Kansallisteatterin näyttämösovitus elokuvaklassikosta mietityttää, mutta onnistuu myös ilahduttamaan Almodóvar-puristia.

Jos luit juttuni elokuvien teatteriadaptaatioista, tiedät, että olen armoton Pedro Almodóvar -fani. Jos luit juttuni Angels in Americasta, tiedät, että olen tutkinut elokuvien ja teatterin risteymäkohtia ja niiden välistä adaptaatiosuhdetta paljon. Olen siis täydellinen henkilö kirjoittamaan Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -teoksen ensi-illasta!

Vai olenko? Myönnän nimittäin heti alkuun: Almodóvarin vannoutuneena ihailijana minun on hyvin vaikea suhtautua tähän sovitukseen puolueettomasti. Tämän lisäksi odotukseni esityksen suhteen olivat niin korkealla, että niitä ihmeteltiin kansainvälisellä avaruusasemalla. Toisaalta mieleni perukoilla asui ilkikurinen ääni, joka väitti, ettei kukaan osaa tehdä tästä elokuvasta kunnollista sovitusta, eikä viime viikonloppuna kuohahtanut keskustelu Agradon hahmosta näyttämöversiossa juuri auttanut tilannetta. Elokuvan Agrado on nimittäin ikoninen.

Kaikki äidistäni kertoo Manuelasta, elinsiirtojen parissa työskentelevästä sairaanhoitajasta, jonka poika Esteban jää syntymäpäivänään teatteriesityksen jälkeen auton alle ja kuolee. Surun murtama Manuela lähtee etsimään Lolaa, poikansa isää, Barcelonasta, jossa hän tapaa vanhan ystävänsä Agradon, nuoren nunnan Rosan sekä näyttelijätär Huma Rojan, jonka nimikirjoituksen perässä Esteban juoksi auton alle. Näistä neljästä, toisiaan eri tavoin hädän hetkellä tukevasta hahmosta tulee toisilleen perhe.

Valmistauduin ensi-iltaan katsomalla elokuvan edellisenä iltana uudelleen. Se saattoi olla virhe, sillä pienimmätkin yksityiskohdat olivat nyt kirkkaana mielessäni, mutta elokuvan lopuksi kirjoitin listan asioista, joita näyttämösovitukselta odotin: Almodóvarilaisia kirkkaita ja selkeitä värejä ja kuoseja niin lavastuksessa kuin puvustuksessa, tunnelmallista musiikkia, naisten kuvausta sekä naisten välisistä erilaisista suhteista kertomista.

Musiikin suhteen Anne Rautiaisen ohjaama näyttämösovitus onnistui täydellisesti, sillä se koostui pääasiassa Alberto Iglesiaksen elokuvaan säveltämästä musiikista. Iglesiaksen musiikki on jo niin suuri osa almodóvarilaista maailmaa, että yhtäältä sitä ilman vaadittavaa tunnelmaa voisi olla vaikea tavoittaa ja toisaalta, jo musiikki yksinään virittää katsomiskokemusta oikeaan suuntaan. Kaikki äidistäni -teoksen kohdalla rauhallinen, osin haikeamielinen musiikki johdattelee kohti teoksen syviä teemoja aina ihmisten välisistä suhteista kuolemaan.

Värien käytössä täytyy nostaa hattua puvustukselle. Siinä missä lavastus tuntui hieman pimeältä ja almodóvarilaisittain katsottuna elottomalta ja pelkistetyltä, puvustus henki värikästä, campia ja iloista vuosituhannen alun tunnelmaa. Jonkinlaista pirteyttä jäin kuitenkin teoksen kokonaisuuteen kaipaamaan, ja läpi esityksen jatketut sade-efektit alkoivat menettää tehoaan ja merkitystään luoden samalla tunteen siitä, että tarinan maailmassa oli jatkuvasti märkää ja pimeää. Loppukohtauksessa kaikkea näyttämölle satanutta vettä kuitenkin hyödynnettiin hienosti ja kauniisti.

