Huomioita Pienestä merenneidosta ja sen vastaanotosta

T-efektiä lykästi taistelussa Kultaposse-lipuista ja pääsimme sukeltamaan Pienen merenneidon ihmeelliseen vedenalaiseen maailmaan. Kuitenkin jo ennen esityksen näkemistä saimme anonyymin pyynnön tarkastella sitä erityisesti Helsingin Kaupunginteatterin julkaiseman tiedotteen korostamista näkökulmista. Tiedotteessa ohjaaja Samuel Harjanne nosti esille Pienen merenneidon tarinan relevanssin nykypäivän identiteettikeskusteluun peilaten.

Disneyn animaatioelokuvaan perustuvan Pieni merenneito -musikaalin kantaesitys oli Broadwaylla 2008. Sen on säveltänyt Alan Menken ja käsikirjoittanut Doug Wright. Laulujen sanat ovat peräisin Howard Ashmanin ja Glenn Slaterin kynistä. Nyt tämä Disneyn suurmusikaaliksi tituleerattu teos on saanut ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa ja sen on ohjannut samaan teatteriin viimeksi Kinky Bootsin tehnyt Samuel Harjanne.

Jo etukäteen Pieni merenneito -musikaalia markkinoitiin Helsingin Kaupunginteatterin kaikkien aikojen suurimpana musikaalituotantona. Budjetti on ollut noin 300 000 euroa suurempi kuin aiemmin, ja se totisesti näkyy toteutuksessa hienolla tavalla. Visuaalisuus on kaikin puolin upeaa, ja lavastus ja puvustus ovat monipuolisia ja vakuuttavia. Ensemble on suuri ja moninainen, minkä ansiosta joukkokohtaukset ovat näyttäviä. Taidokas esiintyjäjoukko tekee suuren työn ja laulukohtaukset soivat komeasti. Kiitosta annamme myös hauskalle Skuutti-lokille, upealle Ursulalle, nerokkaalle Pärsky-toteutukselle sekä sille, että Sebastianin hahmon komiikassa luotettiin enemmän näyttelijän karismaan kuin parodiseen karibialaisaksenttiin.

Etukäteen markkinoitiin myös feminististä näkökulmaa. Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteessa Ariel nimettiin Disneyn ensimmäiseksi feministiprinsessaksi, ja hänen kipuilunsa oman maailmansa kanssa nähtiin verrannollisena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin etsimisen kanssa. Kaikesta taianomaisesta visuaalisuudesta huolimatta musikaali herättikin meissä erinäisiä kysymyksiä ja pohdintoja. 

Feministiprinsessa vai isän kasvukertomus?

Esityksen komeasta toteutuksesta on kirjoitettu muuallakin positiivisesti, mutta sisällön suhteen siellä sun täällä nousee esille sama huomio. Lukupino-blogin Simo Sahlman kirjoittaa: “Harjanne puhui ennen ensi-iltaa ylevin sanoin näytelmän teemoista ja sen piilotetuista sanomista. LGBTQ-teemoista, kehokuvasta ja feministisestä otteesta. No toki näitä kaikkia voi lukea näytelmästä halutessaan, mutta en näe niitä tuodun erityisesti pinnalle.”

Myös Helsingin Sanomien Mari Koppinen puhuu siitä, kuinka markkinoinnissa korostetut teemat eivät aivan vastaa esityksen sisältöä. Koppinen kirjoittaa: “Ohjelman esipuheen perusteella Samuel Harjanne ajattelee Arielia nimenomaan ihmisenä, joka kamppailee oman identiteettinsä ja kehonsa kanssa. – – Pyrstöstä ja merimaailmasta huolimatta Ariel tuntuu liian ihmismäiseltä, liian tavalliselta, jotta vaikuttaisi siltä, että tässä oikeasti kamppaillaan kahden täysin eri maailman ja identiteetin välillä. Pieni merenneito -musikaali näyttäytyy lopulta paljon voimakkaammin maantieteelliset rajat ylittävänä romanttisena ja heteronormatiivisena rakkaustarinana kuin identiteettihapuiluna.”

Kuvassa keskellä Tero Koponen ja Sonja Pajunoja. Kuvaaja Robert Seger.

Koppisen mukaan Pientä merenneitoa juhlittiin Disney-elokuvan julkaisun aikaan feministisenä kertomuksena, mutta uudemmat tulkinnat ovat jopa päinvastaista mieltä. Doug Wrightin musikaalikäsikirjoitus on pyrkinyt lisäämään Arielin toimijuutta Disney-elokuvaan verrattuna (Jones 2016). Päivityksestä huolimatta tapa, jolla Arielin tarina etenee, tuntuu hieman vanhanaikaiselta. Ariel elää isänsä Tritonin kurissa ja nuhteessa. Vaikka hän päähenkilönä toimii oman halunsa mukaan ja uhmaa isäänsä, tarinan ratkaisunhetket riippuvat Tritonin toiminnasta: oivalluksista, uhrauksesta, myöntymisestä. Triton pitää lankoja käsissään ja on myös se henkilö, joka tarinan kuluessa eniten kasvaa hyväksyessään tyttärensä itsenäistymisen.

