Kansallisteatteri toi Pienelle näyttämölle teatterimaailman todellisen jättiläisen.
Jos tartuit tähän tekstiin toiveenasi löytää vastaus kysymykseen siitä, kannattaako Kansallisteatterin Angels in Americaan ostaa liput, käsitellään se heti alta pois: Kyllä kannattaa. Angels in America on teatterimaailmassa sellainen tapaus, että jos pienikään kiinnostuksen kipinä kutittelee mieltä, kannattaa tilaisuuteen tarttua, ja katsastaa esitys ihan itse, miettimättä yhtään sen enempää sitä, mitä joku siitä jossain kirjoittaa. Itse asiassa suosittelen, että menet ostamaan liput nyt heti. Hopi hopi, teksti voi odottaa sen aikaa.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, voi jopa olla, että saat tästä tekstistä irti vielä enemmän sitten, kun olet nähnyt esityksen. En taida nimittäin osata kirjoittaa tästä esityksestä lyhyttä ja ytimekästä arviota, vaan luvassa on armottoman Angels in America -fanin analyysi vuosien odotuksen jälkeen viimein koetusta esityksestä.
Tiivistetysti voin kuitenkin todeta, että vaikka kaltaisellani fanilla on muutama pointti mielen päällä, on Kansallisteatterin Angels in America kuitenkin varsin onnistunut sovitus tästä huikeasta klassikosta.
Järkälemäinen avainteos
Angels in America on kaksiosainen teatterimaailman järkäle, joka esitettynä kestää normaalisti lähes seitsemän tuntia. Näytelmän on kirjoittanut amerikkalainen näytelmäkirjailija Tony Kushner. Ensimmäinen osa, Millenium Approaches, tehtiin ensimmäistä kertaa workshop-tuotantona vuonna 1990, toinen osa, Perestroika, vuonna 1991. Ensimmäistä kertaa osat esitettiin yhdessä Yhdysvalloissa vuonna 1992.
Angels in America sijoittuu New Yorkiin 1980-luvun lopulle, ja sen keskiössä on laaja hahmokatras:
Prior Walter on nuori AIDSiin sairastunut mies, jonka luona vierailee hänelle profeetan tehtävän antava Enkeli.
Louis Ironson on Priorin miesystävä, joka lähtee suhteesta Priorin sairauden vietyä hänet sairaalahoitoon.
Joe Pitt on oikeuslaitoksella työskentelevä mormonimies, jonka kanssa Louis aloittaa suhteen.
Harper Pitt on Joen vaimo, joka kärsii julkisten paikkojen pelosta ja on riippuvainen rauhoittavista lääkkeistä.
Hannah Pitt on Joen äiti, joka saapuu Salt Lake Citystä New Yorkiin, kun Harper katoaa ja Joe kertoo puhelimessa äidilleen olevansa homo.
Roy Cohn on pahamaineinen asianajaja, joka on ottanut Joen suojatikseen. Roy sairastaa myös AIDSia, ja hahmo perustuu todelliseen Roy Cohniin.
Belize on Priorin paras ystävä ja sairaanhoitaja, joka päätyy hoitamaan Roy Cohnia.
Näiden juonen kannalta keskeisten hahmojen lisäksi näytelmässä on useita muita sivuhahmoja niin, että jokainen näyttelijä esittää vähintään kahta roolia.
Angels in America käsittelee AIDS-kriisiä, yhteiskuntaa, politiikkaa, uskontoa, elämää ja kuolemaa, rakkautta ja vihaa, ihmisyyttä ja ihmistä suurempaa. Jumala on lähtenyt taivaasta ja jättänyt enkelit yksin, sillä ihmiskunnasta ainaisessa muutoksessaan on tullut Jumalalle enkeleitä kiinnostavampaa. Priorin Enkeliltä saama profetia käskee ihmisiä pysähtymään: on lakattava liikkumasta, lakattava sekoittumasta, muuttumasta ja edistymästä, on palattava ennen vallinneeseen tilaan ja pysäytettävä ajan kirous.
Angels in America on minulle eräänlainen elämän avainteos.
Olen kirjoittanut Angels in Americasta täällä, ja maninnut sen täällä ja täällä. Aiempien juttujen perusteella tätä lukeva saattaakin jo siis tietää, että olen myös kirjoittanut sekä kandidaatintutkielmani että pro gradu -tutkielmani Angels in Americasta – olen lukenut, katsonut, tulkinnut ja analysoinut tätä teosta siis jo vuosia jopa akateemisessa kontekstissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun näin esityksen itse fyysisessä teatteritilassa tallenteen sijaan.
