Voiko esityksen hurma kantaa viiden vuosikymmenen yli? Voi.

Teatterimuseon Seitsemän veljestä ja Venla -taiteilijatapaamisessa 14.12.1019 keskustelivat Kirsikka Moringin johdolla näyttelijät Heikki Kinnunen, Juha Muje, Maija-Liisa Peuhu, Esko Salminen ja Arno Virtanen. Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteriin vuonna 1972 ohjaaman, huiman kriitikko- ja yleisömenestyksen saavuttaneen esityksen tähtikaarti saapui muistelemaan lähes 50 vuoden takaisia kokemuksiaan.

Vuoden 2019 teemansa mukaisesti Teatterimuseo juhli suomalaisen kulttuurin tukipilareita. Vuoden ohjelmistossa oli muun muassa Aleksis Kiveä käsittelevä Kivi kääntyy -näyttely ja siihen liittyen keskustelu Kiven Seitsemän veljeksen tunnetusta teatterisovituksesta, joka itsessään on kotimaisen teatterihistorian merkkitapaus. 

Esityksen tuoreemmille ihailijoille tämä keskustelutilaisuuskin oli tapaus, sillä sen lähemmäs legendaarista esitystä ei voi nykyään päästä – esitystaltioinnin katsomista lukuun ottamatta. Ylen laadukas televisionäytelmä (ohj. Matti Tapio) vuodelta 1975 kannattelee osaltaan esityksen nykyhetkeen jatkunutta relevanssia. Monet milleniaalisukupolven edustajat näkivät taltioinnin yläkoulun äidinkielentunnilla. Jotkut heistä vaikuttuivat niin suuresti, että heistä tuli myöhemmin teatteritieteilijöitä. Köh.

“Teatteri on hetken taidetta, haurasta ja katoavaa: mikään mahti ei palauta maailmaan esitystä”, kirjoittivat Peter von Bagh ja Pekka Milonoff Teatterikirjan esipuheessa. Siksi tehtiin kyseinen teos, joka kokosi talteen Holmbergin ja Ralf Långbackan ajatuksia ja tekstejä Turun kaupunginteatterin johtajakaudestaan 1971–77. Keinoja katoavaisuutta vastaan ovat myös esitystaltioinnit ja taiteilijatapaamiset.

Tapaamisessa vallitsi lämmin ja riemukas tunnelma, kun Kinnunen, Muje, Peuhu, Salminen ja Virtanen kertoivat Turun ajoistaan. Vuosia täysille saleille pyörinyt Seitsemän veljestä oli monille näyttelijöille vertaansa vailla oleva kokemus. Esityksen ympärille löytyi lahjakas työryhmä, joka viihtyi yhdessä ja vietti osan vapaa-ajastakin keskustellen hahmoistaan. 

Produktiota voisi kutsua pullotetuksi salamaksi –  ainutlaatuiseksi, onnekkaaksi menestykseksi, jota on mahdoton toistaa. Se ei ehkä ole kohtuullista, sillä osalliset taiteilijat tekivät sekä yhdessä että erikseen lukuisia muita menestyneitä esityksiä, myös Turussa. Harva niistä kuitenkaan jäi historiaan yhtä ikoniseksi ja Turun kaupunginteatteria leimaavaksi kuin klassikkomateriaalinsa uuteen uskoon muovannut Seitsemän veljestä. 

Työryhmän ilo

Keskustelussa korostui vahvasti se, että Seitsemää veljestä oli nautinto tehdä. Esitystä kehuttiin ensiluokkaisen viihdyttäväksi, ja näyttelijät tuntuivat iloitsevan viihdyttäjän rooleistaan. Keskustelussa muisteltiin riemulla, miten yleisö suorastaan hinkui naurusta, kun näyttelijät vyöryttivät vitsejä armottomassa tahdissa. Televisiotaltioinnin heikkous on Heikki Kinnusen mukaan se, ettei sitä kuvattu yleisön kanssa. Katsojien reaktiot jäivät siten tallentamatta. 

Sen verran on oikaistava, että vaikka osa esityksen kohtauksista on toden totta nauhoitettu tyhjän katsomon edessä, joukossa on myös useampi kohtaus, joissa yleisö kuuluu ja näkyy. Sellaisia ovat esimerkiksi Juhanin Turun-matkakohtaus, joulusauna, Taula-Matin tarinointi ja musiikkikappaleet. Kuulemme yleisön naurun, kun Taula-Matti niistää päähineeseensä. Tuomaan kanssa painiva Juhani “irvistelee ja vääntää silmiään ku härkä penkissä”, ja saa naurun säestämät väliaplodit. Eräässä toisessakin kirjaimellisesti näyttämöllistyvässä hetkessä Mujeen esittämä Eero, liukas luikku, on niin pitelemätön että juoksee vaikka pystysuoraa seinää ylös paetessaan veljiensä selkäsaunaa. Yleisö ratkeaa suosionosoituksiin. Esitys lataa yhtä visuaalista vitsiä toisensa perään, ja ne kaikki osuvat maaliinsa. Ne osuvat myös taltioinnin katsojaan, oli ääniraidalla valmiiksi naurua tai ei. 

