Teatterialan taiteellista koulutusta antavat opinahjot ovat olleet vuosikymmenten saatossa julkisessa keskustelussa esillä hyvinkin vaihtelevalla volyymilla. Skandaalivuosista on siirrytty aikaan, jossa taiteellisen koulutuksen salat päätyvät julkisuuteen, ja erityisesti laajalevikkiseen maallikkoyleisön kuluttamaan mediaan, vain silloin tällöin. Mitä – ja miten – taiteellisesta koulutuksesta oikein kirjoitetaan?

Teatterikoulutuksen jatkuvat mediasirkuspäivät ovat jo takana päin. Harva teatterialan korkeakouluja käymätön tietää, mitä teatterialan taiteellisessa koulutuksessa todellisuudessa tänä päivänä tapahtuu. Tiesivätkö ulkopuoliset koskaan todella, mitä kouluissa tapahtui, vai leivottiinko julkisessa keskustelussa tarkoituksella isompia ja mehukkaampia juttuja, kuin mitä arkitodellisuus oli?

Teatterialan taiteellinen koulutus nousee nykyäänkin esille silloin tällöin. Halutaan tehdä niin sanottu kurkistus kulisseihin: Mitä siellä koulussa tehdään? Ihanko oikeasti ne näyttelijäopiskelijat vaan punnertaa päivät pitkät? Niin, punnertavatko he edelleen, Turkan tyyliin? Sillä vaikuttaa siltä, että vaikka esimerkiksi näyttelijäkoulutuksesta puhutaan tätä nykyä hieman vähemmän ja ainakin vähemmän sensaatiomaiseen tapaan, stereotypiat elävät vahvana. Silloin, kun tästä koulutuksesta puhutaan ja tehdään juttuja, on halu kysellä Teatterikorkeakoulun skandaalivuosista ilmeisen kova.

Historian lehtien loputon havina

Vieläkö Helsingissä punnerretaan koko ajan? Vieläkö Turkan haamu kummittelee teatterikoulussa? Mikä oikeastaan oli pielessä Turkan tavassa johtaa Teatterikorkeakoulua? Muun muassa näitä kysymyksiä kysyy Aamulehti yhdeltä Teakin ja yhdeltä Nätyn eli Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman näyttelijäopiskelijalta 9.4.2019 ilmestyneessä jutussaan. Juttu ei mainitse näyttelijöiden ikiä, mutta kuvista ja jutusta voisi päätellä, ettei kumpikaan haastateltavista ollut edes syntynyt ennen kuin Turkka oli jo siirtynyt sivuun Teatterikorkeakoulusta.

Vanhemmat ihmiset mainitsevat Turkan aina, kun heille kertoo opiskelevansa Teatterikorkeakoulussa, kertoo yksi näyttelijäopiskelija Suomen Kuvalehden 14/2020 numerossa ilmestyneessä artikkelissa. Nuoremmat sen sijaan eivät hänen mukaansa välttämättä edes tiedä, kuka Turkka oli. Muut opiskelijat kertovat, että heillä on Turkasta hieman negatiivisia mielikuvia. Juttu, jonka tarkoitus on olla kurkistus näyttelijäkoulutuksen nykyiseen arkeen, jatkaa vielä kolmen kappaleen verran Turkasta, hänen metodeistaan ja silloisten oppilaidensa mielipiteistä. Onko Teatterikorkeakoulu ilman Jouko Turkkaa puheenaiheeksi liian tylsä? Hänen vaikutuksensa on toki kiistaton, mutta koulu on kehittynyt ja toiminut jo useamman vuosikymmenen ilman Turkkaa.

Toki Suomen Kuvalehti ja Aamulehtikin puhuvat nuorille näyttelijäopiskelijoille muustakin kuin Turkasta. Opiskelijat saavat kertoa omasta arjestaan, omista haaveistaan ja mielipiteistään, Suomen Kuvalehti haastattelee myös näyttelijäntyön professori Elina Knihtilää ja pääsee seuraamaan jopa klovnerian oppituntia. Ehkä juuri siksi se hetki, kun Turkan haamu jälleen kävelee seinän läpi ja ottaa artikkelin hetkellisesti haltuunsa, tuntuu turhauttavalta. Yhtäältä nämä artikkelit osoittavat, että näyttelijänkoulutuksesta voi puhua kiinnostavasti myös aivan nykyhetken kehyksissä. Toisaalta ne osoittavat, että jostain kumpuaa edelleen loputon tarve vielä kerran kysyä Turkasta, tuosta suomalaisen teatterimaailman todellisesta rokkikukosta.

Eivätkö näyttelijänkoulutuksen yksityiskohdat ilman turkkalaismausteita kiinnosta suurta yleisöä? Sitä on vaikea saada selville, jos toimittajan käsi lipsahtaa maustepurkille joka kerta kun aihe on esillä. Turkka mainittu, vaan olisiko ihan oikeasti tarvinnut.

Ehkä Jouko Turkasta ja hänen jo menneisyyteen jääneistä menetelmistään puhutaan edelleen, koska hän on teatterikoulutuksen luomista julkkiksista se kaikkein suurin.

Vastakkainasettelun aika

Tullaanko Nätyyn jos ei pääse Teakiin, kysyy Aamulehti.

