Viime viikolla julkaisimme Leena Kärkkäisen esseen Valehtelijan peruukin skenografiasta. Kyseinen essee sai Sanni Martiskaisen kirjoittamaan esityksestä autofiktiivisenä teoksena, joka kommentoi luotettavuutta monella tasolla.

On varmaankin tarpeetonta erikseen tähdentää, että minun kertomanani tarinasta tulee puhdas fiktio.
Tarina on, tai on olematta, tosi sillä tavalla kuin totuus fiktiossa ilmenee tai on ilmenemättä.

Pirkko Saisio, Epäröintejä

Ihmisenä, joka ei saa tarpeekseen autofiktiivisistä, dokumentaarisista, henkilökohtaisista esityksistä ja jonka kirjahyllyn suosituin kirjailija on Pirkko Saisio, en voi olla sotkematta lusikkaani tähänkin soppaan. Semminkin kun se sisältää edellä mainittujen ainesten lisäksi Heini Junkkaalan.

KOM-teatterin avoimesti dokumentaarisessa Valehtelijan peruukissa käsitellään Pirkko Saision ja Marja Packalénin muistoja ja ihmissuhteita, joihin liittyviä tilanteita näyttelijät itse esittävät. Kuten jo Leena esseessään kirjoitti, muita henkilöitä esityksessä edustavat erilaiset vaateripustimissa riippuvat vaatteet. Asetelma on siis jo lähtökohtaisesti varsin subjektiivinen ja luo kiinnostavan kehyksen teoksen tulkinnalle. Käsittelen Valehtelijan peruukkia autofiktiivisenä teoksena, joka ottaa kerronnan epäluotettavuudella ja muistojen käsittelemisellä kantaa muistamisen (epä)luotettavuuteen ja toisaalta myös tämänkaltaisten teosten tulkitsemiseen.

Teoksen ohjaaja Junkkaala kutsuu Valehtelijan peruukkia käsiohjelmassa dokumenttiesitykseksi, ja samassa yhteydessä viitataan Janne Junttilan käsitteeseen sanasanainen dokumenttiteatteri, joka tarkoittaa sanasta sanaan toistettuun haastatteluaineistoon perustuvaa teatteria. Yhdistän autofiktion nimenomaan dokumentaariseen teatteriin ja näen sen dokumentaarisuuden alalajina. Junttilan kolmesta näkökulmasta dokumentaariseen teatteriin (sanasanainen, journalistinen ja taiteellinen dokumenttiteatteri) painottaisin tämän ja muiden autofiktiivisten esitysten kohdalla kuitenkin eniten taiteellista näkökulmaa. Siinä olennaista on tekijöiden oma näkökulma ja tulkinta, ja dokumentaarista aineistoa voidaan käyttää vapaammin. (Junttila 2012.)

Etenkin kirjallisuudesta tuttu autofiktio on samalla sekä fiktiota että omaelämäkerrallisuutta, ja esimerkkeinä autofiktiivisistä romaaneista käytetään monesti juuri Saision trilogiaa (Pienin yhteinen jaettava 1998, Vastavalo 2000, Punainen erokirja 2003), jota on myös tutkittu autofiktion näkökulmasta (Koivisto 2011).

Totuuksia tirkistelijöille

Totuus kiinnostaa meitä aina. Lainaan Leenan esseestä kohtaa, joka inspiroi ja kannusti omaa esseetäni syntymään:

“Ilman mahdollisuutta läheisten vastareaktioihin katsojan on pysyttävä aktiivisena kyseenalaistajana: mikä on totta tai onko todella edes väliä? Kun muiston henkilöillä ei ole kasvoja, jää huomio siihen, mikä merkitys henkilöllä on muiston syntymishetkellä ollut taiteilijalle, ei niinkään se, mitä henkilön identiteetti oli silloin tai on nyt. Ollaan avaamassa taiteilijan mielenmaisemaa.”

Ensinnäkin pidän toiseksi viimeistä virkettä kokonaisuudessaan erittäin hyvänä havaintona, jonka tahdon allekirjoittaa täysin. Kenties juuri tämä, että muistelijat esittävät itse kaikkia hahmoja, korostaa tarpeellisesti sitä subjektiivista näkökulmaa, joka autofiktiivisissä teoksissa aina väistämättä on, ja jota tulen myöhemmin käsittelemään tarkemmin.

Toiseksi pääsemme totuuspohdinnan äärelle. Miksi aina kysytään, mikä on totta? Saisionsa lukeneet tunnistavat luultavasti Valehtelijan peruukistakin Saision autofiktiivisistä romaaneista tuttuja kohtauksia. Ovatko ne enemmän totta kuin vain kerran toistetut tarinat?

Väitän, että todella tai totuudella ei ole väliä. Totta kai ymmärrän ihmisluonnon olevan sellainen (tirkistelyyn taipuvainen), että kysymys siitä, onko tämä oikeasti totta, kiehtoo. Minuakin kiehtoo. Mutta siihen ei saisi jäädä jumiin, vaan pitäisi jotenkin päästä vielä pidemmälle, sen yli. Mitä siellä pidemmällä sitten on? Ihan mitä vain, mitä muussakin taiteessa voi olla. Siis ihan mitä vain. Tuskin minkään taiteen tarkoitus on pohtia, “onko Pirkko Saisiolle oikeasti käynyt näin” – toivottavasti.