Taltiointia katsoessa tekee vaikutuksen ensemblen vakuuttava draivi. Erityisesti veljeksistä huokuu nälkä ja näyttämisenhalu. Seitsikko kykenee löytämään komedian kaikesta, toisaalta laskeutuu vaivatta itkusilmäiseen hylättyjen poikalasten epätoivoon. Salminen kertoi, että näyttämöilmaisua tehtiin tarkoituksella yleisöä varten. Harjoituskaudella näyttelijät treenasivat välillä pitkiäkin jaksoja keskenään. Sen voi kuvitella näkevänsä esityksestä esimerkiksi siitä, että useissa kohtauksissa on samanlaista henkeä kuin kaveriporukalla, joka koittaa saada toisiaan nauramaan. Keskustelussa todettiin, että esitys oli hyvin kollektiivinen, ja esimerkiksi joulusaunakohtauksen näyttämökuva syntyi orgaanisesti koko teatterin voimin.

Keskustelussa kävi ilmi, että ennenkin Kiven tekstejä esittänyt ja kirjailijan kielestä hyvin perillä oleva Salminen toimi esikuvana muille näyttelijöille. Kinnunen jopa totesi, että “olen vakoillut Esko Salmista koko ikäni”. Kollegat kehuivat paljon Salmisen näyttelijäntyötä. 

Salmisen Juhanissa todellakin ruumiillistuu hahmon ylpeä ja äkkipikainen luonne tavalla, joka on suorastaan ikoninen. Juhanin kasvoilta voi seurata hänen jokaista ajatustaan, mikä kertoo Salmisen näyttelijäntyön tarkkuudesta mutta myös sopii hahmon itseään tiedostamattomaan vilpittömyyteen. Salminen tietää milloin vääntää kasvonsa mitä karikatyyrimäisemmille ilmeille (joista milleniaalin ensi-impulssi on tehdä reaktiogifejä) ja milloin lypsää draamaa ja kasvattaa jännitettä odottamalla muutama sekunti ennen repliikkiä. 

Esimerkkinä täytyy mainita loppupuolen kohtaus, jossa veljekset luulevat surmanneensa tappelun tuoksinassa miehen ja uskovat, ettei rangaistusta voi välttää. Taltioinnissa kohta kuuluu näin: Viimein nurkkaan ajetut veljekset voivottelevat kohtaloaan. Leikataan Juhaniin, joka on nelinkontin maassa ja katsoo suoraan eteenpäin. Täydessä hiljaisuudessa hän ottaa hitaasti askelen, sitten toisen, ennen kuin lausuu raskaan ideansa: “Veitsi kurkkuun joka miehen.” Pieneen taukoon sisältyy kauhu vääjäämättömältä tuntuvan kuoleman edessä. Taltiointi kertoo tämän hetken täydellisesti, siitä kiitos taltioinnin ohjaajallekin. 

Tilaisuudessa ylistettiin myös esityksen dramaturgin Ritva Holmbergin työtä lankoja käsissään pitävänä ”suurena moottorina”. Puvustuksesta vastannutta Måns Hedströmiä näyttelijät puolestaan kehuivat vaatimattomaksi ja loputtoman idearikkaaksi visionääriksi. Muiden päivittävien elementtien ohella veljesten pukeminen kukin omaa persoonaansa ja olosuhteitaan vastaavaan asuun oli yksi esityksen uraauurtavista oivalluksista. Ilman tätä oivallusta olisi jäänyt näkemättä sekin hupaisa yksityiskohta, että Lauri, joka veljeksistä on vähiten Venlasta kiinnostunut, on tässä versiossa Ilari Paatson esittämänä stailattu kuin 70-luvun alaston Cosmopolitan-seksisymboli Burt Reynolds olisi noussut lampaantaljaltaan ja pukenut sen harteilleen.

Vaikeuksien kautta voittoon

Keskustelussa sivuttiin myös Turun Sanomien paikallista kaupunginteatteria kohtaan suuntaamaa vastustusta. Kinnunen kertoi lehden kirjoittaneen jo ennen Seitsemän veljeksen esityskauden alkua, että “tyhjät katsomot puhuvat puolestaan”. Turun Sanomien toimituspäällikkö kirjoitteli Holmbergin ja Långbackan johtaman teatterin tuotannoista lehden yleisönosastolle vaihtuvien nimimerkkien takaa negatiivisia katsoja-arvioita ja kehotuksia jättää talon esitykset väliin. Kirjoittelun johdosta teatterilla pidettiin jopa katastrofikokous, näyttelijät kertoivat.

