Hehkutushetki-sarjassa kirjoittajat antavat kiitosta sinne minne kiitos kuuluu ja kirjoittavat omista teatterisuosikeistaan juuri niin analyyttisesti, epäanalyyttisesti, henkilökohtaisesti, hauskasti, huonosti, kirjavasti tai vaikka epäselvästi kuin itse haluavat. Pride-teemaan liittyy myös tämänkertainen hehkutus Milja Sarkolan teoksesta Jotain toista.

Milja Sarkolan kirjoittama Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö on suurin teatterirakkauteni ikinä, ja tuntuu, että olen kirjoittanut ja puhunut siitä jo (muiden) kyllästymiseen asti. Nytkö vielä hehkutuspostaus? No, ehkä yksi.

Tarkemmin määriteltynä rakkauteni kohdistuu Jotain toista -teoksen kantaesitysversioon, jonka Sarkola ohjasi itse Q-teatterille keväällä 2015. Teksti on kieltämättä itsessäänkin loistava, mutta en kykene lukemaan sitä täysin irrallaan lukuisia kertoja katsomastani esityksestä.

Yritys selittää, mistä on kyse

On Nainen, joka on teatteriohjaaja ja ohjaa Jotain toista -esityksen sisällä omasta elämästään kertovaa esitystä. On halun näyttämö, jossa tämä esitys esityksessä tapahtuu ja jonka ulkopuolella Nainen on. On Toinen nainen ja Veli, jotka ovat Naisen kanssa samalla fiktion tasolla, ikään kuin Q-teatterin Jotain toista -esityksen tapahtumahetkellä katsojien todellisuudessa. On näyttelijöitä, jotka esittävät Naisen ohjaamia kohtauksia halun näyttämöllä. On Nainen 2, Nainen 3 ja Nainen 4, jotka edustavat halun näyttämöllä Naista tämän eri elämänvaiheissa. On muita hahmoja. On uni- ja fantasiakohtauksia sekä kuvitelmia.

Yritys selittää, mikä Jotain toista -rakkauden saa aikaan

1. Homoseksuaalisuus. Ensinnäkin homoseksuaalisia hahmoja on teatterissa edelleen hyvin vähän. Jos tällainen hahmo sattuu esityksessä olemaan, representaatio on äärimmäisen yksipuolista. Kaikki varmasti tietävät, millainen hahmo on stereotyyppinen homomies, ja varmaankin aika harva voi sanoa nähneensä näyttämöllä vaikkapa ei-valkoisen tai vammaisen ei-heteron hahmon. Hahmon vähemmistöstatus on aina määrittävin tekijä, jota ei ole mahdollista jättää käsittelemättä, ja hahmon muut ulottuvuudet voi unohtaa täysin. Yksipuoliset representaatiot ovat toki kaikkia vähemmistöjä koskeva ongelma, ja T-efekti tuleekin kesäkuun aikana käsittelemään aihetta vielä laajemmin.

Homoseksuaalisuus on näyttämölle asti päästessään usein kriisi tai konfliktin lähde, jolloin negatiiviset kokemukset korostuvat. (Tähän ei muuten kelpaa perusteluksi se, että “näin asiat ovat ja ihmisten pitää nähdä se”. Varsinkin homoseksuaalit itse tietävät varsin hyvin, miten asiat ovat, ja vallitsevan asiaintilan näyttämöllistäminen ei vie asioita eteenpäin. Rakentavampaa olisi tarjota positiivinen vaihtoehto ja näyttää, miten hyvin asiat voisivat olla. Ehkä tällöin todellisuuskin voisi hiljalleen muuttua parempaan suuntaan.) Lisäksi “yksi poikkeushomoseksuaali tavallisten heteroiden joukossa” -asetelma vahvistaa joka kerta sitä käsitystä, että heterous se normaali, normi, ja homous jotain siitä poikkeavaa. (Tämän asetelman perusteluksi taas ei riitä se, että heteroita on prosentuaalisesti eniten. Normaali on eri asia kuin yleinen.)

Jotain toista on kuitenkin ihanan virkistävä – ja vielä niin harmillisen harvinainen – poikkeus tähän kaikkeen. Esityksen kuvaus ei anna mitään viitteitä homoseksuaalisuudesta, jolloin kyseessä ei ole esitys homoseksuaalisesta halusta vaan seksuaalisesta halusta ja ihmisen suhteesta omaan haluunsa. Homoja ja heteroita ei aseteta vastakkain tai vertailtavaksi, vaan osa hahmoista nyt vain sattuu olemaan homoseksuaaleja, joilla on muitakin ominaisuuksia.

2. Ihanat näyttelijät. En tarkoita tällä kertaa koko kansan rakastamaa Tommi Korpelaa. Maailmassa on aika monta esitystä, joiden hahmogalleriaan kuuluu noin viisi miestä ja kaksi kiintiövaimoa. Jotain toistassa (kyllä, se taivutetaan näin) (paitsi gradussa) on hurjan monta hurjan ihanaa naista! Vaikka kiitosta voisi jakaa heille kaikille, valitsen kohteekseni Lotta Kaihuan. Koska onhan Lotta nyt ihana. Hän on loputtoman ja sympaattisen hauska viehättävään naiseen ihastuneena, hermostuksissaan hieman liikaa vitsailevana jalkapalloilijanaisena. Hän on myös hienovaraisten tunnetilojen ilmaisun mestari, jonka pienikin ilme kertoo hyvin paljon. Arvostetaan hetki Lotta Kaihuaa.

