Teatteritiede, siis mitä ja häh? Mitä se on? Miten sitä tehdään? Miksi sitä tarvitaan? On tullut aika raottaa salaperäisyyden verhoa ja paljastaa, mikä tuo mystinen, T-efektinkin alkuvoimana toimiva tieteenala oikein on.
Teatteritiedettä voi Suomessa opiskella vain Helsingin yliopistossa, jossa se on nykyään yksi taiteiden tutkimuksen kandi- ja maisteriohjelmien opintosuunnista. Tampereen yliopistossa tehdään teatteriin liittyvää tutkimusta ja järjestetään teatteria tutkivaa opetusta, mutta pääaineena tai opintosuuntana entistä teatterin ja draaman tutkimusta siellä ei enää ole.
Helsingin yliopiston omilla teatteritieteen sivuilla kerrotaan siitä näin:
“Teatteritieteessä tutkitaan teatterin ja esittämisen eri muotoja osana ympäröivää yhteiskuntaa. Helsingin yliopiston teatteritieteellä on pitkään ollut valtakunnallinen vastuu oman alansa yliopistollisesta tutkimuksesta ja opetuksesta. Tämä näkyy toiminnan laaja-alaisuutena, kansainvälisyyden painottumisena sekä suomalaisen draaman ja teatterin eri puolien suunnitelmallisena tutkimisena.”
“Tutkimusalueet kattavat teatterin historian, teorian ja tutkimusmenetelmät sekä esittävien taiteiden aseman ja merkityksen suomalaisessa yhteiskunnassa. Teatteritieteessä myös analysoidaan esityksiä, näytelmätekstejä ja näyttelijän- ja ohjaajantyötä sekä esityksen muita osatekijöitä. Teatterin ja esityksen tutkimista tarvitaan myös jokapäiväisten ilmiöiden ymmärtämiseen, sillä esityksellistyminen on yhteiskunnassa lisääntynyt. Esimerkiksi sosiaalinen media tarjoaa yksilöille mahdollisuuden esiintyä ja hankkia yleisöjä.”
Me teatteritieteilijät opimme tutkimaan, analysoimaan, arvioimaan, ymmärtämään, katsomaan, lukemaan ja tulkitsemaan teatteria, tanssia, sirkusta, performanssia, esitystaidetta ja muita näiden mainittujen lähisukulaisia, erilaisia esittävän taiteen muotoja. Nyt me, sekä jo valmistuneet että opintojaan jatkavat, kerromme, mitä tämä ihan oikeasti käytännössä tarkoittaa.
Ammattitaitoiset opettajat ovat auttaneet löytämään omaa tutkijan ääntä ja kannustaneet rohkeisiin valintoihin.
Onko elänytkään, jos ei ole pohtinut ihmisyyttä ja sen määrää?
Yläasteella äikän-openi sanoi, että oikeastaan on olemassa vain yksi teema ja se on elämä. Minua kiehtoo teatterin tutkimuksessa representaatio eli niin sanotusti millaisena elämää esitetään. Teatteri havainnoi maailmaa, joka muuttuu, mutta kuitenkin pysyy samana. Se antaa äänen hiljaisille ja vaiennetuille, joille ei ole ollut tilaa historian sivuilla. Teatteri muistaa. Teatteri ajattelee; ja mikä olisikaan kiintoisampaa tutkittavaa kuin ajattelu!
Kandidaatin tutkielmassani tutkin väkivallan esittämistä Lauri Maijalan näyttämöadaptaatiossa Seitsemän veljestä. Tutkin millaista on Maijalan väkivallan estetiikka ja millaista luentaa se teokseen tuottaa. Näyttämön skenografia muuttui teoksessa mielen sisäiseksi kamppailuksi, aikuistumisen kehitystehtäväksi. Samalla se kommentoi teosta, joka on osa kulttuurista muistiamme. Teatteritieteen näkökulmasta voidaan siis tutkia aikalaiskokemusta kulttuurista, jos halutaan sanoa asia oikein hienosti. Koska teatteri on yhtä katoavaa kuin tämä ”aikalaiskokemuksemme”, on teatteritieteilijällä eturivin paikka olla tallettamasta ja tutkimassa sitä.
