Draama nousuun ja näytelmähyllyt tutuiksi

T-efekti pohtii, mikä on näytelmien asema nykypäivänä kirjallisuuden kentällä. Arvostetaanko näytelmiä itsenäisinä kirjallisina teoksina, vai nähdäänkö ne ainoastaan teatteriesityksen pohjana?

Milloin olet viimeksi käynyt tai seurannut sivusta keskustelua näytelmistä? Siis näytelmistä kirjallisina teoksina, ei niistä tehdyistä esityksistä? Aivan. Etkä taida olla ainoa.

Sytykkeenä tämän tekstin kirjoittamiselle toimi näytelmäkirjailijoiden E. L. Karhun ja Saara Turusen F/Symposium-tapahtumassa pitämän kolmiosaisen Emmyn ja Sasin feministisen kirjakerhon keskimmäinen osa, jonka keskiössä oli näytelmäkirjallisuus ja sen rooli kirjallisuuden kentän osana. Arvostamme näkökulmaa, jossa näytelmät halutaan nimenomaan nähdä osana kirjallisuuden skeneä – jo sellaisenaan riittävinä kirjallisina tuotteina, ei vain teatteriesitykselle alisteisena materiaalina. Tässä tekstissä jatkamme pohdintaa näytelmän asemasta nykykulttuurissa.

”Draaman” ja ”näytelmän” ympärillä on havaittavissa melkoinen käsiteviidakko. Haluammekin aluksi pysähtyä näiden usein synonyymeinä käytettyjen käsitteiden äärelle. Ne ovat sekä synonyymejä toisilleen että harhaanjohtavia. ”Draama” on käsitteenä vanha, antiikista polveutuva, ja sitä voidaan jopa vältellä: esimerkiksi Saara Turunen ei halua käyttää sitä, sillä hänen mukaansa draamat ovat aristoteelisen rakenteen mukaan kirjoitettuja ja siksi mahdollisuuksiltaan rajallisia. Draama on kuitenkin aivan samalla tavalla validi käsite kuin sille rinnakkaiset proosa ja lyriikka, nimenomaan kirjallisuuden kentässä. Epäilemättä elokuvakontekstin ihmissuhde-elokuvan draama-lajityyppi on laajentunut myös tälle kentälle ja sotkenut keskustelua.

Draama nimenomaan kirjallisuutena tuntuu jäävän proosan ja lyriikan varjoon, sillä draama liitetään niin vahvasti teatteriin. Näytelmä on kuitenkin itsenäinen kirjallinen teos, joka voidaan halutessa esittää näyttämöllä. Siis oma kirjallisuuden lajinsa, jota kuitenkin harvoin kirjallisuutena käsitellään.

Näytelmät ja kirjallisuuden kaanon

Nykypäivänä näytelmiä julkaistaan harvoin, tai tilanne on ainakin häilyvän epäselvä: joskus tulee kausia, jolloin näytelmiä julkaistaan, toisinaan taas mennään pitkään ilman. Myös kokoelmien julkaisu on yksittäisten näytelmien julkaisua tavallisempaa. Turusen ja Karhun mukaan tämä on osasyy siihen, miksi näytelmät nähdään jonkinlaisena epäkirjallisuutena, ikään kuin niitä ei olisi oikeasti olemassa.

Turunen ja Karhu kertoivat havainneensa, ettei kirjailijan asemaa voi saavuttaa, jollei ole kirjoittanut proosaa tai runoutta. Pelkkien näytelmien kirjoittaminen ei siis riitä. Toisaalta näytelmät ja näytelmäkirjailijat ovat kuitenkin voimakkaasti läsnä suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Minna Canth, Maria Jotuni ja Aleksis Kivi olivat merkittäviä näytelmäkirjailijoita ja iso osa heidän tuotannostaan onkin nimenomaan näytelmätekstejä, jotka kuitenkin luetaan yhtä lailla olennaiseksi osaksi suomalaisen kirjallisuuden historiaa kuin heidän proosatekstinsäkin. Usean lajin kirjoittaminen samaan aikaan tuntuukin liittyvän vahvasti näytelmäkirjailijuuteen: Eeva-Liisa Manner loi uraansa runoilijana, Canth ja Jotuni olivat mestarinovellisteja, ja myöhemmistä kirjailijoista taas esimerkiksi Pirkko Saisio kirjoittaa romaaneja. Eikä unohtaa sovi myöskään yhtä keskeisintä nykykirjailijaamme, Laura Ruohosta, joka draaman lisäksi hallitsee suvereenisti lapsille suunnatun nonsense-runouden.