Noin.

3. Koko jalkapallokohtaus. Mielestäni tämä kohtaus pitäisi yleissivistysmielessä saattaa kaiken kansan nähtäville. Kohtaus tiivistettynä: Kaihuan esittämä nainen (joka ei ilmeisesti ole kuitenkaan ohjaaja-Nainen, sillä tämän kohtauksen ei kerrota olevan hänen elämästään) haluaisi pelata jalkapalloa viehättävän naisen kanssa, kaatua tämän päälle ja päätyä halaamaan tätä kesken ottelun. Koska näin ei toimita, Kaihuan hahmo päätyy kiusallisen varovasti ja välttelevästi kertomaan joukkuekaverilleen, että on tähän ihastunut. Mutta vain vähän ihastunut. Riippuen tietysti siitä, mitä tämä toinen nainen tilanteesta ajattelee.

4. Keskustelu tärkeistä aiheista. Esitellessään tulevaa teostaan teatterinjohtajalle Nainen pohtii samaa, mitä mekin tässä todellisuudessa pohdimme edelleen: kuka saa esittää ketä ja kenen näkökulma hallitsee teatterissa? “Kun suurin osa kaikesta sekä hetero- että homoseksuaalisesta halusta näytellään heterojen voimin, niin siinä on melkein aina se heteromiehen näkökulma seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, niin… Tämä on vain niin paljon juuri tätä aihetta, jota yritän käsitellä. Siksi näyttelijän seksuaalinen suuntautuminen on mulle niin tärkeää.”

5. Henkilökohtaisuus. Vaikka esitys on fiktiota, Sarkola on kertonut kirjoittavansa henkilökohtaisista aiheista. Uskon, että tällainen lähestymistapa mahdollistaa katsojalle suuremman samaistumisen kokemuksen. Lopulta kai nekin tunteet, joita harvemmin uskalletaan jakaa, ovat melko universaaleja, mikä on katsojalle lohdullista.

6. Hauskuus kaiken koskettavuuden, samaistuttavuuden ja vakavuuden ohella. Sisältää muun muassa seuraavat kuolemattomat repliikit:

“Teki mieli heittää skumpat sun naamaan.”

“Kyllä tässä nyt leijailee aika kollektiivinen kysymys, että kuka vittu on Kirsti?”

Sisältää lisäksi kohtauksen, jossa Sanna-Kaisa Palon esittämä Nainen 4 fantasioi uudenvuoden juhlissa yhteisestä tulevaisuudesta Kirstin (!) puolison kanssa. Tuossa kauniissa mielikuvassa hän olisi sekä Kirstin että tämän puolison “luotettava pitkäaikainen ystävä, josta aina olisi iloa”. Yhdessä he voisivat käydä pilkillä, KALAAKIN TULISI. Onneksi, fantasioinnin päätteeksi, Kirstin puolisolta on ehkä tullut Facebookissa viesti, mikä johdattaa meidät loppuhuipennukseen: “Aukea nyt saatanan netti!” Kukapa meistä ei olisi kokenut vastaavaa tunteiden vuoristomyrskyä?

7. Nerokas rakenne. Jotain toista on ehtymätön kiinnostavien näkökulmien lähde! Useine fiktion taisoneen, itsetietoisine kommentteineen ja päähenkilön monine puolineen teos on erityisen herkullinen analyysin kohde. Lukuisien esseiden, kanditutkielman ja keskeneräisen gradunkin jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että pohdittavaa riittäisi loputtomiin. Tulevaisuuden tavoitteeni onkin olla päivystävä Jotain toista -tutkija. (Rahoittajat, voitte ottaa yhteyttä jo nyt. Voin olla valmis laajentamaan näkökulmaa vähän, huom. vähän.)

8. Vähemmistöjen oma ääni. Toistan yhtä Angels in America -hehkutuksen sanomista ja väitän myös, että vähemmistön itsensä tekemät teokset resonoivat vähemmistöön kuuluvien katsojien kokemusten kanssa (muita katsojia unohtamatta!), jolloin esityskokemus voi olla erityisen merkityksellinen ja henkilökohtainen. Huippua toki on, että Milja Sarkola on saavuttanut tekijänä vakiintuneen ja hyvän aseman. En kuitenkaan haluaisi liiaksi vahvistaa sellaista näkökulmaa, että tekijät tulisi nähdä nimenomaan vähemmistöjen edustajana. Ihanteellisintahan olisi, että seksuaalisuudella, sukupuolella, ihonvärillä tai millään muullakaan ei olisi mitään merkitystä. Koska kuitenkaan tilanne ei vielä ole tämä, vähemmistöille täytyy tietoisesti antaa tilaa. Heterotarinoita on maailman sivu täynnä, ja niiden rinnalla tuntuu kovin erilaiselta katsoa jotakin poikkeavaa. Kuten Nainen 4 teatterinjohtajalle toteaa: “Kyse on kai siitä mihin samastuu, minkä kokee… mikä vastaa sitä omaa… kiinnostusta.”

Epilogi: Tekstin kirjoittaminen vei paljon aikaa, sillä Jotain toista harhautti minut jälleen katsomaan kaikki parhaat kohtauksensa uudestaan. Ja niitä kohtauksia riittää.

Sanni Martiskainen

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.