterikorkeakoulusta ja sen tapahtumista jaksetaan edelleen vääntää kohuja. Harvasta muusta koulusta ollaan yhtä kiinnostuneita. Ehkä juuri siksi tämän päivän skandaalit sammuvat ennen kuin ehtivät kunnolla palaakaan; enää ei ole ketään yksittäistä yhtä ilmiselvää häiriötekijää, jonka linjaa ja toimintaa voisi asiaan vihkiytymätönkin suurella intohimolla kritisoida samalla, kun skandaalin keskipiste kaataa itse lisää bensaa liekkeihin.

Jää jokaisen klikkiotsikon tai muun repäisevän skandaalijutun lukeneen omalle vastuulle etsiä kohun toinen puoli, sen perusteet tai sen juurisyyt Instagram-päivityksistä ja Twitteristä.

Skandaalien sirkuslimbo

Vuoden 2020 syksyllä rämmittiin läpi myös Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esitystä koskeva kohu, jossa ehti muutamassa päivässä tapahtua useita käänteitä.

Sekä Kaikki äidistäni -kohu että uusin Teak-skandaali paljastavat kuitenkin jotakin olennaista nykypäivän teatteriskandaalien luonteesta. Kohut ja skandaalit repäistään näyttävästi auki, kyhätään klikkiotsikoita ja päivitellään tapahtunutta, minkä jälkeen nopeasti siirrytään uuteen aiheeseen ja jätetään skandaalin riekaleet liehumaan tuuleen. Julkisen keskustelun oletetaan tapahtuvan sosiaalisessa mediassa. Jää jokaisen klikkiotsikon tai muun repäisevän skandaalijutun lukeneen omalle vastuulle etsiä kohun toinen puoli, sen perusteet tai sen juurisyyt Instagram-päivityksistä ja Twitteristä. Somessa pitäisi myös osata lukea somen omaa kieltä ja pelata sen omilla säännöillä. Twiittailijoita eivät kahlitse toimittajien eettiset ohjeet, eikä Instagram-tarinoiden tarvitse avautua tekijän omaa yhteisöä laajemmalle yleisölle.

Teatteri ei ole enää suurta valtavirtayleisöä samalla tavalla kiehtova alati leimahtava keskusteluilmiö kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, ehkäpä juuri siksi, että kohut ovat Turkan kaltaisten punaisten vaatteiden haalistuttua muuttuneet satunnaisemmiksi ja puoluepolitiikan merkitys teatterin sisällöissä laimennut. Siispä suurten medioiden lukijat ovat tuskin enää niin voimakkaasti teatterin uusimpien ilmiöiden aallonharjalla, eivätkä kaikki ehkä edes tunne teatterimaailmaa lukion oppimäärää ja laitosteatterivisiittejä syvällisemmin. Suomen Kuvalehden jutussa ihmetellään, kuinka nykypäivän teatterikoululaiset eivät edes Hamletia suostu lukemaan, vaan väittävät sen lukemisen olevan rakenteellista väkivaltaa. Tunteeko Suomen Kuvalehden keskivertolukija Hamletin todella niin hyvin, että voisi tämän maininnan perusteella ruveta itsekseen pohtimaan, mikä tekstissä saattaisi tuntua nykylukijasta vieraalta tai väärältä? No, jos ei tunne, niin aina voi ruveta kahlaamaan somea läpi siinä toivossa, että joku haastattelematta jätetty opiskelija tajuaa avata asiaa. Siinä sivussa voi katsoa peräjälkeen 25 Instagram-tarinaa transrepresentaatiosta. Teatteriskandaalit ovat joutuneet mediasirkuksen ja somekohujen väliseen limboon, jossa vanhoja kunnon aikoja yritetään herätellä henkiin järjestämällä turkkamaisen herkullinen spektaakkeli, mutta asian varsinainen käsittely jätetään hashtagien varaan.

Hienoa on toki se, että niin moni voi saada äänensä somen tai vaikkapa blogin kautta kuuluviin, mutta samaan aikaan jää jokaisen omalle vastuulle löytää kaikki nuo erilaiset näkökulmat – ja siinä eivät somealgoritmit muuten auta. Ehkäpä somen itseään ruokkivat kuplat ja kaikukammiot alkavat hiljalleen sulkea historian ympyrää tuomalla puoluepolitiikan ja kenttää varsin huonosti tuntevien poliittisen keppihevostelun takaisin suomalaisen teatterikeskustelun ytimeen. Toivottavasti ei. Sen sijaan sopisi toivoa, että seuraavan kerran kun Teatterikorkeakoulussa tai Suomen teattereissa tapahtuu kummia, asiaan suhtauduttaisiin ainakin suurissa ammattimedioissa rauhallisesti ja kiihtymättä. Lähestyttäisiin asiaa yrittämättä vääntää siitä kohua. Tuotaisiin esille useita eri ääniä, joista yksikään ei olisi Turkan haamu. Olkoon Jouko kummittelunsa kummitellut.

Maura Minerva

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.