Angels in America on minulle eräänlainen elämän avainteos. Angels in Americassa kiteytyy niin moni syy siihen, miksi rakastan esittäviä taiteita: se on samaan aikaan niin totta ja silti fantasiaa, se on yhteiskunnallinen kommentti, joka pakottaa katsomaan todellista maailmaa, ja silti eskapistinen, se on järisyttävän spesifi ja silti uskomattoman universaali. Minulle se on myös jotakin valtavan lohdullista ja tuttua, mutta silti opin ja ymmärrän siitä aina jotakin uutta.
Yliopistossa tekemiäni tutkielmia varten olen myös lukenut vuonna 2013 julkaistua uutta painosta Kushnerin tekstistä kuin Raamattua. Kyseinen painos sisältää Kushnerilta myös lukuisia tarkkojakin suosituksia ja ohjeita siitä, mitä asioita näyttämöllepanoissa tulisi ottaa huomioon. Vaikka Kushner itse on hiljattain sanonut olevansa nykyään Angelsin suhteen jo paljon rennompi ja sallivampi, on rentous ja sallivuus meille katsojille, saati uskollisille faneille, vähän vaikeampaa.
Voit siis uskoa, että tämä kokemus oli minulle vähintäänkin jännittävä. Jännitystä lisäsi se, että tämä Linda Wallgrenin sovitus Tony Kushnerin näytelmästä on kestoltaan melkein kolme tuntia alkuperäisteosta lyhyempi. Myönnän, että kun Angels in America ensi kerran esiteltiin Kansallisteatterin produktiona, olin tästä typistämisestä suorastaan hieman järkyttynyt. Seurasin Kansallisteatterin someviestintään ilmestyneitä kurkkauksia esityksen harjoituksiin vähän neuroottisena, ja yritin yhdessä Instagram-tarinassa vilahtaneen kohtauslistan perusteella jopa laskea, kuinka monta kohtausta esityksestä on leikattu pois. Esityksen ennakkoon saavuinkin siis itseäni aktiivisesti rauhoitellen, enemmän tai vähemmän valmiina kokemukseen.
Helpotuksen huokaus
Arvelinkin, että joitakin kohtauksia on teoksesta poistettu, mutta pelkästään kohtauksia poistamalla ei uutta sovitusta ole tehty. Kohtausten poistamisen lisäksi esityksen kestoa oli saatu lyhennettyä yhdistämällä kohtauksia. Tekstiin on kirjoitettu jo valmiiksi muutama niin sanottu split scene -kohtaus, joissa lavalla tapahtuu samaan aikaan kaksi temaattisesti samanlaista kohtausta. Nähdäkseni Wallgren oli lisännyt yhden tällaisen split scene -kohtauksen, jonka lisäksi muutamia samojen henkilöiden välisiä kohtauksia oli yhdistelty niin, että yhdellä kohtauksella saatiin käytyä läpi kahden kohtauksen asiat.
Mielestäni teos selvisi keston lyhentämisestä hyvin. Suorastaan yllättävän hyvin, sillä lähes kolme tuntia on valtavan pitkä aika. Kestoon vaikuttaa toki myös väliaikojen määrä, ja Kushner on suositellut kokonaisuudelle neljää väliaikaa: kaksi Millenium Approaches -osaan sekä kaksi Perestroika -osaan. Kansallisteatterin sovituksessa väliaikoja oli vain yksi niin, että Millenium Approaches esitettiin ensin vajaassa kahdessa tunnissa, ja väliajan jälkeen vuorossa oli Perestroika myös vajaassa kahdessa tunnissa.
Toki jo neljä tuntia on pitkä aika teatteriesitykselle, ja joku, joka ei haaveile seitsemän tuntia kestävästä Angels in Americasta voikin miettiä, jaksaako istua katsomossa neljääkään tuntia yhdellä väliajalla. Kyllä jaksaa! Wallgren on mielestäni onnistunut teoksen rytmittämisessä loistavasti. Angels on ei ainoastaan pitkä, vaan myös sisällöllisesti raskas teos. Sen teemat eivät ole helppoja, ja Kushner vyöryttää dialogia dialogin perään, pitkiä monologeja unohtamatta. Hattua täytyykin nostaa myös uuden käännöksen tehneelle Juho Gröndahlille, joka on onnistunut kääntämään varsin kulttuurierityistä kieltä hyvin suomeksi puhuttavaan muotoon. Myös Wallgren ja koko näyttelijäkaarti onnistuvat hienosti puheen sovittamisessa hahmojen suuhun. Otteessaan pitävää pitkääkin puhetta, jonka todella jaksaa kuunnella alusta loppuun, voi mielestäni Wallgrenilta jo odottaakin, ja se onkin yksi syy siihen, miksi hän on loistava ohjaaja Angels in Americalle.