Teatteri on etujoukkoa, joka voi koskettaa nyt-hetkeä ja ehkä jopa kurottaa tulevaan. Samastumisen ja myötätunnon tutkimiseen teatteri on ykköspaikka. Kaikenlaisilla kokeilla voi tutkia ihmisen käyttäytymistä, mutta miten paremmin lähestyä – tai opetella lähestymään – toista haastaen omia ennakkoasenteitaan kuin teatterin ja ylipäänsä taiteen kautta. Teatteri venyy rituaalista ooppera-aariaksi. Miten paljon se kertookaan ihmisen tavoista olla ja esiintyä! Sellainen on loputon tutkimuskarkkikauppa, eikös vain?
Leena Kärkkäinen
Alun perin, kun hain yliopistoon opiskelemaan, ajattelin, että musiikkitiede olisi pääaineeni ja teatteritiede sivuaine. Ensimmäisenä opintovuotena huomasin, että kiinnostus teatteritiedettä kohtaan syveni, ja pian painotukset vaihtuivat niin, että teatteritieteestä tuli pääaineeni. Olen ollut aina kiinnostunut musiikkiteatterista, musikaaleista, musiikista teatterissa sekä yleisesti näyttämötaiteiden visuaalisuudesta.
Esitykset, joissa on liikettä, ovat saaneet minut ihailemaan teatteria. Liike voi olla esiintyjien, lavasteiden, valojen, katsomon, tai esimerkiksi äänen liikettä. Teatteritieteen opintojen aikana monipuoliset kurssit ja luentosarjat auttoivat ja ohjasivat löytämään oman kiinnostuksen ydintä teatteritieteen tutkimuksen parissa. Kandidaatintutkielmassa oli helppo lähestyä teatteria oman näkökulman kautta. Tutkielmani käsitteli katsojan näköhavaintoa teatterikokemuksessa. Pro gradu -tutkielmassa pääsin haastattelemaan ammattinäyttelijöitä. Halusin tutkia, miten he kokevat kehollisuuden ja kehollisen empatian työssään.
Kaikki kurssit, esseet, oppimispäiväkirjat ja tutkielmat ovat vieneet kohti omaa erikoisosaamista. Ammattitaitoiset opettajat ovat auttaneet löytämään omaa tutkijan ääntä ja kannustaneet rohkeisiin valintoihin. Tällä hetkellä olen tohtorikoulutettavana, missä muuallakaan, kuin teatteritieteen opinahjossa tutkimassa vieläkin tarkemmin omaa kiinnostuksen kohdetta eli kehollista empatiaa ja sitä liikettä, joka minut on aikoinaan saanut teatterin pariin.
Antti Taipale
Näen teatteritieteilijän roolin merkityksiin pintaa syvemmälle sukeltavana seikkailijana.
Olen aina tiennyt, että teatteri on minulle todella tärkeä taiteen muoto. Kun asetun teatteriesityksen tai vaikka tanssiteoksen äärelle, tunnen sellaista rauhaa ja harmoniaa, jota en pääse muulla tavoin kokemaan. Maailmat ovat avoinna, voin antaa esityksen kuljettaa minua erilaisten aistikokemusten kautta, minne tahansa. Oli esitys sitten lopulta hyvä tai ei niin kehuttava, on teatteri kokemuksena jotain niin ihanaa ja vapauttavaa. Oli kyse sitten siitä kuuluisasta katharsiksesta tai jostain muusta teatterin magiasta.
Minä ja muut, jotka haluamme uppoutua syvälle teatterin maailmoihin, kaivautua kysymyksiin teatterin olemuksesta, siitä miksi se on olemassa, mistä se on tullut ja mihin se ehkä on menossa, tarvitsemme teatteritiedettä. Ja siksi myös teatteritiede on niin tärkeää. Se avaa koko esittävän taiteen potentiaalin abstraktilla ja filosofisella tasolla, mihin muut tieteen ja taiteen alat eivät ylety. Se myös antaa meille teatterifanaatikoille, jotka eivät välttämättä ole kiinnostuneet itse tekemisestä, mahdollisuuden keskustella, kirjoittaa ja hehkuttaa rakastamaamme taiteen muotoa toisten samanlaisten ajattelijoiden kanssa.
