Koronakaaoksen keskellä teatterit ovat onneksemme saaneet ovensa auki, ja kuulopuheiden perusteella kokemukset turvallisen käynnin erityisjärjestelyistä ovat olleet positiivisia – puhumattakaan siitä, miten hyvältä paluu livenä esitettävän teatterin pariin on tuntunut. Myös toimituksemme teatterikausi on korkattu, ja tässä kirjoituksessa käsitellään Helsingin Kaupunginteatterin Päiväni murmelina -musikaalin ensi-iltaa erityisjärjestelyjen ja adaptaation näkökulmasta.

Päiväni murmelina -musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan, joka ilmestyi vuonna 1993. Musikaalin ensi-ilta oli Lontoossa vuonna 2016, ja nyt se on saapunut Helsingin Kaupunginteatteriin. Käsikirjoitus on elokuvaakin kirjoittaneen Danny Rubinin, ja sävellyksestä ja laulujen sanoista vastaa Tim Minchin. Suomalaisversion on ohjannut Suuren näyttämön musikaalien luotto-ohjaaja Samuel Harjanne. Teoksessa tv:stä tuttu säämies Phil Connors joutuu vastentahtoisesti Punxsutawneyn pikkukaupunkiin raportoimaan vuosittaisesta murmelipäivästä. Jostain selittämättömästä syystä Phil jää jumiin samaan päivään ja alkaa herätä aamusta toiseen murmelijuhlaan, jonka tapahtumat toistuvat aina samoina. 

Sen lisäksi että musikaali sai suomalaisen kantaesityksensä, koko tarina sai kirjoittajan silmissä ensiesityksensä, sillä alkuperäinen elokuva on jäänyt näkemättä. Kaiken lisäksi uutta oli koronan tuoma lisämauste esityskokemukseen. Vaikka taide- ja kulttuuriala on ottanut pahasti takkiin koronan takia, ei voi kuin kunnioittaa sitä, kuinka vastuullisesti teatterit ovat suhtautuneet tilanteeseen. Turvaohjeista on viestitty kiitettävästi etukäteen (esimerkiksi HKT:n ohjeet) ja lipuista on jätetty osa myymättä, vaikka tämä ei varmasti ole teattereille taloudellisesti helppo ratkaisu.

Kulttuuriväki on selvästi vastuullista porukkaa.

Kaupunginteatterilla turvajärjestelyt oli tehty pieteetillä, käsidesiä oli riittävästi kaikkialla ja turvaväleistä muistuteltiin kyltein eri puolilla teatteria. Katsomossa paikoille hakeuduttiin itse, mutta ihmiset vaikuttivat jättävän turvavälipenkin kuuliaisesti. Se tosin täytyy sanoa, että yksi tyhjä penkki ei vielä riittävän suurta turvaväliä takaa ja seuraavan rivin katsojat tuntuivat istuvan niskassa kiinni, mutta toki useamman penkin tyhjänä pitäminen vähentäisi katsojamäärää entisestään.

Erityisesti ilahdutti, että valtaosalla katsojista oli maski, vaikka teatterit eivät voi sen käyttöä edellyttää, ainoastaan suositella. Toki osa käytti maskiaan vähän miten sattui, kun samaa maskia riisuttiin ja puettiin takaisin esimerkiksi väliaikatarjoilujen vuoksi. Kokonaiskuva oli kuitenkin positiivinen – kulttuuriväki on selvästi vastuullista porukkaa!

Yllättävintä oli maskien ja turvajärjestelyjen vaikutus kokonaiskokemukseen, joka jäi poikkeuksellisen omaksi ja yksityiseksi. Kanssakatsojien henkilöllisyys peittyi osittain maskien taakse, ja ylipäänsä ihmisten tarkkailu jäi turvavälien ja käsidesipisteiden tarkkailun varjoon. Jonkinlainen jaettu kokemus oli vajaampi, vaikka toisaalta yhteinen panostus turvallisuuteen myös yhdisti. Olisi kiinnostava tietää, miten näyttelijät kokevat maskinaamaisen yleisön, joiden ilmeet jäävät suojien taakse piiloon. Aplodit, hurraukset ja välinaurut kaiketi välittivät palautetta näyttelijöille, vaikka hienovaraisemmat ilmeet ja eleet todennäköisesti jäivätkin näkemättä.

Muuttuuko maailma, Philiseni?

Maura Minerva pohti elokuvien teatteriversioita käsittelevässä kirjoituksessaan valtavirtakomediaksi tyypillistä Päiväni murmelina -elokuvaa adaptaation pohjana. Kyseisen elokuvan konsepti ja tarina ovat melko yksinkertaisia, ja ne antavat siksi liikkumatilaa adaptaatiolle. Periaatteessa jo teoksen adaptoiminen musikaaliksi on iso muutos, mutta valitettavasti tällaisilla muutoksilla ei olla saatu tarinaan syvyyttä. Toisaalta jos ajatellaan, että valtavirtakomedian tarkoitus on viihdyttää, Päiväni murmelina -musikaali onnistuu tehtävässään oikein hyvin, joskin seksiä vonkaavan päähenkilön edesottamuksiin nojaava huumori on paikoin väsynyttä. 

