Hehkutushetki-sarjassa kirjoittajat antavat kiitosta sinne minne kiitos kuuluu ja kirjoittavat omista teatterisuosikeistaan juuri niin analyyttisesti, epäanalyyttisesti, henkilökohtaisesti, hauskasti, huonosti, kirjavasti tai vaikka epäselvästi kuin itse haluavat. Pride-teeman kunniaksi ensimmäisenä on vuorossa todellinen teatterijättiläinen ja edelleen ajankohtainen Angels in America.
Olen viettänyt yliopistourani viimeiset pari vuotta lähinnä yhtä teosta tutkien; sekä kandini että graduni käsittelivät Angels in Americaa. Ja tutkittavaahan riittää! Käsikirjoitus vastaa sivumäärältään romaania, teatterilavalla esitettynä Angels kestää yhteensä noin seitsemän tuntia, ja kuusituntiseksi minisarjaksikin teksti on sovitettu.
Tony Kushnerin kirjoittama Angels in America esitettiin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran 1992. Se koostuu kahdesta osasta – Millenium Approaches ja Perestroika – jotka yhdessä muodostavat Angels in American.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun loppupuolelle Yhdysvaltoihin, joilloin AIDS-kriisi ravisteli etenkin homomiesten yhteisöä. Angels in America seuraa useampaakin hahmoa, mutta tapahtumien keskiössä on AIDSia sairastava nuori mies, Prior Walter. Millenium Approaches -osan loppupuolella ilmestyy Enkeli, joka antaa hänelle tehtävän. Muita näytelmän hahmoja ovat Priorin poikaystävä Louis, joka jättää Priorin AIDSin äidyttyä pahaksi sekä Priorin paras ystävä Belize. Näytelmässä seurataan myös mormonilakimies Joeta, jonka kanssa Louis aloittaa lyhyen suhteen erottuaan Priorista. Kotona Joeta odottaa vaimo Harper, joka on lääkekoukussa ja kokee hallusinaatioita. Joen äiti Hannah saapuu Utahista New Yorkiin auttamaan poikaansa. Lisäksi näytelmässä nähdään Roy Cohn, lakimies ja Joen mentori, joka sairastuu myös AIDSiin. Roy Cohnin hahmo perustuu oikeaan ihmiseen, todelliseen Roy Cohniin, joka on viime vuosina ollut esillä muun muassa siksi, että hän toimi Donald Trumpin henkilökohtaisena neuvonantajana tämän uran alkuaikoina.
Kuten sanottua, olen viettänyt viimeisen parin vuoden aikana hyvin paljon aikaa Angels in American parissa: lukenut tekstiä, katsonut esitystallenteita ja minisarjaa moneen kertaan. Enkä suinkaan löytänyt Angels in Americaa vasta kandini aiheeksi; se on kuulunut ehdottomiin suosikkeihini jo vuosia. Näin sen ensi kertaa minisarjana joskus teini-ikäisenä ja haltioiduin heti kiinnostavista ja inhimillisistä hahmoista, upeasta toteutuksesta sekä ajatuksia herättävästä tarinasta ja tematiikasta. Huolimatta siitä, että olen kolunnut tekstin ja monia siitä tehtyjä versioita läpi lukuisia kertoja, jokainen kerta on tuonut kokemukseen jotain uutta. Angels in America auttaa aina oivaltamaan jotain sellaista, jota en ole koskaan ennen oivaltanut. Jaksan katsoa tai lukea hahmojen tarinan läpi aina uudestaan ja uudestaan, koska minulle ei ole vielä toistaiseksi jäänyt kertaakaan sellaista oloa, että ymmärtäisin nyt täysin kaiken, mistä teoksessa on kyse.