Elina Aholainen
Yliopistoon pyrkiessäni toivoin, että olisin voinut valita pääaineekseni elokuva- ja televisiotutkimuksen. Sitä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista valita pääaineeksi – tai opintosuunnaksi, niin kuin nykyään. Yliopistourani aikana opiskelin elokuvaa ja televisiota sivuaineena varmasti aivan yhtä paljon, kuin pääainettani teatteritiedettä. Sekä kandintutkielmani että graduni käsittelivät teatterin ja elokuvan risteymiä, tarkemmin sanottuna eeppisen teatterin perinteitä hyödyntävän Angels in America -näytelmän sovittamista elokuvaksi. Halusin tutkia sitä, miten eeppiselle teatterille ominaisen vuorovaikutteisuuden, neljännen seinän rikkomisen ja illuusion rikkomisen voi toteuttaa elokuvallisin keinoin tavalla, joka on kuitenkin juuri elokuvakerronnalle sopiva. Luin, katsoin, analysoin ja pohdin tämän yhden näytelmän eri versioita yhteensä melkein kaksi vuotta.
Kukapa olisi osannut arvata, kuinka ajankohtaiseksi aiheeksi elokuvallisten keinojen hyödyntäminen teatterissa nousisi vuonna 2020. Laadukkaiden esitystallenteiden tekeminen, tai esitysten striimaus on toki ollut alalla nouseva trendi jo vuosia, mutta erityisesti viimeisen vuoden ajan olen seurannut suurella mielenkiinnolla sitä, miten ympäri maailman teatterintekijät ovat etsineet elokuvallisista keinoista apua alan ahdinkoon.
Vaikean vuoden aikana on korostunut erityisesti se, kuinka suurella palolla ja uskomattomalla taidolla teatterialan ammattilaiset tekevät työtään, sekä se, kuinka tärkeää teatterille on saavuttaa katsojia, ihmisiä. Esitykset, tarinat, puhe, kuvat, teot, siis taide kokonaisuudessaan vaikuttaa meihin kaikkiin. Eikä tietenkään ainoastaan silloin, kun haemme siitä sisältöä elämäämme vaikeina aikoina, mutta uudenlaisissa ja huolta herättävissä olosuhteissa taiteella voi olla hyvinkin merkittävä tehtävä siinä, miten ihmiset tilanteisiin sopeutuvat, niin hyvässä kuin pahassa. Tuon vaikutuksen ja tehtävän ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeää. Niiden kahden vuoden aikana, jotka itse vietin Angels in American parissa, opin paljon teatterista, mutta myös historiasta, politiikasta ja uskonnosta, niiden vaikutuksista, ihmisoikeuksista ja kuolemasta. Juuri siksi teatteri kiehtoo, ja juuri siksi olen onnellinen, että olen teatteritieteilijä.
Maura Minerva
Teatteritiedettä tekemällä olen päässyt seuraamaan itseäni askarruttavia kysymyksiä, mutta myös palvelemaan muita.