Naisen rooli

Almodóvar omistaa elokuvansa Bette Davisille, Gena Rowlandsille ja Romy Schneiderille, sekä kaikille näyttelijättäriä esittäneille näyttelijättärille, kaikille näytteleville naisille, miehille, jotka esittävät naisia ja muuttuvat naisiksi, kaikille ihmisille, jotka haluavat tulla äideiksi, sekä omalle äidilleen. Hänen mukaansa kolme keskeistä aihetta teoksessa ovat naisten kyky teeskennellä, naisten välinen spontaani solidaarisuus sekä haavoittunut äitiys.

Peräänkuuluttamassani naisten kuvaamisessa sekä erilaisten naisten välisten suhteiden tutkimisessa Kaikki äidistäni onnistuu hienosti. Erityisen mieleenpainuva hetki on kohta, jossa katsoja seuraa usean eri naisen laittautumista, sitä, miten kukin valmistautuu omaan rooliinsa naisena. Yksi ajelee kainalokarvoja, toinen vetää jalkoihinsa korkeakorkoisia saappaita, kolmas sitoo rintansa lähes näkymättömiin samaan aikaan kun näyttämösovituksessa transvestiitiksi määritelty Agrado taas pukee ylleen silikoneilla topatut rintaliivit. Naisen rooleja on erilaisia, feminiinisyyden esittämisen tapoja on monia. Se, missä kulkee esittämisen ja olemisen raja, on jokaisen oma asia.

Huma Rojon ja toisen näyttelijättären Ninan välinen suhde on tehty näyttämösovituksessa vielä eksplisiittisemmin rakkaussuhteeksi kuin elokuvassa. Itsetuhoinen Nina saa näyttämöllä hieman enemmän tilaa kuin elokuvassa ja nousee yhdeksi erilaiseksi kuvaksi naiseudesta. Nuori nunna Rosa taas on näyttämöllä vielä hieman nuorempi, jopa lapsenomaisempi, kuin elokuvassa, mikä korostaa hänen ja Manuelan välille muodostuvaa lähestulkoon äidillistä suhdetta, mutta tekee siitä samaan aikaan hieman vähemmän solidaarisen ja enemmän hoivaavan. Suhteiden laadun ruotiminen ja vertaaminen elokuvaan nyt lienee kuitenkin täysin turhaa suurennuslasin kanssa heilumista kaltaiseltani puristilta. Näyttämösovitus nimittäin saavuttaa sen tärkeimmän: se kuvaa erilaisia naisten välille muodostuvia suhteita ja niiden voimaa sekä naisten välistä solidaarisuutta hienosti. Naisten välisiin suhteisiin mahtuu paljon hienoja, nostattavia, koskettavia, vaikeita ja kipeitäkin hetkiä.

Naisen rooli?

Sitten on se hahmo, joka on elokuvassa transnainen ja näyttämöllä transvestiitti. Viikonloppuna alkanutta keskustelua minun lienee turha yrittää purkaa, sillä merkittävimmät kannanotot asiaan tulevat suoraan transyhteisön sisältä, eivät minulta. Kannustan kaikkia lukemaan esimerkiksi Trans ry:n julkaiseman tekstin transihmisten representaatiosta. Se valottaa hienosti sitä, mistä tässä keskustelussa on yleisestikin kysymys, ei ainoastaan tämän teoksen kohdalla. Ylen juttu sen sijaan avaa juuri Kansallisteatterissa tapahtunutta sekaannusta ja sitä, miten asia lopulta ratkaistiin.

Muutoksen transnaisesta transvestiitiksi teki näytelmäkirjailija Samuel Adamson, mutta miksi? Se on täysi mysteeri. Agrado edusti elokuvassa yhtä arvokasta naiseuden kokemusta, transnaiseutta. Agradon kuuluisa monologi aitoudesta on yhtä aikaa hauska ja kepeä sekä syvällinen ja koskettava. Agradolle tapahtuu ja on tapahtunut kamaliakin asioita, mutta Agrado ei ole uhri, eivätkä hänen kohtaamansa vaikeudet määritä hänen kokemustaan.