Pioneerien työkalupakilla
Kieli selviää kulttuurien ja kontekstien muutoksesta hyvin, mutta muutamia esityksessä tehtyjä valintoja jäin pohtimaan. Näitä pohdintojani taustoittaakseni joudun hetkeksi hyppäämään lyhyelle teatteritieteelliselle sivupolulle.
Angels in America ammentaa tietystä poliittisen teatterin perinteestä, Bertolt Brechtin kehittelemästä eeppisestä teatterista. Eeppisen teatterin tavoitteena on välttää neljännen seinän illuusion syntyminen – siis toisin sanoen, eeppinen teatteri haluaa katsojansa olevan aina tietoinen siitä, että hän katsoo esitystä, ja että esitys viittaa itsensä ulkopuolelle todelliseen maailmaan. Eeppisen teatterin pohjalla on Brechtin katukohtaukseksi nimeämä malli. Katukohtausta Brecht kuvaa näin: liikenneonnettomuuden silminnäkijä esittää muille paikalle saapuneille ihmisille, mitä onnettomuudessa tapahtui. Eeppisen teatterin tulisi siis pyrkiä kohti katukohtauksen luonnetta illuusion puutteessaan. Siinä missä ei katukohtauksen esittäjä yritä katsojilleen luoda illuusiota siitä, että liikenneonnettomuus todella tapahtuu tässä ja nyt, ei eeppisen teatterinkaan ole tarkoitus luoda katsojilleen illuusiota lavalla olemassa olevasta todellisuudesta, jossa tapahtuu asioita juuri nyt.
Angels in America ei suinkaan ole tai edes yritä olla tyylipuhdasta eeppistä teatteria. Kushner kuitenkin hyödyntää eeppisen teatterin elementtejä ja työkaluja, joiden tarkoitus on rikkoa tätä näyttämötodellisuuden illuusiota, ja muistuttaa katsojaa todellisesta maailmasta näyttämön ulkopuolella. Kushner tekee tämän muun muassa rikkomalla neljättä seinää niin, että hahmot puhuttelevat yleisöä suoraan. Jo heti ensimmäisen kohtauksen ensimmäinen monologi puhuttelee yleisöä asioista, jotka koskevat meidän todellisuuttamme aivan yhtä lailla, kuin ne koskevat näytelmän hahmoja. Esitys myös loppuu epilogiin, jossa suurin osa näytelmän keskeisistä hahmoista näkee yleisön ja puhuttelee sitä suoraan.
Neljännen seinän rikkomisen lisäksi rikotaan Angels in Americassa muitakin seiniä. Perestroikan yksi keskeisimmistä kohdista on sen toinen näytös, The Anti-Migratory Epistle, joka tapahtuu kokonaisuudessaan kahdessa eri paikassa ja kahdessa eri ajassa samaan aikaan. Näytös on nähtävä itse, jotta ymmärtää täysin, mitä kaksi aikaa ja kaksi paikkaa tarkoittaa, mutta ainakin se rikkoo illuusion siitä, että katsoja olisi ikään kuin kärpänen katossa seuraamassa jossakin näyttämöllisessä, diegeettisessä todellisuudessa tapahtuvia normaaleita asioita.
Lisäksi Kushner muun muassa ohjeistaa, että näyttämötekniikan tulisi olla esityksessä näkyvää: Enkelin lentovaijereiden tulisi näkyä, näyttämöhenkilökunnan tulisi liikkua lavalla tarkoituksiaan peittelemättä, ja näyttelijöiden tulisi osallistua näyttämökuvan muokkaamiseen myöskään tätä tarkoitusta piilottelematta.
Itsensä ulkopuolelle viittaaminen on siis Angels in Americaan sisäänrakennettu ominaisuus. Sen tarkoitus ei ole kertoa fiktiivistä tarinaa, joka vertautuu todellisuuteen, vaan sen tarkoitus on viitata todellisuuteen ja olla todellisuudessa samaan aikaan, kuin se on esitys teatteritilassa.