Useat kansakunnan kaapin päälle nostetut kirjailijat ovat siis kirjoittaneet laajan draamatuotannon. Mutta arvostetaanko näytelmäkirjallisuutta kirjallisuuden lajina? Onko nykypäivänä näytelmäkirjailijalla mahdollisuutta nousta samalla lailla kirjallisuuden kaanoniin? Näitä kysymyksiä ja ongelmia konkretisoidakseen Karhu ja Turunen käyttivät esimerkkinä kahta näytelmää: Laura Ruohosen Kuningatar K (2002) sekä Milja Sarkolan Jotain toista (2015). Sarkolan teoksen he nostivat suomalaisen modernin kirjallisuuden merkkiteokseksi, sillä se kuvaa poikkeuksellisen eroottisesti halua ja käsittelee ansiokkaasti myös teatteria. Teosta ei kuitenkaan ole julkaistu, joten se oli tässäkin tapahtumassa paikalla paperipinkan muodossa.

Onkin kiinnostavaa ja olennaista pohtia, minkälaiseksi kirjallisuuden kaanon muotoutuu, kun näytelmäkirjallisuuden asema tuntuu häilyvän jossain sekä kirjallisuuden että teatterin tutkimuksen rajamailla. Millainen kirjallisuuden kaanon olisi ilman näytelmäkirjallisuutta? Hieman kliseinen, mutta ehkä parhaiten kaikki kulmat tavoittava esimerkki on William Shakespeare, jonka tuntevat kaikki ja jonka tekstit vaikuttavat yhä tänäkin päivänä tekijöihin myös mediumrajojen yli. Koulussa varmasti tutustutaan juuri Shakespeareen ja pohditaan, mitkä muut kirjat ja elokuvat ovat ottaneet vaikutteita tuon historiallisen kynäniekan töistä, mutta mitä meiltä jää nykypäivänä lukematta, kun näytelmäkirjallisuuden julkaiseminen tuntuu olevan yhtä arpapeliä? Ketkä nykypäivän shakespearet jäävät vaille minkäänlaista tunnustusta?

Draaman paikka

Karhun ja Turusen antamat esimerkit ovatkin näytelmiä, joissa käsitellään meidän ajallemme tärkeitä teemoja ja kysymyksiä. Niiden pudottaminen pois kirjallisuuden yläkategoriasta johonkin näytelmäkirjallisuuden alakategoriaan, joka vielä potkaistaan jonnekin kirjallisuuden ja teatterin väliseen limboon on omiaan sulkemaan ne melko tehokkaasti kaiken keskustelun ulkopuolelle. Näytelmien asemaan vaikuttaa varmasti myös tekstin häilyvä asema (nyky)teatterissa. Esitys ei välttämättä tarvitse pohjakseen etukäteen kirjoitettua draamatekstiä, ja teatteri voi suhtautua tekstiin monin eri tavoin. Suoraan näyttämölle tuotetun teoksen esityskäsikirjoitusta ei välttämättä ole mielekästä julkaista kirjana.

