Kumma Kaarlo – historiallisen henkilön queer-muotokuva KOM-teatterin Making of Leassa

Pride-kuukauden kunniaksi T-efekti on julkaissut kesäkuun ajan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä juttuja. Tämä artikkeli tuo esiin yhden historiallisen henkilön teatterirepresentaation tarkastelemalla KOM-teatterin Making of Lea -esitystä. Artikkeli esittelee, ihmettelee ja arvostaa eräitä tapoja, joilla Kaarlo Bergbomin seksuaalisuutta näyttämöllistetään.

KOM-teatterissa sai keväällä 2019 ensi-iltansa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Making of Lea, joka on omanlaisensa kuvitelma siitä, millainen Suomen ensimmäisenä suomenkielisenä teatteriesityksenä pidetyn Lean ensi-iltaan johtanut prosessi saattoi ehkä olla. Tarinaa kerrotaan todellisuuteen perustuvien henkilöiden avulla, ja roolihahmoina ovat muiden muassa myöhemmin kansalliskirjailijaksi nostetun kirjailijan Aleksis Kiven ohella Suomalaisen Teatterin johtajakaksikko Kaarlo ja Emilie Bergbom sekä ruotsinkielinen, mutta suomeksi Lean pääroolin tehnyt Charlotte Raa. Kaoottisen, paikoin jopa epätoivoisen harjoitusprosessin keskellä Kivi yrittää selviytyä kulttuurieliitin, Bergbomien ja yleisön odotuksista sekä omista taistelustaan riippuvuuden ja rahahuolten kanssa. Elämää Suomalaisessa Teatterissa värittävät myös teatterinjohtajan yksityiselämän koukerot. 

Making of Leaa luonnehdittiin queeriksi tulkinnaksi. Maria Säkö kirjoittaa esitystä ylistävässä arviossaan, että hurjinta teoksessa on hänen mielestään se, kuinka läpikotaisesti queer se on. Tämä huomio on erittäin oleellinen ja kiinnostava ja ansaitsee perusteellisempaa käsittelyä kuin mihin teatteriarvio mittansa puolesta antaa tilaisuuden. Siksi päätimme syventyä teemaan laajemman käsittelyn mahdollistavan artikkelin muodossa.

Näyttelijät Sara Melleri (Charlotte Raa), Vilma Melasniemi (Emelie Bergom), Paavo Kinnunen (Karl eli Kaarlo Bergbom), Juho Milonoff (Stena eli Aleksis Kivi) ja Eeva Soivio (Lissu Lindbladh). Valokuva: Noora Geagea.

Esityksessä olisi useampiakin queer-näkökulmasta kiinnostavia hahmoja, mutta keskitymme tässä artikkelissa nimenomaan Kaarlo Bergbomin hahmoon. Erittelemme ja tulkitsemme siis hahmoa, joka on representaatio historiallisesta henkilöstä. Keskitymme analyysissämme niihin keinoihin, joilla hänen seksuaalinen suuntautumisensa näyttämöllistetään. Bergbomin seksuaalinen suuntautuminen ei näyttäydy heteroseksuaalisena, vaan sen haastavana – queerina.

Yhdymme Lasse Kekin muotoiluun siitä, että queer merkitsee “tiettyyn identiteettiin paikantuvan identiteettikäsitteen ylittävää tai siihen sopeutumatonta henkilöä, jonka toiminta, eleet, puheet ja liikkeet horjuttavat normaalin ajatukseen ankkuroituvaa seksuaali- ja sukupuolikulttuuria” (Kekki 2010, 14). Normaali on länsimaisessa kulttuurisessa kontekstissa mielletty heteroseksuaalisena ja kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän varaan rakentuvana. Queer toimii ikään kuin yleiskäsitteenä kaikelle heteroseksuaalisen normin ulkopuolelle sijoittuvalle tai sitä rikkovalle. Kirjaimellisesti englannin kielen sana queer tarkoittaa outoa, kummaa tai vinoa. Queer-käsite on toisinaan suomennettu muun muassa muotoon pervo, mutta käytämme sanaa queer, koska sitä edelleen suomenkielisessäkin tutkimuksessa käytetään.