Angels in America on myös hyvin vahvasti kiinni nimenomaan Amerikan Yhdysvalloissa. Se on amerikkalainen näytelmä, joka kommentoi amerikkalaista yhteiskuntaa, ja jonka hahmot operoivat amerikkalaisesta kokemuksesta käsin. Vaikka, kuten aiemmin jo mainitsinkin, Angels in America on uskomattoman universaali, ei sen amerikkalaista kontekstia pidä koskaan unohtaa, sillä se on näytelmälle ja sen käsittelemille teemoille keskeistä.
Tästä amerikkalaisuuden kontekstista käsin olinkin valtavan hämmentynyt, kun Joen, Royn ja Royn kollegan Martinin välinen cocktailbaariin kirjoitettu kohtaus onkin Wallgrenin ohjauksessa siirretty saunaan. Tai oikeastaan jonkinlaiseen saunan ja cocktailbaarin välisessä limbossa sijaitsevaan ulottuvuuteen, jossa sohva on samaan aikaan laude, jossa Joe istuu sohvalauteilla pelkässä pyyhkeessä, mutta Roy ja Martin puvut päällään, ja jossa soi vähän hissimusiikkia muistuttava taustamusiikki, mutta Martin lähtee sieltä puku päällään suihkuun.
Alkujärkytyksestä toivuttuani (vasta väliajalla), rupesin kuitenkin pohtimaan, mahtoiko kohtauksen sijoittaminen jonkinlaiseen saunaulottuvuuteen ollakin eeppinen keino viitata näytelmän ulkopuolelle. Kohtauksessa nimittäin keskustellaan Joen tulevaisuudesta hänen työurallaan: Roy haluaa lähettää Joen Washingtoniin töihin, saadakseen tästä oman pienen kätyrinsä sinne, missä poliittinen valta liikkuu. Roy onkin valmis vetelemään naruista ja kyyditsemään Joen suoraan ohituskaistan kautta rooleihin, jotka muuten olisivat hänen tavoittamattomissaan. Suomalaiselle yleisölle tällaisten asioiden sopiminen miesten kesken saunassa totta kai avautuu aivan tietyllä tavalla. Kyllä suomalainen tunnistaa hyvä veli -verkoston saunaillan, kun sellainen lavalle tuodaan.
Kohtaus säpsähdytti, sillä jonkinlaisena Angels in America -puristina lähestulkoon kimpaannuin, että eihän tämä kuulu tekstiin, ja eihän Amerikassa ole mitään miesten saunailtoja – ja näin kohtaus saavuttikin oikeastaan loisteliaasti eeppisen teatterin päämäärän. Se tökkäsi katsojan hereille ja suorastaan pakotti ymmärtämään sen, miten tämä kohtaus on totta niin lavalla kuin todellisuudessa, niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Erikoinen saunan ja baarin välinen limbo myös väkevästi muistutti katsojaa siitä, että tämä on esitys, ja tässä esityksessä tämä tila nyt voi olla samaan aikaan baari ja sauna, ja siellä voi olla joko puolialasti tai puku päällä. Herätys, olet teatterissa, tämä on esitys, ja tämä kertoo myös sinun todellisuudestasi.
Vaikka jokin pieni sisäinen ääni minussa edelleen haluaa taistella amerikkalaista cocktailbaarisaunaa vastaan, en voi väittää, etteikö tämä kuitenkin olisi nerokkaan toimiva tapa soveltaa eeppisen teatteriperinteen tavoitteita, sekä Wallgrenilta nokkela ja rohkea ohjauksellinen valinta.
Saunakohtaus ei ollut ainoa eeppisen teatterin päämääriin tähtäävä keino, jolla esityksessä muistutettiin katsojia vallitsevasta todellisuudesta. Esityksessä hyödynnettiin myös videokuvaa, joka montaasimaisesti leikattuna esitteli sateenkaaripoliittista kuvastoa. Toisen poliittisen teatterin pioneerin, Erwin Piscatorin poliittista teatteria muistuttava videomontaasi toi mieleen myös Angels in Americasta tehdyn HBO:n minisarjan, jossa montaasi toimii niin ikään etäännyttävänä tehokeinona. Saksalaisen poliittisen teatterin suurten nimien tutut etäännyttävät tehokeinot, sekä näyttelijöiden seisottaminen lavalla esityksen alussa ja lopussa vähän taistolaisuutta kaikuvaan tyyliin ovat Wallgrenilta ilahduttavia viittauksia siihen teatteriperinteeseen, josta Kushner ammentaa, vaikka esimerkiksi videomontaasista ei tällä kertaa paljoa mieleen jäänytkään.