Näyttämöllä Agrado on monessakin mielessä erilainen rooli. Transvestisuus ja sen kuvaaminen toimii toki yhtenä näkökantana sukupuoli-ilmaisun performatiiviseen luonteeseen. Me kaikki esitämme omaa sukupuoltamme tavalla, joka tuntuu meistä omalta, ja transvestiitin näkökulma tähän tematiikkaan on uniikki. En kuitenkaan voi lakata pohtimasta miksi tämä muutos on tehty, etenkin kun voin alkuperäisen elokuvan hyvin tuntevana yhtyä täysin Miiko Toiviaisen Ylelle antamiin kommentteihin siitä, että näytelmäversion teksti kuulostaa ja tuntuu siltä, kuin Adamson olisi ottanut transnaisen vuorosanat ja antanut ne transvestiittimiehelle niitä sen enempää pohtimatta tai muokkaamatta. Sukupuolivähemmistöt eivät ole keskenään vaihdettavissa noin vain. Sekä transsukupuolisten ihmisten että transvestiittien kokemusten kuvaaminen on arvokasta, mutta yhden kokemusta ei tulisi korvata toisen kokemuksella.

Näytelmäversiossa Agradon kuuluisa monologi on pilkottu osiin, enkä millään osaa päättää, mitä mieltä olla tästä muutoksesta. Viimeisen monologipätkän Agrado esittää hyvin toisenlaisessa tunnetilassa kuin muut. Kepeys ja hauskuus on poissa, tilalla on haavoittuvuus ja kipu. Janne Reinikainen tulkitsee nämä tunteet hienosti. ”Mitä enemmän ihminen muistuttaa haaveminäänsä, sitä aidompi hän on” on elokuvassa lumoavan hauskan ja itsevarman Agradon yllättävän syvällinen, mutta kepeydellä ja itseluottamuksella lausuttu voimalause. Näyttämöllä nämä sanat tulevat läpi kyynelten. Tunne on käsinkosketeltavaa, mutta ovatko kyyneleet sittenkin jopa liian alleviivaavia? Tässä monologissa Agrado kertoo esimerkiksi siitä, kuinka hänen kosmeettisesti korjattu nenänsä murtui pian leikkauksen jälkeen väkivaltaisen miehen lyödessä häntä. Elokuvan Agrado höystää tarinaa huumorilla. Näyttämön Agrado sanoo kyyneleet silmissään olevansa sisältä rikki. Kyyneleet koskettavat, huumori taas jättää todellisen viestin katsojan mieleen kytemään. Tuntuu kuin näyttämösovitus sanoisi: katso nyt, kuinka kamalia asioita Agradolle on tapahtunut, tietenkin hän itkee! Sinäkin itkisit jos olisit näin rikki. Elokuvan Agrado sen sijaan ei ole rikki. Elokuva ei pyydä katsojaa itkemään hänen puolestaan, se pyytää vain kuuntelemaan Agradon tarinan, hänen elämänsä tarinan.

Tämä ei kuitenkaan ole pois kohtauksen tunnelataukselta, sillä totta kai Agradon itkuinen monologi kosketti. Toisaalla jäin kuitenkin kaipaamaan tunnetta. Näyttämöllä Manuela todella purkautui itkuun poikansa kuoleman johdosta vain kerran lähdettyään Barcelonaan tapahtuneen jälkeen. Tämä tapahtui Manuelan sijaistaessa Ninaa Viettelyksen vaunu -esityksessä, ja roolihahmo Stellan itku muuttui Manuelan itkuksi rikkoen näytelmän kohtauksen. Yhtäältä hetkessä oli toki hienoa tematiikkaa; Manuela, joka usein esittää olevansa kunnossa, esittää nyt naista, joka ei ole kunnossa, ja tuo hetki saa hänen oman arkiroolinsa murtumaan. Toisaalta Manuela vaikutti kuitenkin täysin kykeneväiseltä puhumaan poikansa kohtalosta muille, ja tätä hän ei elokuvassa ole. Estebanin kuolema on koskematon asia pitkään ja äärimmäisen kipeästi. Manuela pystyy vain vaivoin sanomaan ääneen poikansa kuolleen, ja päästyään tilanteista, joissa pojasta täytyy puhua, hän silminnähden romahtaa useamman kerran. Tämä äitiyden haavoittuvuus, äidin tuska ja sanoinkuvaamaton kaipuu ei muodostunut näyttämöllä aivan niin väkeväksi voimaksi, kuin olisin toivonut.