Käsitteenä queer ei ole täysin ongelmaton, sillä sanaa on historiallisesti käytetty haukkumasanana. Viime vuosikymmeninä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisö on ottanut termin haltuunsa ja alkanut käyttää sitä positiivisessa tai neutraalissa mielessä. Osa kuitenkin vastustaa edelleen sanan käyttöä historiallisin perustein. Siitä huolimatta käsite on vakiintunut akateemisen tutkimuksen parissa. Käsitteenä queer on hyödyllinen, mutta sanan tausta on pidettävä mielessä. Huomautamme, että emme käytä queeria arvottavana terminä. 

“Ei lähde tämän enempää”

Making of Lea on jo toinen teatterikappale, jossa Bergbom esitetään queerinä. Edellinen on Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama Canth Kertomuksia uuden ajan ihmisistä, joka kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2016. Esityksessä sivuhenkilönä toiminut Bergbom kuvataan romanttisessa suhteessa näyttelijä Niilo Salaan. Lauri Lehtisen Minna vuodelta 1974 taas esitti Bergbomin perinteisessä heteroseksuaalisessa viitekehyksessä uumoillen romanssia Bergbomin ja Minna Canthin välillä. Lehtisen näytelmääkin voi tosin tulkita niin, että Canth on ainoa nainen, josta Bergbomin on elämässään kiinnostunut.

“Sinulla oli lyhyt tukka ja olit pukeutunut kuin poika”

Making of Lea ei tee Bergbomin seksuaalisen suuntautumisen suhteen julistuksia. Kyse on pikemminkin vaikutelmista, jotka syntyvät Bergbomin vuorovaikutuksesta muiden henkilöiden kanssa. Bergbomin rakkauselämä on esityksessä kuitenkin toistuvasti puheenaiheena, sillä sen henkilöistä kolme liitetään Bergbomiin romanttisesti: Charlotte Raa, Emil Nervander ja Fredrik Cygnaeus. Raa ja Nervander käyvät kumpikin tahollaan Bergbomin kanssa keskustelun, jossa toteavat hänelle: “Sinä vain et rakasta minua enää.” Nämä kaksi kohtausta, jotka ovat monella tapaa toistensa peilikuvia, antavat ymmärtää Bergbomin historiaan kuuluneen niin hetero- kuin homoseksuaalisia suhteita. Kohtausten keskinäinen samankaltaisuus asettaa nämä menneet suhteet yhtäläiseen, samanarvoiseen kehykseen. Paljonpuhuvaa on kuitenkin se, että kun Raa muistelee mennyttä rakkauden kesää Bergbomin kanssa, Bergbom virkkoo ainoastaan: “Sinulla oli lyhyt tukka ja olit pukeutunut kuin poika.”

Se, miten kyseiset kohtaukset jatkuvat, paljastaa Bergbomin oman hämmennyksen: hän torjuu kummassakin tapauksessa entisen rakastajansa. Raalle Bergbom selittää, ettei itsekään tiedä, mitä hänen ruumiinsa haluaa, mutta hänen sielunsa voi rakastaa Raata vain taiteilijana. Raan ja Nervanderin sijaan Bergbom keskittyy hellimään lemmikkihiirtään, jonka on nimennyt Fredrik Cygnaeukseksi. Mitä ilmeisimmin Bergbom on ristinyt hiirensä professori Cygnaeuksen mukaan, mutta hiiri ei kuitenkaan näyttämöllä edusta Cygnaeusta henkilönä, vaan Bergbomin halun kohteena. Nervander haastaa Bergbomia kysymällä, onko hiiren nimeäminen jonkinlainen merkki. Bergbom vastaa siihen: “Ehkä minä halusin vain rapsutella Fredrik Cygnaeusta ja nukkua Fredrik Cygnaeus kainalossani. Ei sen kummempaa.” Lemmikkihiiri on turvallinen kohde, jota Bergbom voi rakastaa täysin omilla ehdoillaan. 

