Senaatintorin kupeessa lokki kakkasi silmääni. En oikeen osannu ees järkyttyä – siin oli jotain nii aidon tšehovilaista. 

Kelailin, et tänä vuonna oon nähny tähän mennessä pelkästään Lokista neljä versioo. Mut sit vast tietää kelailleensa näytelmää liikaa, kun rupee muistaa jengin nimiä ulkoo, kuten – – (tähän hitokseen pitkä venäläinen nimi, joka muuttuu joka kohtauksessa vailla logiikkaa). Mitää venäläist klassikkoo ei pitäs lukee nii paljoo, et alkaa tajuu, kuka kukin on. 

Teattereis aina tapellaan, että kuka on Tšehov-ohjaajaks tarpeeks vanha ja tarpeeks mies ja onks tarpeeks iso lava ja papatetaaks reploi tarpeeks nopeesti, että päästään joskus myös takas himaan. Esitetääks tää nyt draamana vai komediana, kun komedia on kai ollu se alkuperäne idea. Laitetaan tähän ”vakava komedia”, nii jengi tietää, et me tiedetään ja sit me ei tehä juuretont taidetta. Yolo.

Sit joku kriitikko on: ”Etteks te osaa mitää? Hahmotkin puhuu toistensa ohitte.”

Tšehovin ”oikein tekeminen” on iha crazy myytti. 

Niin ku kuka samastuu johonki itsearvosee yläluoka nillittämiseen viime vuossadalt. Hakiksessa saa kuunnella samanlaista jupinaa ilmatteeks ja kansantajusemmi vuorokauden ympäri – samaan tapaan puhutaan toisten ohitte loputonta monologia, joka ei etene mihinkään. Nillitysryhmäkää ei jumitu yhen kuplan sisää, vaa säätyyn kattomatta jengi haluis Teakiin tai Alkoon.

Yleisölle Tšehov-enskat on ku Cheekin stadionkeikka – kukaa ei myönnä himoovansa sinne, mut siel kaikki sit kiljuu.

Enää en jaksa oikee innostuu ees aseenvilautteluista. Tuntuu enempi vittuilulta, kun koko aja muistutetaan, et täs on yks kohta, johon äänimies on saanu keksii jotain. Tietysti ydinräjähdyst jäljittelevil säikyttelyefekteillä pyritään tuottaa katsojalle edes joku tunne-elämys – jos virtsankarkailua voi sellaiseksi nimittää. Mettäne & Ojalan prokkis on ollu ainut virtsatseisauttava elämys, jossa tykinlaukaus on vaihdettu pillimehupurkkipamaukseen. Että ellei Grandilla oo copyrightia, niin ois kyl trendin ainekset. 

Kaike lisäks mä inhoon sitä kirottua Trigorinin tuijottamaa flyygelipilvee, jota wannabe-intellektuellit droppailee omiin kirjotuksiinsa, mut kukaan ei kumminkaan osaa selittää, mitä se meinaa. Ja taas sitä itkee ittensä yöllä uneen, kun ei vieläkään tajuu. Niin ku voitteks pliis rajottaa sitä pilvimetaforaa, et jos ette keksi mitää omaperäsempää ilmasuu, niin simuloikaa vaik Jumalan teatterin hengessä toi Senaatintorin silmäänkakkimine. 

Yleisölle Tšehov-enskat on ku Cheekin stadionkeikka – kukaa ei myönnä himoovansa sinne, mut siel kaikki sit kiljuu. Timantit ei oo ikuisii, eläkemuijien kiitokset Kolmesta sisaresta on. 

Kyllä mäkin käyn aina kattoo, kun Tšehov pyörii. Ehkä oma flyygelini on muotoutumassa vasta taivaan sinessä – tai sit se on jotai massapsykologiaa. 

Mut ehdotan kyl limittii, tyylii Lokitonta lokakuuta tai Sisaretonta syyskuuta – mutta vähempikin riittää.

Älkää aina rämpyttäkö sitä flyygelii. Ihan oikeesti. 

Kolmannen linjan jupiseva teatteritieteilijä

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive. Kuvassa lokinkakkaa silmään saanut teatteritieteilijä pyyhkii kasvojaan Anton-sedän hihaan.