Itselleni autofiktiiviset teokset ovat antaneet kaikista suurimpia samaistumisen kokemuksia. Ehkä omia kokemuksiaan käsittelevä taiteilija on riittävän vapaa ja rehellinen ja saa siten teoksensa tuntumaan tunnistettavammilta ja samaistuttavammilta. Tällöin todella on toki sinänsä merkityksensä, sillä on olemassa se konkreettinen henkilö, johon samaistua. Toisaalta asioiden todenperäisyydellä ei enää ole väliä, sillä teos on jo saanut vastaanottajassa merkityksellisen kokemuksen aikaan.

Dokumentaaristen tai henkilökohtaisten esitysten yhteydessä muistutetaan usein, etteivät teoksen henkilöt ole yksi yhteen todellisuuden kanssa eivätkä tapahtumat välttämättä ole tapahtuneet sellaisenaan oletetuille henkilöille. Kenties fiktio unohtuu liian helposti todeksi tunnistettujen tapahtumien joukosta, ja esimerkiksi Saara Turusen autofiktiivisiä romaaneja koskeva lehtikirjoittelu osoittaa, että vastaanottajat jäävät helposti jumiin epäolennaisuuksiin. Turusen Sivuhenkilöä (2018) sekä Turusesta käytyä keskustelua käsittelevässä artikkelissaan Antti Majander kirjoittaa, kuinka Turunen ei romaanissaan kerro omasta persoonastaan rehellisesti:

“Turunen on sanavalmis, viisas ja säteilevä. Kansainvälisesti menestynyt näytelmäkirjailija ja ohjaaja myös.

Uudessa romaanissa tavataan reppana, joka ei osaa nostaa jatkuvasti putoilevia polkupyöränketjuja paikoilleen.”

On siis jokseenkin kummallista, että autofiktiiviseltä teokselta, siis teokselta jonka lajin määritelmään sisältyy sana fiktiivinen, odotetaan täyttä totuudenmukaisuutta. Samoin teatterissa: onko tirkistelynhalu niin suurta ja henkilökohtaisten totuuksien paljastuminen niin tärkeää, että unohdetaan pitää fiktiivistä teosta fiktiivisenä? Eikö kuitenkin lopulta kaikki, mikä näyttämölle tuodaan, ole siellä fiktiota? Saman tiedostaa alun lainauksessa Saisiokin, joka muistuttaa totta olevan tarinan muuttuvan hänen käsissään fiktioksi.

Se ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö kaikki voisi perustua tositapahtumiin ja olla siten lähes täysin totta. Totta ja silti samalla täyttä fiktiota.

Valheiden ja virheiden merkitys

Valehtelijan peruukissa kerronta on yksi tapa, jolla kommentoidaan muistojen luotettavuutta. Epäluotettava kerronta on aihe, jota käsittelen hiljalleen valmistuvassa gradussani, ja joka – silti tai juuri siksi – kiinnostaa minua erityisen paljon tällä hetkellä. Epäluotettavan kertojan ja samalla sisäistekijän käsitteet loi vuonna 1961 narratologian suurmies Wayne C. Booth. Booth määritteli käsitteen suurin piirtein näin: kertoja on luotettava, jos hän toimii sopusoinnussa teoksen normien (eli sisäistekijän normien kanssa), ja epäluotettava, mikäli näin ei ole.

Määritelmää on sittemmin kyseenalaistettu paljon muun muassa sen epämääräisyyden vuoksi, mutta yksinkertaistetusti voisi kai sanoa, että kertojan toimintaa, arvoja ja normeja peilataan tarinan maailmaan. Epäluotettavuus voi siis paljastua esimerkiksi silloin, kun myöhemmät tapahtumat osoittavat kertojan olleen väärässä tai kun kertojan ja muiden hahmojen näkemykset ovat jatkuvasti ristiriidassa keskenään (Rimmon-Kenan 1999).

Kerronnan epäluotettavuuden tarkastelu autofiktiivisessä teoksessa vaikuttaa olevan hienovaraisempaa ja monisyisempää kuin täysin fiktiivisessä teoksessa. On muistettava, ettei kerronnan luotettavuus liity faktojen todenperäisyyteen sinänsä. Vaikka joku katsojista tietäisi varmasti, ettei jotain Valehtelijan peruukissa kerrottua ole oikeasti tapahtunut, tämä ei vielä kerro kerronnan epäluotettavuudesta. Tarinan fiktiivisessä maailmassa tapahtuma voi edelleen olla totta. Vasta kun tapahtuma kyseenalaistetaan teoksen sisällä, paljastuu kerronnan epäluotettavuus. Yksinkertainen esimerkki tästä on Valehtelijan peruukin kohta, jossa Marja Packalén korjaa kesken kohtauksen lennosta Turussa mukana olleiden lasten lukumäärän kolmesta kahteen. Myös Leenan esseessä mainitut hahmojen sekoittuminen ja muistin toiminnan kommentoiminen skenografian keinoin ovat palasia, joiden avulla katsoja voi kyseenalaistaa kerronnan luotettavuuden.