Näyttää siltä, ettei Bergbom pysty tulkitsemaan heteroseksuaalista halua. Tämä tulee konkreettisesti esiin tilanteessa, jossa hänen pitäisi näytelmäharjoituksissa esittää Lean rakastettua: kun esitystä ohjaava Emelie pyytää Bergbomia ja Raata “rakastamaan epätoivoisesti”, Bergbom ei tunnu tietävän, mitä tehdä – hän jopa aktiivisesti kieltäytyy tästä sanoen, että “ei lähde tämän enempää”.

Making of Lean Bergbomin käymät keskustelut ammentavat suoraan yksityiskohdista, joita historiankirjoitus henkilöstä kertoo. Bergbomia on tutkinut kaikkein laajimmin Pentti Paavolainen, joka on julkaissut Bergbomista laajan, kolme osaa sisältävän tieteellisen elämäkerran. Tutkimuksen lävistävänä tekijänä on tulkinta Bergbomin seksuaalisesta suuntautumisesta: Bergbomin elämäntarinan, sosiaalisten suhteiden ja jopa taiteellisen tuotannon perusteella Paavolainen pitää perusteltuna sitä tulkintaa, että Bergbom oli homoseksuaali. Tulkinta vaikuttaa siihen, miten Paavolainen tarkastelee Bergbomin elämää ja uraa. Kouriintuntuva esimerkki on elämäkerran kuvaus Bergbomin viimeisistä tunneista ennen kohtalokasta sairaskohtausta:

Kaarlon viimeinen ilta nykyisessä Kansallisteatterissa, permannon vasemmassa aitiossa tammikuussa 1906, asettuu hämmentävän kauniisti privaatin kertomuksen piiriin: hän oli katsomassa nuoruutensa rakkainta draamaa, Friedrich Schillerin Don Carlosta. Don Carlos on rakastunut entiseen kihlattuunsa ja nykyiseen äitipuoleensa kuningatar Elisabethiin, mutta vielä vahvemmin Carlos on sitoutunut ystäväänsä Rodrigoon, Posan markiisiin. Nimiroolissa Carloksena tuolloin esiintyi kuvankaunis Jussi Snellman. Kaarlo sai nähdä lempinäytelmänsä unelmien miehen esittämänä. Don Carloksen iltana Kaarlo sai sen halvauskohtauksen, jonka seurauksista hän ei enää toipunut. Kuva on kuin Thomas Mannin novellista ja Luchino Viscontin elokuvasta Kuolema Venetsiassa. Teatteri on kautta historian ollut turvasatama ja elämisen mahdollisuus seksuaalisille vähemmistöille, näin aivan ilmeisesti myös Suomessa.

(Paavolainen 2014, 20.)

Making of Lean kuva Bergbomista on sisältönsä puolesta linjassa Paavolaisen tutkimuksen kanssa. Sen esittämä tulkinta on kuitenkin huomattavan varovainen: se ei määrittele Bergbomin seksuaalisuutta selväsanaisesti. Representaationa se on yksilöä kuunteleva. Bergbom saa omin sanoin kertoa omasta kokemuksestaan, jolle hänellä ei ole välttämättä mitään nimeä – tämä on hänelle haastavaa, sillä on havaittavissa, että hänen on vaikeaa sanoittaa omaa tunne-elämäänsä.

Taiteellisena queer-representaationa kuva Bergbomin seksuaalisuudesta on hienopiirteinen ja onnistunut. Se välttää useat seksuaalivähemmistöjen representoimisen sudenkuopat: se ei ole sensationalisoiva eikä fetisoiva tai kohtele suuntautumisen paljastumista erityisenä juoneenkäänteenä tai sokkihetkenä. Esitys osoittaa, että erinomaisia queer-representaatioita voi olla myös esityksissä, joiden ensisijainen aihe ei ole heteronormista poikkeava seksuaalisuus. Making of Lean Bergbom on hahmo, joka ei pelkisty homoseksuaaliseen haluunsa, kuten “sateenkaarihahmot” usein.