Musikaalin potentiaali viihdyttämiseksi on käytetty optimaalisesti: Näyttävä ensemble täyttää jälleen koko näyttämön joukko- ja tanssikohtauksissa, joissa myös laulu kuulostaa upealta. Lari Halme Phil Connorsin roolissa on täydellisen lipevä ja ärsyttävä, ja hän naurattaa katsojia komiikantaidoillaan koko rahan edestä. Visuaalisesti musikaali jatkaa Kaupunginteatterille tyypillistä tyylikkään ja näyttävän mahtipontista linjaa. Etenkin mitä tunnelmallisimmat, eriväriset valosarjat lämmittävät mieltä alkusyksyn illassa. Kaupunginteatterille musikaalin on lavastanut Peter Ahlqvist, ja valosuunnittelun takana on Palle Palmé.

Vaikka teatterissa ei elokuvan tavoin voi toistaa täsmälleen samoja kuvakulmia tai ottoja, musikaali tukee tarinaa omine keinoinensa. Philin päivän tapahtumien toistuminen samanlaisena on koreografioitu hienosti, kun suuri ensemble toistaa kuvionsa identtisesti. Tietyissä kohdissa samanlaisina toistuvat laulut ja repliikit sekä pienet yksityiskohdat, jopa äänenpainot, luovat tunnetta ikuisesta luupista, mutta katsoja ei kuitenkaan ehdi pitkästyä enempää kuin Philin ahdingon ymmärtämiseksi on tarpeen. Yleisö oli selvästi erityisen vaikuttunut kohdista, joissa päähenkilön näyttelijä tuntuu loikanneen edellisestä kohtauksesta uuden aamun sänkykohtaukseen kuin elokuvan leikkauksessa, ja nämä sijaisnäyttelijän avulla tehdyt vaihdot olikin taitavasti toteutettu. Myös pikkukaupunkilaisten murmelihurmio ja viaton ilo kaikessa liioittelevaisuudessaan on aidosti hauskaa.

Mutta entä se tarina? Jotain loputtoman tuttua tarinassa ja sen päähenkilön käytöksessä on. Päähenkilö kliseisesti kehittyy kokemuksensa myötä hyväntekijäksi, kunhan on ensin saanut rellestää rauhassa, toteuttaa rikoksiaan ja harrastaa kylliksi seksiä Punxsutawneyn asukkaiden kanssa. Vaikka Philin pakkomielteiseltäkin vaikuttava tarve saada Rita (Maria Lund) sänkyyn kanssaan ehkä muuttuukin aidoksi välittämiseksi tapahtumien edetessä, samalla tarina toistaa ongelmallista diskurssia: Kun mies tarpeeksi peräänantamattomasti sivuuttaa hänet järjestelmällisesti torjuvan naisen sanat, teot ja viestit ja yrittää vain sinnikkäästi hurmata tämän, nainen lopulta tajuaa miehen ihanuuden ja he päätyvät yhteen. Philin keinot ovat vieläpä äärimmäisen kyseenalaisia, sillä hän käyttää vaikutuksen tekemiseen aiempina päivinä selvinneitä henkilökohtaisia tietoja muista ihmisistä. Nainen kuitenkin rakastuu mieheen – siis ei ainoastaan väsy ja anna periksi vaan ihan tosissaan kiinnostuu tästä – ja tulee samalla pelastaneeksi miehen sekä muuttaneeksi tämän paremmaksi ihmiseksi.

Kannattaako tyytyä ongelmalliseen mutta suosittuun tarinaan ja päättää viihtyä kaikesta huolimatta?

Olemme siis jälleen päässeet tutun ongelman äärelle. Kuten olemme aiemminkin kirjoittaneet, on ymmärrettävää, että kansainvälisen menestysteoksen tarinaa ei noin vain muuteta yhtä produktiota varten, vaikka kyseenalaiset homovitsit eivät olisikaan kestäneet ajan hammasta (eikä syytä edes voi vierittää täysin ajan hampaan niskoille, sillä elokuvan ja sen musikaalisovituksen välillä on 13 vuotta, ja Rubin olisi halutessaan voinut päivittää teoksen huumoria). Harjanteen murmeliohjauksessa on paljon hyvää ja se on varmasti riittävän nautittava kehnolla tarinallakin. Mutta riittääkö se? Monesti kuulee musikaaleja kritisoitavan kevyestä ja yksinkertaisesta juonesta, vaikka maailmassa on paljon tarinallisestikin onnistuneita musikaaleja. Kannattaako siis tyytyä ongelmalliseen mutta suosittuun tarinaan ja päättää viihtyä kaikesta huolimatta?

Lopuksi Päiväni murmelina -adaptaatio ansaitsee kaikesta huolimatta kehun. Esityksen toisella puoliskolla Raili Raitalan esittämä, melko pienessä roolissa oleva sivuhahmo Nancy esittää kappaleen, jonka alkuperäinen nimi on Playing Nancy. Kappaleessa Nancy kertaa rooliaan hyvännäköisenä mutta naiivina yhden illan suhteena. Hän ei ole itse valinnut osaansa, vaan se on hänen kohtalonsa miesten pyörittämässä maailmassa. Kappaleen myötä rooli on helppo yhdistää lukuisten ja taas lukuisten teosten yksiulotteiseksi jäävään mutta kauniiseen sivuhahmoon, jota Nancykin tämän musikaalin ensimmäisellä puoliskolla vielä muistuttaa. Yllättäen tämän hahmon näyttelijä on kuitenkin saanut laulettavakseen teoksen kantaaottavimman kappaleen. Jotakin tällaista genren kliseitä kyseenalaistavaa uudistamista adaptaatiolta olisi toivonut enemmänkin.

Sanni Martiskainen

ARTIKKELIKUVA: Lari Halmeen esittämä Phil Connors raportoi. Kuvaaja Robert Seger.