Turun kaupunginteatteri esittää Once-musikaalin, jonka syntytarina on ainutlaatuinen.
Once kertoo dublinilaisen katusoittajan ja kaupunkiin muuttaneen tsekkiläisnaisen musiikillisesta yhteistyöstä, joka syvenee mahdottomaksi rakkaudeksi. Näyttämömusikaali perustuu samannimiseen musikaalielokuvaan, jonka on kirjoittanut John Carney ja jonka musiikin ovat säveltäneet pääosia esittäneet Glen Hansard ja Markéta Irglová. Vuonna 2007 ilmestyneen elokuvan tähdet olivat ennestäänkin musiikillinen työpari, ja vaikka elokuvan rakkaustarina on fiktiivinen, kehkeytyi kuvauksien aikana parin välille oikea romanssi.
Tosielämän henkilöihin poikkeuksellisella tavalla sidotun teoksen ohjasi Turun kaupunginteatteriin Mikko Kouki. Pääosia, Tyttöä ja Poikaa, esittävät Turussa Linda Hämäläinen ja Mikael Saari. Kaupunginteatterin oma Hämäläinen vakuuttaa nuorena, suorasukaisena Tyttönä, joka huomaa imurikorjaajaksi jumiutuneen lauluntekijän potentiaalin ja puskee tätä toteuttamaan itseään. Saari tulkitsee taitavasti hahmonsa matkan musertuneesta rämpyttelijästä omaa artistiuraa tavoittelevaksi muusikoksi.
Ensemble on koottu näyttelijöistä, joilla pysyy soitin kädessä jopa tanssiessa. Folkmusikaaliksi tituleerattu Once sisältää vaikutteita irlantilaisesta ja paikoin myös itäeurooppalaisesta kansanmusiikista. Musikaalin tunnetuin kappale, herkkä Hetkeen jään on yksinkertaisista elementeistä muodostuva pop-balladi. Livenä tuotetun musiikin sointi on muhkea, ja aitoa soittamista pääsee ihailemaan näyttämöllä alusta loppuun. Koukin ohjaus tasapainottaa teoksen vakavat ja koomiset ainekset taitavasti.
Pojan unelmat ovat suuria, mutta New Yorkin valot vielä kaukana. Oncen pienessä elämänkehässä musisoidaan sateisilla kaduilla, baarinnurkassa ja soitinliikkeessä, hengaillaan ahtaissa kimppakämpissä ja makuuhuoneissa. Tiloja luodaan tehokkaasti ränneillä, verhona riippuvilla esineillä kuten soittimilla tai imureilla, ja monenmuotoisilla varjostimilla, joilla lavastussuunnittelija Peter Ahlqvist on koristellut väriä vaihtavat kattolamput.
Kappaleita pöytälaatikosta
Esitys tuntuu suuren näyttämön musikaaliksi ajoittain viipyilevältä, ja syy siihen on ennen kaikkea Oncen kappaleissa. Tarinan peruslähtökohta asettaa musiikkinumeroille tiettyjä muotorajoitteita. Useimpien kappaleiden on tarkoitus olla nuoren katusoittajan pöytälaatikkobiisejä. Vaikutelma on, että näitä kappaleita eivät hittinikkarit ole hioneet. Ne on kirjoitettu kyynelten tahrimien päiväkirjamerkintöjen pohjalta villasukat jalassa. Fiktiivinen premissi muistuttaa musikaalin syntyolosuhteita, sillä jo Once-elokuva hyödynsi Hansardin ja Irglován olemassaolevia kappaleita sen sijaan että kaikki laulut olisi kirjoitettu musikaalia varten. Once on siis koostettu osin kuin jukebox-musikaali, vaikka toisin kuin jukebox-musikaalissa yleensä, kappaleet eivät ole laajasti tunnettuja.