Toimituspäällikön pyrkimys tuottaa illuusio massoista muistuttaa nykyään vahvasti sosiaalisen median vaikuttamistrendiä, joissa trollikäyttäjät perustavat alustoille useampia tilejä joukkovoiman vaikutelman luomiseksi. Vastaavanlaiset somevaikuttamiskeinot ovat olleet esillä osana lähikuukausina käytyä maalittamiskeskustelua. On siis oltu ennenkin tilanteessa, jossa kahtiajakautuneen yhteiskunnan leireissä turvaudutaan vilppiin tulkittujen uhkien vastustamiseksi. 

Toimituspäällikön ahkeraan kampanjointiin nähden on monin verroin vaikuttavampaa, miten suuren suosion esitys saavutti: tapahtumissa on jopa elokuvan ainekset. Suuret tarinat kai syntyvät vastakkainasettelusta. 

Taiteilijatapaamisessakin todettiin, että ideologisin perustein vastustetuksi esitykseksi Seitsemän veljestä ei vaikuta erityisen poliittiselta. Moring otti esille sen, että vaikka Kalle Holmberg on kirjoittanut ihailleensa veljesten yhteiskunnan pakottavista rakenteista irtautumista, tarina kuitenkin päättyy kompromissiin, jossa veljekset sulautetaan yhteiskuntaan. Eikö se ole ristiriitaista, kysyy Moring.

Esitys tosiaan kuvittaa varsin uskollisesti ja huolellisesti kohtaukset, joissa veljekset saavat anteeksi, sovittavat tekonsa ja kukoistavat yhteiskunnassa. Saksan-vierailulla esitystä tulkittiin sosiaalidemokraattiseksi, Kinnunen kertoi. Salminen puolestaan luonnehti, että esitys oli yhteiskunnallinen, muttei puoluepoliittinen. 

Holmberg näki seitsemässä veljeksessä yhteiskuntaa eteenpäin vieviä voimia, jotka hyväksymällä ja sopeuttamalla yhteiskunta kehittyy. Mutta edellytyksenä on, että molemmat osapuolet oppivat virheistään. Jakautuneelle yhteiskunnalle viesti on ihanteellinen, mutta ehkä myös kipeä. 

Esityksessä kiinnitetään erityistä huomiota veljesten sijoittumiseen yhteisössään. Se on ehkä seurausta tekijöiden mielenkiinnosta yhteiskunnan rakenteisiin ja luokkaan. Sovituksensa jälkeen veljesten nousu on nopeaa. Veljeksille osoitettu armo ei tosin ole yhtä yllättävää, jos ottaa huomioon että veljekset eivät maanomistajina edes olleet kummoisia altavastaajia yhteiskunnassaan.

Näki esityksen päätöksen sitten loppuna arvokkaalle kamppailulle tai välttämättömänä kompromissina, ehkä Holmbergin myönnytys veljesten ja yhteiskunnan molemminpuolisesta riippuvuuudesta oli silti teema, joka puhutteli aikalaisyleisöä. Katsojalle se näyttäytyy yhtä kaikki anteeksiannon juhlana. Esitystä voi lukea pyyntönä: Anna tilaisuus. Veljeksille ja kaupunginteatterille. 

Esityksen yhteiskunnallisuus on siis harkittua, mutta hyvin hienovaraista ja helposti sulavaa laadultaan. Ollakseen Brechtin oppeja soveltavien tekijöiden käsialaa esitys nojaa lisäksi varsin paljon affektiivisuuteen ja spektaakkeliin. Se nousi teatteritapaukseksi ilman mitään avoimen polarisoivaa tai ikonoklastista (ellei riisuttua lavastusta sellaiseksi laske). Provosoinnin sijaan esitys lunastaa kuolemattoman asemansa teknisenä taidonnäytteenä. Siinä loistavat luovuus ja paneutuminen, joilla se ymmärtää veljesten henkilöhahmoja ja heidän suhteitaan toisiinsa ja yhteisöönsä. Siinä villitsee esiintyjien vaikuttava fyysinen ja taiteellinen suorituskyky, joka tartuttaa adrenaliinin katsojaan. Se on kihisevää ja säkenöivää teatteria, jota aika ei himmennä.

Teatteri on hetken taidetta, eikä mikään mahti palauta esitystä maailmaan. Jokin mahti niistä onneksi muistuttaa. Kiitos tämänkertaisesta, Teatterimuseo ja sen vieraat. 

Sofia Valtanen

Lähteet:

Apo, Satu. Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta. Kivijalka-seminaari 23.4.1999. Saatavissa http://www.helsinki.fi/hum/kotim.kirjallisuus/kivijalka/1999/apo.htm (17.12.2019)

Bagh, Peter von, Kalle Holmberg, Ralf Långbacka, ja Pekka Milonoff. Teatterikirja: Ralf Långbacka, Kalle Holmberg. Helsinki: Love kustannus, 1977.

ARTIKKELIKUVA: Sanni Martiskainen.