Jos Katariina Kaitue olisi espanjalainen, hän voisi hyvin kuulua itsekin Almodóvarin ikonisten naisten porukkaan.

Melodraamaa metsästämässä

Säkenöivä voima on kuitenkin Katariina Kaitue. Kaitueen roolisuoritusta Huma Rojona odotin ehkäpä kaikista eniten, sillä olin varma, että hän olisi roolissa täydellinen. Ilokseni voin sanoa olleeni oikeassa. Elokuvassa roolin tehnyt Marisa Paredes kuuluu Almodóvarin luottonäyttelijöihin ja todellisiin Almodóvar-ikoneihin, ja uskallanpa väittää, että jos Katariina Kaitue olisi espanjalainen, hän voisi hyvin kuulua itsekin tähän ikonisten naisten porukkaan, niin tasaisen varma ote hänellä työhönsä on. Kaitueen roolityöstä huokui myös jotakin almodóvarilaista, mehukasta, ehkä espanjalaista melodramaattisuutta, jota teos kaipaa.

Espanjalaisuuden sovittaminen teokseen ei nimittäin tässä adaptaatiossa ole täysin aukotonta. Kristiina Haltun upeasti esittämät espanjankieliset laulut vielä solahtavat kokonaisuuteen hyvin, mutta esimerkiksi ajoittaiset espanjankieliset repliikit tuntuivat päälleliimatuilta. Niitäkin enemmän itseäni kuitenkin häiritsi se suomen kieli, jota teoksessa käytettiin. Teoksen kieli pyrki puhekielisyyteen ja kuulosti kirosanoilla höystettynä varsin nykypäiväiseltä ja suorastaan liiankin tavalliselta. Oma espanjantaitoni koostuu yhdestä espanjan peruskurssista, teini-iässä katsotusta Serranon perheestä sekä Almodóvarin elokuvien loputtomasta ihastelusta. En siis väitä, että ymmärtäisin millään syvällisellä tasolla kielen merkityksen Almodóvarin elokuvissa. Väitän kuitenkin, että hänen käyttämänsä kieli ei ole korutonta arkikieltä, tai ainakaan hänen näyttelijänsä eivät sitä vaikuta niin lausuvan. Olisin toivonut, että suomen kieltä olisi käytetty tässä käännöksessä luovemmin. Suomen kielen toisinaan jopa tuskastuttavan suuret erot puhe- ja kirjakielen välillä synnyttävät väliinsä valtavan hienon maaston taiteelliselle ilmaisulle, joka nyt jäi uupumaan. Niin ja tosiaan, suomessa on myös liuta paljon hauskempia ja luovempia kirosanoja, kuin se v-alkuinen. Silläkin uhalla, että kuulostan nyt auttamattomasti kuolemanvanhalta sielulta, tuntuu, että tuota kyseistä voimasanaa viljeltiin aivan liikaa.

Jotakin siitä jo mainitusta espanjalaisesta melodramaattisuudesta ja tunteenpalosta oli myös korvattu huutamisella, joka omasta mielestäni tuntui vievän teoksen tunnelatauksen väärään suuntaan. Kipua ja haavoittuvuutta paikkasi vihaisuus ja tunnekylmyys. On totta, että tunnelatausten tiivistäminen varsin yksiselitteisesti tulkittavaan vihaisempaan muotoon todennäköisesti helpotti näyttämösovituksen mahduttamista kestoonsa, eikä kolmen tunnin jälkeen todennäköisesti olisi jaksanutkaan katsoa yhtään enempää. Henkilökohtaisesti toivon, että esimerkiksi Estebanin kuolemanjälkeisten monologien sijaan tilaa olisi jätetty hienovaraisemmalle tunneilmaisulle – vaikka toisaalta tunnistankin, että Estebanin läsnäolo vielä kuolemansa jälkeenkin oli toimiva tapa vetää esimerkiksi äitiyden ja kuoleman tematiikkoja yhteen.