Teatterista muodostui jo varhaisnuoruudessani todella tärkeä osa identiteettiäni eikä sen lumovoimalle löytynyt vertaistaan. Tähtäsin sen innoittamana pitkään dramaturgian ja ohjauksen opintoihin, mutta ajan myötä tutkimus alkoi kiinnostaa taiteellista työtä enemmän. Ennätin opiskella itselleni jokseenkin erilaisen ammatin ennen kuin henkinen koti löytyi teatteritieteen oppiaineen suojista, jossa pääsin pohtimaan rakastamaani taidemuotoa yhdessä muiden siihen ”hurahtaneiden” kanssa. (Osa tuttavistani taitaa tosin edelleen luulla minun opiskelevan näyttelemistä ja valmistuvan Teatterikorkeakoulusta……)
Olen aina pitänyt teatterin katsomisesta, se tuottaa minussa edelleen erityisen lämmöntunteen ja sytyttää lampun pääni päälle. Teatteri on yhdessä tekemisen ja kokemisen areena; teoksen, esiintyjän ja yleisön kohtaamisen paikka. Viehätyn ajatuksesta, että esitys mahdollistaa jokaiselle henkilökohtaisen vastaanoton, mutta toimii samalla jaetun kokemuksen kehyksenä. Koen teatterin turvallisena paikkana ravistella omia kalkkeutuneita ajatuskulkuja. Mielestäni sen katsominen ja kokeminen olisi terveellistä ihan kenelle tahansa ammattiin tai ikään katsomatta. Ajattelen myös, että teatteri ja kulttuuri muodostavat portin yhteiskunnallisuuteen tavalla, joka yksinkertaisimmillaan kutsuu yleisönsä osallistumaan kokijan roolissa, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden laajentaa omaa toimijuutta aktiivisena tulkitsijana ja keskustelijana. Näen teatteritieteilijän roolin esimerkiksi erilaisten esitysten synnyttämien ja niihin sisäänrakennettujen ajatuskulkujen sanoittajana ja taustoittajana, merkityksiin pintaa syvemmälle sukeltavana seikkailijana.
Opintoni ovat tehneet minusta valveutuneemman ja herkemmän havaitsemaan ja tulkitsemaan ilmiöitä, niiden kehityskulkua ja draamallisuutta. Ajattelen esitystä, rooleja ja toimijuutta aiempaa laajemmassa merkityksessä teatteritieteen tuntemuksen ansiosta. Kiinnostukseni onkin kallistunut vähitellen vahvasti esitystaiteen suuntaan. Minua kiinnostaa tarkastella, miten teatteri on lähentynyt muita taiteenlajeja ja tuonut niihin uusia ulottuvuuksia, millaisiin muotoihin esittävä taide taipuu ja mistä se ammentaa. Innostun erityisen paljon tarkastellessani populaarikulttuuria ja sen ilmentymiä sekä erilaisten ilmiöiden esityksellisyyttä, elämyksellisyyttä ja estetiikkaa. Käynnissä olevassa gradussani tutkin popartisti Sia Furlerin henkilöhahmon esityksellisyyttä, hänen tapaansa purkaa totuttuja esityskonventioita alter egon avulla sekä yleisösuhdetta esityksessä, jossa esiintyjä ei ole perinteisellä tavalla läsnä.
Kulunut vuosi on sattumalta tuonut uudenlaista merkitystä ”elävyyden” ja läsnäolon kokemukselle ja sille, mitä merkitsee olla livenä todistamassa tapahtumaa ja jakaa se muiden samassa tilassa olevien kokijoiden kanssa. Yhä uudelleen jaksan hämmästyä sitä tosiasiaa, kuinka osuvasti maailma ja teatteri heijastavat toisiaan.
Laura Helander
Teatteria tutkimaan vetää loputon ihailu esittävää taidetta kohtaan. Teatterin ja muun esittävän taiteen tekeminen on todella vaikuttavaa, koska se edellyttää tarkkanäköisyyttä, omistautuneisuutta, rohkeutta ja haavoittuvaisuutta. Minun silmissäni mikään ei ole häikäisevämpää kuin teatteria tekevä ihminen. Ei siis edes mikään avaruusmatkailu tai mikään.