Suurmies kummittelee

Making of Lea on siis lajityypiltään historiallinen näytelmä, sillä sen tapahtumat näyttävät sijoittuvan historiaan. Historiallisen näytelmän genre on luonteeltaan erityinen, koska siinä nyt-hetkessä ovat läsnä menneisyyden hahmot samaan aikaan katsojan kokemuksen kanssa. Katsojan näkyville tuodaan siis maailma, joka ei ole tietenkään sama kuin menneisyyden tapahtuma, vaan nimenomaan tulkinta ja sovitus jo tapahtuneesta, toissijainen ilmaisu: teatterintutkija Freddie Rokemin sanoin 

[h]istoriallisten henkilöhahmojen ilmestyessä näyttämölle näyttelijöiden työn välityksellä ja näytelmän tekstin pohjalta historialliset tapahtumat esitetään pikemminkin uudelleen. Tämä tulkinta historiallisen tapahtuman esittämisen käsitteestä sisältää jopa “aavemaisen” ulottuvuuden – se sallii menneisyyden kuolleiden sankareiden ilmestyvän uudelleen […].

(Rokem 2005, 254.)

Kuten Rokem jatkaa, on huomioitava ero esittämisen nykyhetken ja itse historiallisten tapahtumien menneisyyden välillä. Esimerkkinä hän käyttää museoissa esillä olevia asiakirjoja, joita voidaan säilyttää museoissa “sellaisenaan” ja asettaa näytteille. (Rokem 2005, 255.) Teatteriesitys operoikin tämän hetken näyttelijäntyön ja teatteritekniikan konventioissa ja odotuksissa, mikä tekee historiallisen tapahtuman teatterillisen esityksen äärimmäisen kiehtovaksi hybridilajiksi.

Myös kirjallisuudentutkija Janna Kantola ja teatterintutkija Hanna Korsberg painottavat eroa, joka vallitsee historiantutkimuksen ja taiteen – tässä tapauksessa teatteriesityksen – välillä. Siinä missä historiantutkijalla on “todistamistaakka”, velvollisuus perustella tulkintansa erilaisten lähteiden ja toisten tutkimusten pohjalta, on taiteilija tästä vapaa. (Ks. Kantola & Korsberg 2007, 154.) 

Taiteilijoita, ovat he sitten teoksen kirjoittajia tai todellisuudessa eläneitä henkilöitä tulkitsevia näyttelijöitä, sitovat siis ennen kaikkea taiteelliset vapaudet, vaikka esitys perustuisikin lähteisiin ja dokumentteihin. Making of Leakin perustuu selkeästi laajaan lähteistöön, esimerkiksi Bergbomin kirjeenvaihtoon sekä hänestä tehtyyn tutkimukseen – painetun näytelmän yhteydessä kirjailija Hurme esimerkiksi kiittää nimeltä muutamia tutkijoita.

 “Kaarlo Bergbomin heteronormista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen ei näytä kohahduttavan kansaa 2020-luvulle taittuvassa Suomessa”

On kiinnostavaa ja hieman ristiriitaistakin, kuinka teoksen fiktiivisyyttä korostetaan samaan aikaan, kun todellisuuteen tavallaan tarraudutaan. Ristiriitaisestakin faktan ja fiktion ristisiitoksesta syntyy kuitenkin juuri se odotettu mielihyväinen elämys: historiallisista henkilöistä paljastuu kokijoille jotain sellaista, mitä he eivät ole vielä “tienneet”. (Maukola 2011, 131–132.)

Tähän mielihyvään liittyvät siis katsojilla jo oleva tietämys henkilöhahmojen todellisista vastineista. Teatterintutkimuksessa puhutaan kummittelusta, kun halutaan viitata siihen, kuinka esitystä katsoessa katsojan nyt-hetken kokemuksen rinnalla kummittelevat hänen aiemmat kokemuksensa – esimerkiksi tietyn näyttelijän aiemmista roolitöistä, saman näytelmän muista toteutuksista tai tietyn teatterin ja tilan historiasta. (Ks. esim. Carlson 2001.) Yhtä lailla kummittelua on havaittavissa elämäkertanäytelmien kohdalla, jolloin katsojien omat kokemukset – kuin myös arvostukset – kuvattavana olevista henkilöistä tulevat osaksi kokemusta. ”Tihkuuko” tällöin henkilöön jotain tästä arvostuksesta ja “hienoudesta”?