Jeesus tule takaisin
Saunakohtauksessa oli kulttuurishokin lisäksi toinenkin seikka, jota jäin pohtimaan. Joe, tämä tunnollinen mormonimies, oli kyseisessä cocktailbaarisaunassa pelkkä pyyhe lanteillaan, ilman paitaa. Myöhemmin Joe kuitenkin puhuu Louisin kanssa temppeli-ihokkaastaan, siis mormonien käyttämästä alusasusta, joka peittää koko torson, ja jonka tarkoitus on suojata käyttäjäänsä. Myönnän, etten ole mormonismin asiantuntija, ja käsittääkseni saunomistilanteen kaltainen alastomuus ei välttämättä ole mikään ongelma mormoneille, mutta jokin Joen hahmossa tuntui ristiriitaiselta.
Tässäpä oikeastaan törmäämme jälleen teoksen lyhentämiseen. Tästä nelituntisesta versiosta on nimittäin jätetty pois lähestulkoon kaikki mormonismia syvällisemmin käsittelevät kohtaukset. Joen ja Harperin suhde uskontoonsa, ja etenkin Joen kamppailu oman identiteettinsä kanssa jää syventymättä, kun mormonismin konteksti typistyy yksittäisiin repliikkeihin.
Mormonismi lienee suurelle osalle suomalaisista vain etäisesti tuttu, mutta Joen ja Harperin hahmojen kohdalla uskonnollinen ulottuvuus on mielestäni tärkeä. Erityisesti Joe elää jatkuvassa mormonismin mukanaan tuomassa paineessa ja uskonnon ja pinnan alla kuplivan seksuaalisen identiteetin ristivedossa, joka on keskeinen niin hahmon toiminnan kannalta kuin myös hahmon ymmärtämisen kannalta. Joen hahmo on mielestäni traaginen, mutta ilman uskonnollista kontekstia hänen tragediansa ja syvä ahdinkonsa jää pintapuoliseksi. Olisiko mormonismin paineiden kangistama ja oman homoutensa kanssa koko elämänsä kipeästi painiskellut Joe todella riisunut saunaa varten yltään sen suojaksi kokemansa alusasun, “toisen ihon”, jonka riisumisesta Louisin edessä tulee myöhemmin tärkeä symbolinen teko? Vaikka saunakohtaus onkin tarkoituksellisen hätkähdyttävä ja Joen alastomuus siinä mahdollisesti lähinnä symbolista, vie se Joen hahmoa suuntaan, jota en ymmärrä.
Myös Joen ja Harperin avioliitto tuntui ristiriitaiselta. Dialogitasolla on selvää, ettei heidän liittonsa ole kovin romanttinen tai intiimi: suudelmia molemmat pohjustavat pyytämällä toiselta “kamupusua”, ja etenkin Joe kutsuu Harperia jatkuvasti kamuksi, ei juuri vietä aikaa kotona, eikä halua keskustella Harperin kanssa seksistä tai vaikkapa lasten hankkimisesta. Myöhemmin myös selviää, että Harper on myös aina tuntenut Joen jollain tavalla vieraaksi ja tuntemattomaksi mieheksi elämässään.
Jostain syystä tässä näyttämösovituksessa Joe ja Harper kuitenkin tuntuvat käyttäytyvän kuin läheinenkin nuoripari. Alkupään kohtauksista ei puutu leikkimielisiä ja lempeitä kosketuksia, ja heidän riitelynsäkin tuntuu aluksi rakkaudelliselta. Kun tähän yhdistetään mormonismin kontekstin häivyttäminen, syntyy tässä sovituksessa se kuva, että Joen homouden paljastuminen rikkoo avioliiton, joka muuten olisi voitu saada toimimaan. Mielestäni Joe ja Harper ovat kuitenkin alusta asti tuomittu pari, jotka ovat tukeutuneet toisiinsa kumpikin jostain syystä. Romanttinen rakkaus ei kuitenkaan ole se syy, vaikka romanttista rakkautta kumpikin heistä tahoillaan tarvitsee ja kaipaa. He eivät tunne toisiaan, he eivät halua toisiaan, mutta he ovat naimisissa, koska mormoneina näin heidän kuuluu tehdä.