Lopun kohtaus, jossa Triton myöntää ”Arielin saavan päättää” omasta avioliitostaan ja tulevaisuudestaan, merkitsee käänteentekevää hetkeä tarinassa ja Tritonin asenteessa. Tällainen viesti on varmasti tulkittu aikanaan vaikuttavana ja uraauurtavana. Nykykatsoja hyväksyisi kuitenkin mieluummin Arielin oman toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden alusta alkaen itsestäänselvyytenä, niin tervetullutta kuin Tritonin henkinen kasvu onkin.

Musikaalin libretto tekee pieniä eleitä käsitelläkseen esimerkiksi sukupuolirooleja. Seksistisiä yleistyksiä edustavat tarinan ilkimyksen, Ursulan, kommentit Arielille. Ursulan mukaan Ariel ei tarvitse ääntään, sillä hänellä on ulkonäkönsä ja body languagensä, eikä miehiä edes kiinnosta naisten puhe. Koska Ursula on tarinan pahis, asettuvat hänen sanansa ja asenteensa symbolisella tasolla kyseenalaisiksi. Sebastian taas suosittelee maalle karanneelle Arielille kotiin palaamista ja harpunsoittoharrastuksen aloittamista, harppu kun on ”naiselle sopiva soitin”.

Sebastian on kyseisessä kohtauksessa hahmo, joka yrittää asettua Arielin unelmien tielle, ja hänet voidaan näin nähdä jonkinlaisena vastavoimana Arielille ja hänen omalle tahdolleen. Sebastian on kuitenkin tarkoitettu sympaattiseksi ja mukavaksi hahmoksi, joten hänen suustaan kuultuna tällaiset kommentit kaipaisivat jonkinlaista vastausta, jotta itse tarinan näkökulma tällaiseen arkipäiväiseen seksismiin tulisi selväksi. Ariel ei kuitenkaan koskaan suoraan kommentoi Sebastianin saati Ursulan lausahduksia: hän on kaino sankaritar ja kaiken lisäksi osan kohtauksista täysin puhumaton. Arielin toiminnasta ei voi päätellä kuin sen, että hän haluaa maalle: hänen suhteensa sukupuolirooleihin jää täsmentymättömäksi ja keskustelu niiden ympärillä puolitiehen – valikoimaksi väsyneitä kliseitä.

McTeatteria teemalisukkeella

Harjanteen esipuhe käsiohjelmassa kuuluu sanasta sanaan näin: “Ariel haluaa osaksi ihmisten maailmaa – hän haluaa olla ihminen. – – [S]ekä Arielin keho että häntä ympäröivä maailma estävät häntä olemasta kuka on. Tämä resonoi nykymaailman puheenaiheisiin identiteetistä ja sukupuolista, ja on musikaalin tärkein teema.”

Tämän ennakkoon alustetun teeman ja sen resonanssin hahmottamisen ongelma on osaksi se, että sen muotoilu on kovin epämääräinen. “Nykymaailman puheenaiheiden identiteetistä ja sukupuolista” voi tulkita tarkoittavan montaa asiaa: sukupuolen ihmiselle asettamia rajoitteita tai velvoitteita, transkokemusta ja kehodysforiaa tai yleistä coming of age -identiteetinetsintää. Tuloksena on kirjava joukko odotuksia, jotka eivät löydä tyydytystä kepeästä sadusta.

Ohjaaja voi toki kantaa sydämessään tahtomaansa tulkintaa tarinasta. Kuuluuhan ohjaajan työhön tehdä tulkinta ja tuoda se näyttämölle. Mahdollisuudet siihen taitavat kuitenkin olla tavallista laihemmat, kun ohjataan pitkälle kontrolloitua Disneyn franchise-musikaalia. 

Riehakkaasti tanssivia lokkeja. Kuvaaja Robert Seger.