Ehkä ymmärtäisin Angels in Americaa syvällisemmin tai ainakin helpommin, jos olisin amerikkalainen ja elänyt läpi sen ajan, johon teoksen tapahtumat sijoittuvat. Näytelmän teemat ovat hyvin vahvasti amerikkalaisia, eikä voi myöskään ajatella, että mihinkään vähemmistöön kuuluminen olisi samanlainen kokemus ympäröivästä kulttuurista riippumatta. Toisaalta hahmojen kohtaloihin tai tunteisiin samaistuminen tai heidän mielipiteisiinsä yhtyminen ei välttämättä edellytä heitä ympäröivän kulttuurisen kontekstin ymmärtämistä sen sisältä käsin. Ymmärrän teoksen varmasti jossain määrin eri tavalla, kuin miten amerikkalainen katsoja sen ymmärtää, mutta minun tapani ymmärtää ei kuitenkaan ole yhtään sen väärempi tai huonompi kuin amerikkalaisen katsojan – vaan ihan vain erilainen.
Ajattomia aiheita
Jotain universaalia Angels in Americassa täytyy kuitenkin olla, sillä onhan sitä esitetty ympäri maailmaa sen synnystä asti. Suomessakin Angels on nähty lavalla ainakin pariin otteeseen, muun muassa 2010–2011. Viimeksi aivan uusi produktio Angels in Americasta on tullut ensi-iltaan vuonna 2017 Lontoossa, josta samainen teos muutamilla näyttelijämuutoksilla siirtyi New Yorkiin Broadwaylle. Tämän universaalin elementin lisäksi Angels in Americassa on siis selvästi myös jonkinlaista ajattomuutta, ja tässä ajattomuudessa on jotain todella hienoa mutta toisaalta myös jotain hieman surullista. On eittämättä mielettömän laadukkaan teoksen merkki, että näinkin vaikeasti toteutettavaa teosta halutaan tehdä uudestaan ja uudestaan. Mutta samalla se laittaa miettimään, missä määrin näytelmän tapahtumat ja toisaalta olosuhteet edelleen resonoivat katsojien todellisuuden kanssa. Ainakin länsimaissa pahin AIDS-kriisi on selätetty, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat edelleen taistelemaan oikeudestaan edes olla vapaasti ja avoimesti olemassa.
Tietenkin, kun puhutaan taiteen ja kulttuurin kentästä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt saavat edelleen odotella yhtä laajaa ja monipuolista representaatiota, kuin mistä niin sanottu valtaväestö saa nauttia. Harvassa tuntuvat yhä tänäkin päivänä olevan ne teokset, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt saavat kertoa oman yhteisönsä tarinoita ja tehdä taidetta oman yhteisönsä voimin. Ja ehkä juuri siksi esimerkiksi Angels in America kiinnostaa yhä. Kushner on kirjoittanut monista hyvin omakohtaisista teemoista ja se näkyy. Angels in American hahmot, edustavat he sitten mitä tahansa seksuaalista suuntautumista, ovat kaikki yhtä todellisia, kaikki yhtä ihmisiä. Yhtäältä he vastustavat vähemmistöihin liitettyjä stereotypioita, toisaalta taas mukailevat niitä, mutta kaikki tämä on tehty tavalla joka osoittaa, että kyse on yksilöllisistä ihmisistä, ei kokonaista vähemmistöä edustavista merkeistä. Angels in American kaltaisista teoksista näkee, kuinka tärkeää on, että vähemmistöjen edustajat saavat käyttää omaa ääntään. Hahmojen seksuaalinen suuntautuminen ei ole se asia, jonka ympärille kaikki kietoutuu, ei se kaikista määrittelevin piirre – toisaalta se on kuitenkin tärkeä piirre yhtä kaikki. Se ei ole vain sivuhuomautus tai vain pieni vihje johonkin suuntaan, vaan se on asia, joka on voimakkaasti läsnä hahmojen elämässä ja vaikuttaa moneen arkipäiväiseenkin asiaan. Se on tärkeää, mutta ei kaikista tärkeintä. Se on näkyvää, mutta ei kaikista näkyvintä. Se on rikasta, monipuolista, yksilöllistä ja merkittävää. Sanalla sanoen, se on hyvin todellista.
Angels in American kaltaisista teoksista näkee, kuinka tärkeää on, että vähemmistöjen edustajat saavat käyttää omaa ääntään.