Koska kaikki muistot värittyvät subjektiivisesti, ovat ne siis jo itsessään melko fiktiivisiä.

Epäluotettava kerronta saa katsojan suhtautumaan epäluuloisesti fiktiivisiin Pirkko Saision ja Marja Packalénin hahmoihin. Voiko näiden paljastuneiden virheiden lisäksi muuhunkaan kerrottuun luottaa varauksetta? Mikä muu on mahdollisesti valetta, tahatonta tai tahallista? Mikä merkitys valheilla tässä yhteydessä on?

Muistonäytelmä (memory play, jolle ei käsittääkseni ole mitään vakiintunutta suomennosta) on yksi esimerkki genrestä, jossa tyypillisesti teatterissa esiintyy epäluotettavia kertojia. Kertoja on usein nuorempi tai vanhempi versio jostakin hahmosta, ja hän kertoo tai saa aikaan toiminnan fiktion sisemmällä tasolla. (Nünning & Schwanecke 2015.) Vaikka Suomessa en ole nähnyt tätä nimitystä käytettävän, moni teos täyttää määritelmän. Esimerkiksi nyt vaikkapa Jotain toista. Hieman varauksella muistonäytelmäksi voisi kutsua myös Valehtelijan peruukkia. Fiktion uloimmalla tasolla ei ole muita kuin kaksi kertojahahmoa, jotka muistojaan jakavat ja niitä fiktion sisemmällä tasolla itse myös näyttelevät.

Koska muistonäytelmässä asetelma on subjektiivinen – varsinkin jos kertoja edustaa teoksen tehnyttä henkilöä, on vaikkapa itseään esittävä näyttelijä – on mahdollisuus epäluotettavuuteen suuri. Yksi kerronnan epäluotettavuuden syistä voi olla kertojan emotionaalinen suhde tapahtumiin, jolloin yhdestä näkökulmasta kerrottu tapahtuma voisikin objektiivisesti tarkasteltuna olla melko erilainen.

Muistojen todenperäisyyttä pohtii myös Heini Junkkaala Valehtelijan peruukin käsiohjelmassa: “Unohtaminen on sääntö, muistaminen on poikkeus, oikein muistaminen on harvinainen poikkeus. Muistot eivät ole luotettavia.” Koska kaikki muistot värittyvät subjektiivisesti, ovat ne siis jo itsessään melko fiktiivisiä. Tässä esityksessä epäluotettava kerronta kääntää huomion muistojen epäluotettavuuteen.

Kuuluuko meidän luottaa?

Muistin toiminnan sattumanvaraisuus, subjektiivisuus ja epäluotettavuus ovat teemoja, jotka nousevat esille jo Valehtelijan peruukin käsiohjelmassa ja joita alleviivataan epäluotettavan kerronnan keinoin. Teoksen ohjaaja on tunnettu autofiktiivisistä teatteriesityksistään, toinen näyttelijöistä taas autofiktiivisistä romaaneistaan. Silti Valehtelijan peruukki huutaa kaikin keinoin (muun muassa valehtelija-sanan sisältävällä nimellään): “Älkää luottako meihin!” Eikä se ole ihme. Autofiktiossa ei oikeastaan ole kyse tekijään luottamisesta. Omaelämäkerrallisesta otteesta huolimatta teos on silti fiktiota, jolloin mikä tahansa voi olla tai olla olematta totta. Kun oikein ajattelee, mikä olisikaan kiinnostavampaa kuin autofiktion luonnetta pohtimaan ajava autofiktiivinen teos?

Tällöin kyse ei ole siitä, mikä on totta, vaan siitä, mitä toden ja epätoden välinen epävarmuus merkitsee.

Sanni Martiskainen

Lähteet:

Booth, Wayne C. 1983 (1961). The Rhetoric of Fiction. 2. painos. Chicago: University of Chicago Press.

Junttila, Janne 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like Kustannus Oy.

Koivisto, Päivi 2011. Elämästä autofiktioksi: Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Nünning, Ansgar & Schwanecke, Christine 2015. The Performative Power of Unreliable Narration and Focalisation in Drama and Theatre: Conceptualising the Specificity of Dramatic Unreliability. Teoksessa Nünning, Vera (ed.) Unreliable Narration and Trustworthiness: Intermedial and Interdisciplinary Perspectives. Berlin; Boston: Walter de Gruyter GmbH, 189–219.

Rimmon-Kenan, Shlomith 1999. Kertomuksen poetiikka. Kääntänyt Auli Viikari. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Saisio, Pirkko 2019. Epäröintejä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

ARTIKKELIKUVA: Noora Geagea. Kuvassa Pirkko Saisio ja Marja Packalén.