Kun teatterialan taiteellisesta koulutuksesta kirjoitetaan, käsitellään useimmiten Teatterikorkeakoulua. Ajatus siitä, että Näty olisi näyttelijäksi haluavien kakkosvaihtoehto, tuntuu elävän vahvana mutta tulevan lähestulkoon kokonaan alan ulkopuolelta. Myös Aamulehden haastattelemat opiskelijat vakuuttavat, ettei Näty ole mikään Teakin torjumien rassukoiden koulu, vaan oma, itsenäinen ja aivan yhtä merkittävä oppilaitos.

Siitä huolimatta nopea sisältöhaku suurimpien medioiden, kuten Helsingin Sanomien ja Ylen uutissivustoilla näyttää, että Teak löytyy aihetunnisteena huomattavasti useammasta jutusta kuin Näty. Asenteista kertonee myös opetus- ja kulttuuriministeriön edellyttämä ja yliopistojen toteuttama selvitys siitä, voisiko näyttelijäkoulutuksen Suomessa keskittää kokonaan Helsinkiin. Tampereen yliopiston, Taideyliopiston ja koko teatterialan yhteinen kanta oli ehdoton ei. Molemmat koulut ovat alalle tärkeitä. Ne eivät vain taida olla ulkopuolisen näkökulmasta yhtä kiinnostavia. Nätystä keskusteltaessa ei mieleen juolahda yhtä herkullisia mausteita, kuin Teakin skandaalivuodet. Toisaalta Näty joutuu ehkä ikään kuin altavastaajan asemaan lukuisten muiden korkeakoulujen tavoin jo puhtaasti siitä syystä, että se sattuu sijaitsemaan pääkaupungin ulkopuolella. Helsinki-vinouma ei ole ainoastaan taidealan harmillinen ilmiö, vaan läpäisee etenkin koulutuksen saralla useita aloja.

Vielä Helsingin ulkopuolista Suomea vähemmän kiinnostavaa vaikuttaa olevan kaikki, mikä ei liity näyttelijöihin. Ohjaaja- tai dramaturgilinjan opiskelijoista ei löydy vastaavanlaisia juttua, jotka seuraisivat heidän arkeaan taidealan opiskelijoina, joskin yksittäiset, esimerkiksi jo jollakin toisella tavalla profiloituneet opiskelijat pääsevät silloin tällöin ääneen. Valosuunnittelijoista, puvustajista tai vaikkapa lavastajista ei suuri yleisö taida päästä lukemaan juuri koskaan. 

Johtuuko tämä siitä, että vain näyttelijöistä saa leivottua tähtiä?

Kurotus tähtiin

”Kumpi on kovempi tähtitehdas, Tampere vai Helsinki?”

”Katso, ketkä tähdet ovat valmistuneet mistäkin koulusta.”

”Tuhansia nuoria yhdistää kollektiivinen haave tähteydestä.”

”Mutta ehkä sellainen – julkkiksena olo – ei tuntuisikaan Idols-sukupolvesta kovin pahalta?”

Aamulehden jutulla ja Ylioppilaslehden vuonna 2004 ilmestyneellä jutulla on 15 vuotta väliä, mutta ajatus näyttelijäopiskelijoiden tähteyshaaveista ei ole näiden vuosien aikana näyttänyt kadonneen minnekään. Niin Aamulehden, Ylioppilaslehden kuin Suomen Kuvalehdenkin haastattelemia näyttelijäopiskelijoita tuntuu kuitenkin yhdistävän se, ettei ”tähteys” tai julkisuus kuulu heidän pääasiallisiin tavoitteisiinsa. Koulussa ollaan jostain aivan muusta syystä – syystä, joka on varmasti jokaiselle omanlaisensa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden haastattelemat opiskelijat pääsevät myös kertomaan omista motivaatioistaan, mikä on piristävää, vaikkei tähtiteemalta kokonaan vältytäkään.

Vuosittain saamme myös lukea iltapäivälehtien listauksia siitä, keiden julkkisnäyttelijöiden lapset ovat tänä vuonna päässeet Teakiin, omaan tähtikoulutukseensa.

Vaikuttaakin hieman siltä, että teatterialan taiteellisesta koulutuksesta valtavirtamediassa kirjoittaminen ja puhuminen nivoutuu usein juuri julkisuuden ympärille. Kenties lehteen halutaan juttu, joka viiden vuoden päästä näyttäytyy megajulkkiksen ensimmäisenä lehtijuttuna. Ehkä Jouko Turkasta ja hänen jo menneisyyteen jääneistä menetelmistään puhutaan edelleen, koska hän on teatterikoulutuksen luomista julkkiksista se kaikkein suurin. Ehkä juuri Turkan haamun johtamasta punnerruskoulusta valmistuvat tähdenalut ovat siksi aiheena kiinnostavampia kuin muiden koulujen opiskelijat.

Teatterialaa seuraavat tietävät, että koulutus kehittyy jatkuvasti ja uusiin suuntiin, ja tästä kehityksestä esimerkiksi Teakin opettajat pääsevätkin kertomaan alan omissa julkaisuissa, kuten Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä. Ehkäpä jokin näistä uusista suunnista aiheuttaa vielä uudet skandaalivuodet ja päätyy näin jossain vaiheessa myös julkisen keskustelun valtavirtaan. Siihen asti taidamme vielä pohtia 2000-luvulla syntyneiden opiskelijoiden mielipiteitä 1980-luvun Teakista.

Maura Minerva

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.