Ainutlaatuinen Angels in America
Monia Angels in American tapahtumia ei ehkä voi kuvailla yhtä vuoren varmasti todellisiksi, joskin enkeleiden kohtaaminen, näkyjen näkeminen tai profetioiden kuuleminen lienee sekin varmaan varsin yksilöllistä. Yhdelle se voi hyvinkin olla todellista, toiselle ei lainkaan. Kushner kuitenkin korostaa, että Priorille tapahtuvat asiat ovat todellisia ja niin ne on myös teoksessa esitettävä, eikä tätä tule kyseenalaistaa tai ohjauksellisilla valinnoilla latistaa. Angels in America onkin ihanan hurja ja herkullinen yhdistelmä brechtiläistä eeppisyyttä ja poliittista perinnettä sekä draamallista tarinankerrontaa ja elokuvallista visuaalisuutta. Siksipä se toimiikin niin monessa muodossa. Tekstinä, lavalla, elokuvassa… Kuunnelmaksi se ei ehkä taipuisi, mutta jos joku haluaa yrittää, lupaan olla heti ensimmäisten joukossa kuuntelemassa! Kushner on luonut Angels in Americaan ihan omanlaisensa estetiikan, josta ammentamalla voi saada aikaan tajunnanräjäyttäviä lopputuloksia, ja monista näistä mielettömistä elementeistä Kushner itse vaikuttaa haluavan pitää tiukasti kiinni. On asioita, joita ilman Angels ei ole Angels.
Näistä asioista voisi kirjoittaa kokonaisen tutkielman – tai vaikka kaksi, heh – mutta tässä hehkutuksessa haluan lopuksi palata vielä kuukauden teemaan ja muistella erästä Tony Kushnerin haastattelua, jonka tässä taannoin graduani varten luin. Kun Angels in Americaa alun perin alettiin sovittaa elokuvaksi – ei siis täksi minisarjaksi, joka siitä lopulta kymmenen vuoden hautomisen jälkeen tuli – Kushner kertoi, kuinka tärkeänä hän itse piti sitä, että näyttelijöiden joukossa olisi homomiehiä. Kushner vaikutti pelkäävän, että heteroseksuaalit näyttelijät eivät saisi roolisuorituksiinsa sitä tarvittavaa latausta, ja ehkä 1990-luvun alkupuolella, jolloin tämä haastattelu oli tehty, tämä huoli oli aiheellisempi kuin tänä päivänä – eihän homojen tai muiden seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen esittäminen ollut vielä kovin trendikästä. Tänä päivänä voidaan ehkä olla yhtä mieltä siitä, että heteroseksuaalinkin näyttelijän on kuin onkin mahdollista esittää seksuaalivähemmistöön kuuluvaa roolia uskottavasti, ja itse asiassa Angels in America toimii tästä loppujen lopuksi hyvänä esimerkkinä, sillä juuri minisarjan roolisuoritukset ovat uskomattoman hienoja.
Koska kuitenkin olen tässäkin tekstissä peräänkuuluttanut sitä, kuinka tärkeää on saada vähemmistöjen omat äänet kuuluviin ja kuinka juuri se tekee Angels in Americastakin niin todellisen, muistetaan vielä lopuksi tämä: ei unohdeta hehkuttaa vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä heidän omista saavutuksistaan. Ei nosteta jalustalle vain niitä toki kiistatta lahjakkaita oletettavasti heteroseksuaaleja näyttelijöitä, jotka uskottavasti esittävät vähemmistöroolin. Nostetaan jalustalle ne vähemmistöihin kuuluvat tekijät, jotka näitä hahmoja luovat. Ilman avoimesti homon näytelmäkirjailijan vuosikausien työtä ja tuskaa ei Al Pacinolla tai Meryl Streepillä olisi ollut esittää näitä hahmoja, joista he pokkasivat Emmy-pystit. Nyt on Pride-kuukausi, siis hehkutetaan ylpeydellä sateenkaarikansan saavutuksia.
ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.
T-EFEKTI 