Disney-musikaalien tuotantotapa kytkeytyy ilmiöön, jota ei-imartelevasti kutsutaan McTeatteriksi. Pikaruokaketjun mukaan nimensä saanut McTeatteri-termi (McTheatre) viittaa varsinaisesti joukkoon maailmanlaajuisesti esitettyjä huippusuosittuja megamusikaaleja, joiden tuotantoja säädellään tarkasti. Niitä ovat muun muassa Cats, Mamma Mia ja Leijonakuningas. Esitysoikeuksien mukana teatteri ostaa musiikin ja käsikirjoituksen ohella käyttöönsä esimerkiksi alkuperäisen produktion valot, rekvisiitan ja markkinointimateriaalit. Näin esitystuote on hyvin samanlainen teatterissa kuin teatterissa, aivan kuten hampurilainen on identtinen ketjun jokaisessa ravintolassa. Esitysten standardisoiminen ylläpitää esityksen brändiin liitettyä laatutasoa, mutta myös suojelee luojien immateriaalioikeuksia ja edistää oheistuotteiden myyntiä. Esimerkiksi Leijonakuningas tunnetaan kalliina musikaalina esittää: sen lipputulot eivät riitä kattamaan valtavia tuotantokustannuksia. Todelliset voitot tulevatkin oheistuotteiden myynnistä: jo itse käsiohjelma mieltyy tuotteeksi muiden joukossa. (Rebellato 2009, 39–41; 48.)

Tarkoitus ei ole kutsua Pientä merenneitoa hengettömäksi musikaalipurilaiseksi. Onhan Helsingin Kaupunginteatterin henkilökunnan oma luova panos esitykseen suuri ja vaikuttava. Tapauksessa kuitenkin tiivistyy Disneyn franchise-musikaalien ongelma: kun samaa sisältöä myydään muuttumattomana pakettina monta kymmentä vuotta, paikallisen tekijätiimin ainut tapa ankkuroida teosta aikansa keskusteluun on ehdottaa joitakin tulkinnallisia aihioita tiedotteessa ja käsiohjelmassa. Jos näihin ehdotettuihin tulkintoihin ei löydy esityksestä aineksia, yleisö ei voi olla kommentoimatta asiaa: sen osoittavat nytkin niin bloggarit kuin lehtien kriitikot. Yleisö kuitenkin osaa odottaa tuontimusikaaleilta jähmeyttä ja tyytyy osaansa huokaamalla, että “olisipa tarinaa voinut ravistella vapaammin” (Koppinen). 

Hyvät aikeet odottavat luontevaa toteutusta

Miksi sitten on tärkeää markkinoida musikaalia kärjellä, jota se ei aivan vastaa? Pieni merenneito todennäköisesti myisi yhtä hyvin ilman sukupuoli- ja identiteettiteemoihin viittaamista käsiohjelmassa. Onko taustalla paine olla tiedostava, usko siihen että teemat todella näkyvät esityksessä vai vilpitön halu vaikuttaa edes jotenkin? 

Jos haluaa näyttämöllä käsitellä esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin liittyviä aiheita, eikö olisi hedelmällisempää tehdä se oikeasti aihetta käsittelevällä teoksella kuin yrittää liimata kyseistä sanomaa jonkin valmiin teoksen päälle? Harjanteen edellinen ohjaus Kaupunginteatteriin, Kinky Boots, teki juuri viime esityskaudella yleisöihin vaikutuksen käsittelemällä sukupuolen ilmaisuun ja ennakkoluuloihin liittyviä kysymyksiä. T-efektin keskustelun Kinky Bootsin libreton sydämellisestä mutta sekavasta representaatiosta voi lukea täältä.

Ymmärrämme toki teattereiden paineen ajatella taloudellista voittoa, ja siinä mielessä Disney-musikaali on eittämättä varma vaihtoehto. Jokainen teos ei voi olla Kinky Boots, ja kantaaottavuus on aina riski. Sadunomainen musikaali on myös varmasti hyvä tilaisuus esitellä talon osaamista monialaisesti. Voi kuitenkin pohtia, että jos löytyy tahtoa vaikuttaa, oltaisiinko valmiita sijoittamaan vaikkapa uuteen kotimaiseen ja ajankohtaiseen kantaesitykseen 300 000 euroa tavallista enemmän? Mitä kaikkea silloin voitaisiin saavuttaa?

On mahtavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri haluaa nostaa tärkeitä teemoja Suomen suurimmalle näyttämölle. Mitä ilmeisimmin teatterilla on myös valmiudet tehdä kansainvälisestikin tasokasta musiikkiteatteria. Jäämme odottamaan lisää teoksia, jossa upea osaaminen ja halu sanoa jotain tärkeää kohtaavat luontevasti. Ja miksipä ei voisi harkita suuren näyttämön produktioon välillä vaikka naisohjaajaa. 

Sanni Martiskainen
Maura Minerva
Sofia Valtanen

Artikkelikuva: Sanna Saarijärvi Ursulana. Kuvaaja Robert Seger.

Lähteet:

Rebellato, Dan 2009. Theatre & Globalisation. Palgrave Macmillan.