Koska musikaalin kappaleet ovat hahmojen itse tekemiä itsenäisiä kappaleita, niiden sanoitukset eivät voi ottaa tehtäväkseen esimerkiksi henkilöiden esittelyä tai tarinan kuljettamista, kuten musikaalinumeroissa usein. Sen sijaan niiden sisältö on tyypillisen pop-lyriikan tavoin introspektiivistä tunnepuhetta, jonka yksityiskohdat ovat riittävän väljät, että voimme tulkita niiden heijastavan roolihenkilöiden mielenliikkeitä, tai olla tulkitsematta. Laulunsanojen panos tarinan edistämiseen on niin hienovarainen, ettei sanoihin tarvitse kiinnittää kuin pintapuolista huomiota. Ne eivät toisaalta myöskään vedä erityistä huomiota itseensä, Hanna Kailan kauniista suomennoksesta huolimatta.
Musiikkinumerot toimittavat kyllä tarinassa erilaisia virkoja: koe-esiintyminen, oman biisin käänteentekevä ensiesitys, särkyneen sydämen yksinpuhelu ja niin edelleen. Kappaleiden ajaksi tarina kuitenkin tekee tilaa musiikilliselle tunnelmoinnille. Turun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, missä näyttelijäntyötä ei pääse läheltä katsomaan, musiikkinumeron sisäinen dramaturgia lepää useimmiten sovituksen ja solistisen tulkinnan varassa. Staattisuutta ehkäistään dynamiikanvaihtelulla, ja laulun kasvattaminen on tehokeino, jota käytetään paljon.
Vaihtelua pöytälaatikkobiiseihin tuovat musiikkinumerot, jotka kuljettavat tarinaa tanssillisesti, kuten kohtauksessa, jossa Poika tapaa Tytön perheen ensimmäisen kerran. Kun Once-elokuvamusikaali vietiin näyttämölle New Yorkissa vuonna 2011, siihen lisättiin vastaavanlaisia kohtauksia, jotka monipuolistavat musiikkinumerojen mahdollisuuksia. Näin Once kykenee hyödyntämään teatterimusikaalin muotoa myös perinteisemmillä tavoilla perusasetelmastaan huolimatta. Ei myöskään voi sanoa, että Turun kaupunginteatteri hukkaa musiikkinumeroiden minuutit. Niin Saaren jazzfraseeraukset kuin Hämäläisen kuulaat pianoballadit ovat korviahivelevää kuultavaa.
Loppu hyvin, kaikki ei hyvin
Oncen vapautuminen musikaaligenren konventioista tuottaa palkitsevia tuloksia. Musikaalin avausnumeroa toimittaa nimettömän pelimannipoppoon sanaton, mutta veikeä kansanmusiikkialkusoitto. ”Minä haluan -laulua” (engl. I want song), joka kertoo päähenkilön keskeisen päämäärän, korvaa tuskainen erobiisi Mee. Tarinan päätös on ennemminkin katkeransuloinen kuin voittoisa, mitä voi pitää poikkeuksellisena, vaikka kaikki klassikkomusikaalitkaan eivät pääty onnellisesti, esimerkkinä vaikka Viulunsoittaja katolla.
Tunnelmiltaan ristiriitainen loppuratkaisu onnistuu erityisesti sen ansiosta, miten älykkäästi Hämäläinen ja Saari näyttelevät Enda Walshin käsikirjoittamat kohtaukset (suomennos Reita Lounatvuori). Musikaalin draama rakentaa ja ratkoo tarinan romanttisia jännitteitä hienovaraisesti. Koomiset sivuhenkilöt, kuten Stefan Karlssonin esittämä pankinjohtaja, tarjoavat toimivia kevennyksiä. Ainoastaan bänditreenikohtausten nopeat leikkaukset risteilevästä keskustelusta toiseen pistävät silmään keinona, joka lienee istunut paremmin elokuvamuotoon.
Elämä vie Tytön ja Pojan eri suuntiin. Jos rakkausjuoni tarjoileekin täyttymyksen sijaan raastavaa luopumista, yhdestä asiasta Once on onnellinen tarina: nähdyksi tulemisesta. Se on suloinen unelma siitä, miten joku tunnistaa sinut ja nostaa valoon pelkojen pimeydestä. Mikä käänteentekevä voima meillä on toistemme elämään! Sen voiman tunnossa voi Turun kaupunginteatterin katsomosta nousta.
ARTIKKELIKUVA: Otto-Ville Väätäinen