Teatteritieteen parissa olen tullut tehneeksi monenlaista tutkimusta. Olen päässyt haastattelemaan taiteiljoita, penkomaan menneitä erilaisiin arkistoihin ja analysoimaan esityksiä sekä niiden vastaanottoa teoreettisin käsittein. Kandidaatintutkielmassani lainasin kielitieteestä keskusteluanalyysin menetelmiä ja sovelsin niitä näytelmädialogiin havainnollistaakseni, miten alatekstiä syntyy. Myöhemmin olin mukana tekemässä Teatterin tiedotuskeskus TINFOn, Teatterikeskuksen ja teatteritieteen oppiaineen yhteistyönä toteutettua selvitystä, jolla kartoitettiin teatterialan vapaan kentän (eli teatteri- ja orkesterilain piiriin kuulumattomien teattereiden) niin sanottujen sateenvarjo-organisaatioiden (eli useita tekijöitä ja ryhmiä yhteen kokoavien organisaatioiden) toimintaa haastatteluin ja kyselyin. Juuri tällä hetkellä opiskelen, mitä sanomalehtikirjoittelu 1990-luvulta kertoo suomalaisen stand up -komiikan alkuvuosista.
Teatterin tutkimuksella voidaan tuottaa paljon hyödyllistä tietoa sekä teatterialan että teatterin yleisöjen käyttöön. Tutkimusmenetelmien ja -aiheiden kirjo on laaja ja monipuolinen. Teatteritiedettä tekemällä olen päässyt seuraamaan itseäni askarruttavia kysymyksiä, mutta myös palvelemaan muita.
Sofia Valtanen
Lukion jälkeen aloitin opiskelu-urani suomen kielen opinnoilla Tampereella. Vaikka jo ihan ensimmäisessä periodissa pidin enemmän sivuaineestani teatterin ja draaman tutkimuksesta, meni useampi vuosi tajuta, että juuri teatteritiede on vastaus epämääräisiin haaveisiini alasta, joka liittyy teatteriin mutta ei ole sen tekemistä. Noiden vuosien aikana kävin teatterissa, luin teatterista ja kirjoitin omaa esityspäiväkirjaa. Vaikken siinä ehkä analysoinut esityksiä aivan tieteellisin termein, tuntui esseiden ja kandin ja gradun kirjoittaminen jonkinlaiselta jatkumolta tähän. Siis kiinnostavaa ja mielekästä tekemistä, jota voisi joskus oikeasti tehdä työkseen ja josta voisi vielä olla hyötyäkin.
Teatteritieteessä on parasta se, että useimmiten opiskelu tuntui siltä, kuin olisi omaksi iloksi vapaa-ajalla puuhannut jotain itseä kiinnostavaa. Se taas johtuu siitä, että teatteri on monipuolista, upeaa, ihanaa, tylsää, koskettavaa, outoa, samaistuttavaa, viihdyttävää, pitkästyttävää, sellaista johon haluaisi vaan jäädä sisään (siis ei sellaiseen rakennukseen, vaan siihen maailmaan ja tunnelmaan).
Pro gradu -tutkielmassani tutkin kerronnan epäluotettavuutta Milja Sarkolan esityksissä Jotain toista ja Allt som sägs. Työssä yhdistin teatterintutkimukseen kirjallisuudentutkimukseen kuuluvaa narratologiaa. Teatterin kerronnan tutkiminen kiinnostaa minua edelleen, sillä kerronnan muodot ja mahdollisuudet teatterissa ovat laajat varsinkin sen kerroksellisuuden vuoksi, jota useat eri tekijät teoksiin tuovat. Toisaalta myös autofiktiiviset tai jollain tavalla todellisuuteen pohjaavat esitykset ovat aina kiinnostaneet minua, ja taiteen ja todellisuuden välinen monimutkainen suhde teatterissa olisikin loputtoman kiinnostava (ja loputon) tutkimusaihe.
Itse opiskelun ja teatterin tutkimisen lisäksi teatteritieteessä parasta on ollut yhteisö. Pienessä oppiaineessa on haasteiden lisäksi myös etuja, kun ihmisiä on vähän ja he ovat toisilleen tuttuja. Yhteisöllisyyteen on panostettu, ja lisäksi teatteritieteessä tutustuu huippuihmisiin, joista saa analyyttistä teatterikeskusteluseuraa, ihan vain teatteriseuraa, hassutteluseuraa ja ystävyysseuraa.
Sanni Martiskainen
ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.
T-EFEKTI 