Yksi näytelmien heikkoon asemaan vaikuttava tekijä lienee äidinkielen opetus kouluissa. Uudessa opetussuunnitelmassa draama on äidinkielessä ihan hyvin esillä, mutta mikä on todellisuus? Onko esimerkiksi lukudiplomeissa näytelmätekstejä mukana? Omista kouluajoistamme on jo aikaa, mutta silloin näytelmien käsittely ja erityisesti nykynäytelmät jäivät tavallisissa kouluissa hyvin vähälle huomiolle. Ilmaisupainotteisissa lukioissa tilanne toki oli erilainen. Tämän lisäksi draama liitettiin vahvasti yhteen teatterin kanssa, jolloin se asetettiin kirjallisuutena eri asemaan proosan ja lyriikan kanssa. Näytelmäkirjallisuudesta äidinkielen opetuksessa on vuonna 2008 tehty pro gradu -tutkielma, jonka mukaan näytelmäkirjallisuus on opetuksessa marginaalissa, muttei kuitenkaan kokonaan poissa.

Toki me t-efektiläisinä haluamme nostaa esiin sen, että teatteritieteen alalla näytelmäkirjallisuus saa ainakin jonkinlaista huomiota. Sitä luetaan ja siitä keskustellaan. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa teatteritieteilijät selittävät kerta toisensa jälkeen hämmentyneille tuttavilleen, että heistä ei ole tulossa näyttelijöitä tai ohjaajia. Toisin sanoen, jos hyvin harva tietää teatterin tutkijoiden olemassaolosta, vielä harvempi tietää, mitä he oikeastaan tekevät. Tällöin edes teatteritieteilijöiden ahkera draama-analyysi ei riitä nostamaan näytelmäkirjallisuutta osaksi laajempaa keskustelua, jolloin kaikki tämänkin hetken näytelmäkirjallisuuden helmet uhkaavat jäädä varsin pienen piirin tietoon. Eikä se draaman tutkimus edes ole niin kovin suosittua ja se on usein nähty jopa vanhanaikaisena esimerkiksi esitystutkimukseen verrattuna.

Kiitosta on erikseen annettava Turun Kirjamessuille, joiden pääteemana tänä vuonna on teatteri. Toivomme, että näytelmätkin saavat messuilla ansaitsemaansa huomiota, eikä niitä nähdä ainoastaan teatterille ominaisena välineenä.

Kirja käteen ja lukemaan

Voisiko näytelmäkirjallisuus lähteä uuteen nousuun ja näytelmäkirjailijat loistaa taas kirkkaina tähtinä suomalaisen kirjallisuuden taivaalla? Voisi, jos näytelmiä julkaistaisiin, luettaisiin ja niistä puhuttaisiin.

Näytelmien lukeminen poikkeaa luonnollisesti jossain määrin esimerkiksi proosan lukemisesta, ja lajiin tottuminen voi toki viedä oman aikansa aivan siinä missä muidenkin itselle uusien kirjallisuuden lajien kohdalla. Draaman lukemista voikin ajatella uudenlaisena lukemisen tapana, jonka kautta voi myös löytää erilaisia keinoja visualisoida lukemaansa. Jos ei ole aiemmin lukenut näytelmiä, nyt on hyvä aika ryhtyä toimeen. Aloittaa voi vaikka jostakin tutusta klassikosta tai vaikkapa näytelmästä, jonka on joskus nähnyt esityksenä. Näytelmäkirjallisuuden kenttä on kuitenkin laaja, joten jos klassikot eivät nappaa, nykydraamasta voi hyvinkin löytyä juuri omaan makuun iskevä teos. Ennakkoluulot mäkeen ja kotikirjaston näytelmähylly tutuksi!

Oiva mahdollisuus aloittaa näytelmäkirjallisuuteen tutustuminen on Kotimaisen näytelmän festivaali, joka järjestetään Kansallisteatterissa 24.–26.10.2019. Festivaalilla toteutetaan lukudraamana kotimaista näytelmää sekä palkitaan vuoden 2018 paras näytelmäteos Suomen Näytelmäkirjailijoiden ja Käsikirjoittajien Lea-palkinnolla.

Sanni Martiskainen
Maura Minerva
Topi Vainikainen