Kuolema onkin teoksessa monella tavalla läsnä, eikä Esteban ole ainoa teoksen hahmo, joka kuolee. Näytelmäversio korosti tätä ehkä vielä elokuvaa enemmän ja teki kuoleman käsittelystä voimakkaammin kollektiivisen kokemuksen. Kollektiivisuus on kuitenkin teatterissa jo muotoon niin voimakkaasti sisäänrakennettu, että tämä käy järkeen. Toisaalta valinta kuitenkin häivytti joitakin henkilökohtaisia kokemuksia ja tuntui muuttavan joidenkin hahmojen suhteita toisiinsa tavalla, jota ei vaivauduttu sen enempää avaamaan. Myönnettäköön, että esimerkiksi Humasta ja Lolasta tulee elokuvassakin ilmeisesti jonkinlaisia ystäviä, mutta elokuvassa tämä tapahtuu kahden vuoden aikahyppäyksen siivittämänä Manuelan ollessa poissa Barcelonasta. Näyttämösovituksessa tätä aikahyppäystä ei nähdäkseni tehdä, vaan suhteet muuttuvat silmänräpäyksessä.

Eri reitti, sama suunta

”Tämä oli ihan loistava, siis todella hieno!” kuulin teatterista poistuvan nelihenkisen porukan kehuvan, kun kiisin Suuren näyttämön pääovista ulos ja kurvasin kohti junalaitureita. Junamatkalla pohdin, olenko porukan kanssa samaa mieltä, ja toisaalta myös sitä, olisinko heidän kanssaan enemmän tai vähemmän samaa mieltä, jos en tuntisi elokuvaa niin hyvin, ja jos sillä ei olisi minulle henkilökohtaista merkitystä.

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ei tavoita sitä samaa almodóvarilaista henkeä, joka elokuvassa on. Toisaalta en tiedä, onko sen tavoittaminen täysin mahdollistakaan ilman Pedro Almodóvaria itseään. Onko se tarpeenkaan? Näyttämösovitus tavoittaa hyvin samat päämäärät, kuin elokuva. Se kertoo niistä asioista, joista Almodóvarin elokuvakin kertoo. Näytelmäversio saavuttaa nämä asiat hieman eri reittiä, mutta omalle mediumilleen, eli näyttämölle sopivalla tavalla.

Tarina on kertomisen arvoinen. Hurmaannuinko Kansallisteatterin versiosta? En. Nelihenkinen porukka sen sijaan hurmaantui.

Lopuksi vielä sananen Kansallisteatterin erityisjärjestelyistä.

Paikalla oli runsaasti henkilökuntaa ja katsojia alle puolet salin kapasiteetista. Tuntui, että ohjeita ja opastusta oli tarjolla hyvin, ja suurin osa yleisöstä piti maskeja kasvoillaan tunnollisesti. Esitys alkoi vahtimestarin puheenvuorolla, jossa käytiin läpi väliajalle sekä esityksen jälkeen ulos siirtyminen, vessajonotus ja wc-tilojen sijainnit. Positiivista oli kuulla, että Kansallisteatterin Suuren näyttämön puolelta ainakin löytyy nykyään myös unisex-vessoja.

Vahtimestari on muuten hauska tyyppi. Hän otti tilanteen haltuunsa ja hoiti sen kepeällä, hauskalla ja itsevarmalla otteella. Agrado olisi moisesta heittäytymisestä ylpeä.

Maura Minerva

ARTIKKELIKUVA: Annika Poijärvi ja Tuomas Nilsson. Kuva: Tommi Mattila.