Suomalaiset ovat teatterikansaa, sanotaan.
Suomalaiset odottavat, kuka voittaa romaanitaiteen Finlandia-palkinnon, tai ainakin mediat.
Suomalaiset eivät kuitenkaan taida olla kovinkaan vannoutuneita näytelmien lukijoita (siitä kirjoitimme reilu vuosi sitten tällä foorumilla).
Siksi onkin mitä mainiointa, että on olemassa Lea-palkinto, joka nostaa keskiöön draaman kirjallisena lajina. Tänä vuonna 5 000 euron arvoisesta palkinnosta kilpailee neljä näytelmää: Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Yhdestoista hetki, Milja Sarkolan Harriet, Saara Turusen Medusan huone ja Sirkku Peltolan Koiran morsiamet. Kukin niistä on kantaesitetty suomalaisessa ammattiteatterissa vuonna 2019, mutta arvotettavana asiana ei nähdä näyttämötoteutusta – palkinnon myöntää näytelmäkirjailijoiden oma ammattiliitto, joten arvion kohteena on nyt puhtaasti kirjallinen teos.
Lea-palkintoehdokkaat ovat tällä kertaa leimallisesti laaja-alaisia teatterintekijöitä: kaikkien neljän näytelmän takaa löytyy tekijä, joka on itse ohjannut teoksensa näyttämölle (Yhdestoista hetki -näytelmässä tosin ohjaajan rinnalla on myös kirjailija). Shortlistille päässeet näytelmät on siis kirjoitettu näyttämölle, mutta ne ovat myös kiinnostavia luettuina: jos siis satuit näkemään jonkin teoksista näyttämöllä, suosittelen myös tutustumaan niihin kirjoitettuina – yllätys taitaa olla osassa tapauksista suuri, sillä tunnekokemus saattaa olla nyt paljaampi, tai ehkä jollain tapaa henkilökohtaisempikin.
Tarjoan nyt pienen omakohtaisen kurkistuksen kuhunkin näytelmään. Olen onnellinen, että en ole Helka-Maria Kinnunen – sen verran vaikea tehtävä hänellä nimittäin on edessään päättäessään, mille näistä näytelmistä hän palkinnon antaisi.
Medusan huone
Turusen Medusan huone on kiinnostava valinta näytelmäpalkinnon saajaksi: se on vain 12-sivuinen ja sisältää äärimmäisen vähän repliikkejä. Teksti on luettuna jopa nautinnollinen, sen proosamaisessa otteessa nauttii samalla tavalla kuin lukiessaan Turusen romaaneja. Tai no, nauttii ja nauttii – kokee ainakin ja tuntee, ehkä myös saa ajattelemaan. Medusan huoneessa olennaisessa osassa on sukupuolen tarkastelu – vai onko? On onnellista, että näytelmä samaan aikaan sekä hieroo agendaansa päin naamaa että pyyhkii sen pois.
Näytelmän paisuttaa sivujaan suuremmaksi sen useat viittaukset kuva- ja säveltaiteeseen. Suosittelenkin näytelmää lukiessa pitämään hollilla yhteyden esimerkiksi Googlen kuvahakuun ja Spotifyhin. Näytelmää rytmittää kolme Georgia O’Keeffen kuvaa – suosittelen tutustumaan tämän amerikkalaistaiteilijan tuotantoon. Näytelmään istutetut ääniteosviittaukset on syytä myös kuunnella: mikä mieletön potpuri korvamadoksi tuleekaan!
Koiran morsiamet
Peltolan Koiran morsiamet on kiinnostava pieni helmi. Sen tenho nousee arkisista pienistä huomioista, päivämäärien laskemisesta, tonnikalapurkin hinnasta. Koiran morsiamet on niin yhteiskunnallinen, ettei sen tarvitse sanoa sitä ääneen. Erityiskiitoksen näytelmä ansaitsee siitä, että se on onnistunut löytämään henkilöidensä puheeseen aivan omanlaisen rytmin.
Näytelmän keskiössä on kaksi tukevasti keski-ikäistä naista, Valma (johon viitataan pitkään ilman tämän etunimeä) ja Tulikki. Heidän ohelleen nousee noin kolmikymppinen Andi, väsynyt mies, joka ei ole saanut haltuunsa oikeustieteen maisterin papereita. Andi on Valmaksi kutsutun naisen kiinnostuksen hämärä kohde, jolle hän omistaa huomioitaan. Perusidealtaan näytelmä on siis tavallaan tuttu, mutta se saa silti jotain pyörähtämään mahanpohjassa ja katsomaan maailmaa (ja itseään) hieman eri tavalla.
Harriet
Harriet on näytelmistä ainoa, jonka voisi nähdä kuuluvan historiallisen näytelmän lajityyppiin. Vuonna 2019 se oli eräänlainen jälkinäytös Suomi 100 -juhlavuoden 2018 ohjelmalle ja keskustelulle vuodesta 1918. Mikään perinteinen kronologinen tarina se kuitenkaan ei ole: sen tapahtumallinen aines on tiivistettävissä yhteen kohtaukseen. Sen henkilöt ovat todellisuudessa eläneitä: valkoisten itäarmeijan 2. pataljoonan sairaanhoitaja Harriet Thesleff, samaisen pataljoonan komentaja Olof Lagus ja 4. jääkärirykmentin komentaja Ero Gadolin. Näytelmän keskeinen tapahtumakin on todellisuutta: Heinjoen Ristseppälässä tapahtunut Laguksen kuolema. Tästä kuolemasta Harriet esittää useita variaatioita, jotka kaikki perustuvat erilaisiin keskenään ristiriitaisiin lähteisiin, jotka on listattu lähdeluetteloksi näytelmän loppuun.
Milja Sarkola on aiemmissa töissään käsitellyt usein hyvinkin henkilökohtaisia aiheita. Harriet risteää Sarkolan oman tarinan kanssa sukulaissuhteen kautta: Harriet mainitaan näytelmän henkilöluettelossa Sarkolan isoisoäidiksi. Tästä henkilöstä näytelmä kasvaa yleisemmäksi muistin problematiikan käsittelyksi: kuinka monella tapaa yksi tapaus voidaan muistaa ja käsittää – ja millaiset vaikutukset tällä myöhemmin voi olla.
Yhdestoista hetki
Yhdestoista hetki edustaa näytelmäjoukossa suorimmin poliittista, jos poliittisen mittariksi ottaa nyt suoraan poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnan rakenteet. Näytelmä lienee palkintoehdokasnäytelmistä ainoa, jota ei voi esittää enää missään muualla – sen verran ajassaan kiinni oleva teksti se on. Sen draamallisena kehikkona on Sipilän hallituksen nousu ja tuho, ja henkilöinä seikkailevat talouden ja politiikan äänekkäät ja hiljaiset vaaleilla ja vaaleitta valitut yhtiömiehet (kuten näytelmä itsekin vihjaa, voisi painon laittaa kyseisen yhdyssanan jälkimmäiseen sanaan).
Yhdennentoista hetken repliikit ovat todellisuudesta, mutta muu on karnevalisoitua, kuten Leskisen–Keski-Vähälän lisäksi esimerkiksi Susanna Kuparinen companyn töissä on tapana. Samaan aikaan kun poliittinen ja taloudellinen eliitti toimii taustalla, tuodaan näyttämölle metroaseman todellisuus. Esiin nousee mitä ilmeisin, henkilökohtainen on poliittista. Yhdennentoista hetken analyysi maailmasta ei ole mitä yllättävin, mutta tärkeä.
T-EFEKTI 