Teatteri voi olla myös kananmunia ja jogurttia

Kuinka puhua teatterista vaikuttamatta kohtuuttomalta mäntiltä?

Aloitetaan tehtävällä. Mikä seuraavista virkkeistä ei kuulu joukkoon?

“En pitänyt esityksestä ollenkaan, koska tarinankuljetus oli puuduttavan hidasta ja musiikki oli liian kovalla.”
“En nauttinut esityksestä lainkaan.”
“No se esityshän oli täyttä paskaa.”

Oikea vastaus on tietenkin viimeinen virke, sillä sitähän ei tulisi koskaan kenenkään käyttää (ellei ole vuosi 1987 ja puhuja on juuri ollut katsomassa Jumalan teatterin esitystä Oulun kaupunginteatterissa; tosin siitäkin esityksestä jäi todennäköisesti käteen muutakin kuin paskaa. Esimerkiksi kananmunia ja jogurttia). On täysin hyväksyttävää olla nauttimatta teatteriesityksestä, ja esityksen nostattamat raivon tunteet ovat täysin oikeutettuja. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, miten kokemuksesta puhutaan.

Tutussa porukassa tai kavereiden kesken on helppo puhua suoraan ja luottaa siihen, että kaveri kyllä tajuaa, vaikka kritiikki olisi tiivistetty rumaan sanaan. Todellisuudessa kuulijat eivät kuitenkaan tällaisista kommenteista rikastu. Esityksen lyttääminen suoralta kädeltä pelkäksi roskaksi ei ole keskustelunavaus vaan vuodatus, joka tuskin kertoo itse katsomiskokemuksesta kenellekään yhtään mitään.

Pois se silti meistä, että yrittäisimme määräillä, mitä ihmiset keskenään puhuvat! Jos keskustelua kuitenkin käydään julkisessa tilassa tai vaikkapa blogissa, se koskettaa monia muitakin. Kun puhut teatterista, puhut monen eri ihmisen työstä ja työn tuloksista. Yhden osa-alueen epäonnistuminen saattaa pilata joltakulta katsomiskokemuksen, mutta ei mitätöi esityksen tekemiseen osallistuneiden ammattilaisten työpanosta.

Kun puhut teatterista, puhut monen eri ihmisen työstä ja työn tuloksista.

Emme usko hetkeäkään, etteivätkö voimasanoihin typistyviä tuomioita laukovat katsojat kykenisi avaamaan kokemuksessa häirinneitä seikkoja tarkemmin. Teatterista puhuakseen ei tarvitse olla sen ammattilainen, tietäjä tai edes ahkera katsoja, vaan teatterikokemusta voi kukin jäsentää omista lähtökohdistaan.

Vaikka kaverille jaettu tai edes julkiseen blogiin kirjattu mielipide ei välttämättä kantaudu tekijöiden korviin, päästää puhuja itsensä liian helpolla, jos ei edes yritä kaivautua ajatuksissaan “paskaa” syvemmälle. Esitys ei lopu kiitoksiin, vaan jatkuu katsojan mielessä paljon pidempään. Keskustelu esityksestä muokkaa näkemyksiä, ja oman kokemuksen sanallistaminen voi auttaa jäsentämään aatoksia siitä. Jollei haasta itseään ja pohdi esityksen herättämiä tuntemuksia syvemmin, saattaa torjua sen tarjoamat mahdollisuudet oivalluksiin.

Yksinkertaisimmillaan esityksiä arvotetaan akselilla hyvä–huono. Harva katsoja – jos kukaan – pystyy arvioimaan yleispätevästi, onko jokin esitys hyvä tai huono, sillä lopulta kyse on aina subjektiivisesta kokemuksesta.

Lopetetaan tehtävään: Seuraavan kerran, kun keskustelet teatterista, älä kysy, oliko esitys hyvä. Kysy sen sijaan, mitä ajatuksia tai tunteita esitys herätti.

KUVA: Aikalainen kritisoi juuri näkemäänsä teatteriesitystä. Kuvaaja K. E. Ståhlberg. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Sanni Martiskainen
Maura Minerva
Sofia Valtanen