Harper on riippuvainen Valiumista. Hän peittelee riippuvuuttaan, mutta syö lääkkeitä kuitenkin paljon. Tässä näyttämösovituksessa Harper on kuitenkin varsin reipas, nopea, nokkela ja jopa pirteä, eikä lainkaan unelias tai heikko, kuten diatsepaamiriippuvaisen voisi odottaa olevan. Näyttämön Harper tuntuu olevan varsin terävästi kiinni todellisuudessa, mikä sekin tuntuu ristiriitaiselta hahmon juonikaaren kannalta: Harper hallusinoi itsensä retkelle Etelämantereelle.
Mormonismin ja uskonnollisen kontrollin ja taakan aiheuttaman paineen poistaminen on mielestäni muuttanut sekä Joen että Harperin hahmoja hiukan liikaa, ja samaan aikaan häivyttänyt paljon uskontoon liittyvää tematiikkaa koko näytelmästä. Joku, joka ei tekstiä tunne, ei ehkä tätä aspektia osaa jäädä kaipaamaankaan, mutta minulle tämän ulottuvuuden katoaminen on sääli.
Mene jo
Angels in America on pitkä ja temaattisesti raskas näytelmä, joka vaatii katsojaltaan paljon. (Tiedostan, että samaa voi sanoa jo tässä vaiheessa myös tästä tekstistä. Mielestäni tämä on ihan sopivaa.)
Vaikka käytänkin sanaa raskas, en tarkoita, että Angels in America olisi täysin vailla keveyttä ja iloa, sillä sitä se ei ole. Näytelmässä on komiikkaa, siinä on naurua, rakkautta ja iloa, siinä missä myös kuolemaa, pelkoa tai kipua, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kaiken tämän tasapainottelu on teoksen ohjaamisen keskiössä, jotta tämän järkäleen jaksaa katsoa ajatuksen kanssa alusta loppuun asti.
Tony Kushnerin teksti on tarkka, ja etenkin vuoden 2013 painoksessa ohjeita on paljon. Esimerkiksi Enkelin toteuttamisesta Kushnerilla on jopa yhdeksän huomion lista aina Enkelin teknisestä toteuttamisesta ja sen ulkonäöstä Enkelin yskään ja siihen, miten pelottava hahmon tulisi olla, tai millä tavalla kohtaukset Enkelin kanssa voivat olla hauskoja.
Tekstin läpikotaisin tuntevana omaan katsomiskokemukseeni vaikutti jatkuvasti tieto näistä pienistä yksityiskohdista. Läpi esityksen päässäni asusti pieni ääni, joka sanoi, että tässä kohtauksessa ei muuten ole tarjoilijaa, tuolla hahmolla pitäisi olla nahkavaatteet, Enkelillä pitäisi olla se yskä ja tämä dialogi käydään penkillä. Jokainen, jonka lempikirjasta on joskus vaikkapa tehty elokuva, varmaan tietää, mitä tarkoitan. Omista mielikuvista, omassa päässä elävästä versiosta on usein vaikea päästää irti – mutta onko sen purkaminen pala palalta jokaisen uuden sovituksen äärellä aina mielekästä? Niinpä päästän irti käteni jo kylmiksi kangistaneen otteeni vuoden 2013 Angels in America -painoksesta ja kohautan huolitellun huolettomasti olkapäitäni: ai, teidän sovituksessa mies puistossa olikin tuollainen alushousumies. Ai, teillä oli tuollainen tarjoilija. Okei!
Loppujen lopuksi tässä sovituksessa nimittäin on niin paljon hyvää. Wallgrenin ja Gröndahlin lisäksi kiitosta ansaitsevat muusikot Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, sekä kaikki näyttelijät, jotka tekivät tasaisen varmaa ja hyvää työtä. Heidän suorituksiinsa ja ammattitaitoonsa saattoi luottaa tämän valtavan rupeaman edessä. Mielestäni Angels in American ei tarvitsekaan olla suurta näyttelijäntaiteen juhlaa, sillä teoksen voima on muualla, kuin yksittäisissä kohtaloissa. Tasaisen varma ja toistensa kanssa samalla viivalla operoiva näyttelijäkaarti on tässä esityksessä ehdoton vahvuus, ja sellainen Kansallisteatterin lavalla myös nähdään.
Toivon edelleen jonain päivänä näkeväni sen lähes seitsemäntuntisen Angels in American. Juuri nyt toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni menisi katsomaan juuri tämän esityksen, pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja esille nostamia teemoja, viettämään illan teatterin katsomossa, ja kokemaan yhden sovituksen tästä monumentaalisesta teoksesta.
Joten jos ne liput nyt vieläkin puuttuvat…
Artikkelikuva: Mitro Härkönen