 Näyttelijät Sara Melleri, Paavo Kinnunen, Jarkko Lahti (Friedrich Evert) ja Eeva Soivio. Valokuva: Noora Geagea.

Kaarlo Bergbom, huolimatta elimellisestä roolistaan suomalaisen kulttuurin kehittämisessä, on merkkihenkilönä edelleen hämmästyttävän huonosti tunnettu. Bergbomin persoonaan ei siis jokaisen suomalaisen mielessä liity tiettyjä “pyhiä” arvostuksia, joita ei saisi haastaa: Kaarlo Bergbomin heteronormista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen ei näytä kohahduttavan kansaa 2020-luvulle taittuvassa Suomessa samalla tavalla, kuin suhtauduttiin esimerkiksi tulkintoihin Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta vuonna 2008.

Katarina Lillqvistin animaatioelokuvassa Uralin perhonen Mannerheim, tuo suomalaisista suurin, sotasankari ja maskuliinisuuden pyhä maskotti, kuvattiin muun muassa pukeutuneena naisten korsettiin ja hänen kerrottiin olevan seksuaalisessa suhteessa kirgisialaisen miespalvelijansa kanssa. Tuolloin elokuvan välittämää kuvaa Mannerheimista syytettiin suurmiehen lokaan vetämiseksi ja häpäisemiseksi, ja elokuvaa ruodittiin ja kauhisteltiin – usein myös sitä näkemättä – iltapäivälehdistön lööppien lisäksi muun muassa eduskunnassa ja oikeuskanslerin virastossa asti. (Kohusta tarkemmin ks. Karkulehto 2011, 171–200.)

Vihjailu Mannerheimin kaltaisen suurmiehen heteronormista poikkeavasta seksuaalisuudesta on tulenarkaa, jolloin taide onnistuu käyttämään sitä provokaationa. Bergbomin vastaava esittäminen ei vaikuta provosoivan. Kuten olemme todenneet aiemmin, Bergbomiin ei liity samanlaisia pyhiä arvostuksia, mutta myös kuluneen ajan ja tapahtuneen kehityksen voi nähdä tehneen jotain asenteiden kohentumiseksi. “Homo-Marskin” jälkeisen kymmenen vuoden aikana on nähty merkittävää kehitystä seksuaalivähemmistöjen näkyvyydessä ja arvostuksessa – mikä on lopulta näkynyt myös oikeuksien paranemisena.

Mitäpä jos Aleksiskin?

Kun olemme nyt yhden artikkelin verran käsitelleet Kaarlo Bergbomin seksuaalisuuden esittämistä, emme malta olla kysymättä vielä muutamaa jatkokysymystä. Olemme tuoneet esiin, kuinka suurmiesten seksuaalisuuden käsittely on herättänyt suurtakin kohua – tuleeko enää kohuja suurmiesten seksuaalisesta suuntautumisesta? Onko vielä pyhiä hahmoja, joiden “petipuuhiin” ei ole puuttuminen?

Entä jos Making of Lea olisi esittänyt Aleksis Kiven queerina? Välittömin queer-identiteettiin viittaava taiteellinen valinta esityksessä on itse asiassa sen mainonnassa käytetty muotokuva Kivestä. Pop art -henkisessä kuvassa Kiven ikoninen potretti on saanut ehosteekseen luomiväriä, huulipunaa ja koristeellisen päähineen, jonka voidaan nähdä viittaavan Charlotte Raan käyttämään vastaavaan Lean roolissa. Kuva herättää kysymyksiä, mutta esitys itsessään ei näytä perustelevan kuvaa: Aleksis Kiven seksuaalisuudesta Making of Lea ei juurikaan tee väitteitä, ellei lukuun oteta silmänräpäyksessä ohi olevaa juopunutta läheisyyttä Emil Nervanderin kanssa.

Vaikka Kivi liikkui piireissä, joihon kuului historiankirjoituksen homoseksuaaleiksi tulkitsemia henkilöitä, ajan termein “miesrakastajia” (ks. Valo 2018), kuten juurikin Nervander, ei Kiveä ole vielä esitetty homoseksuaalina. Oleellinen kysymys kuuluu: millainen on reaktio, jos ja kun hänet joskus sellaisena avoimesti esitetään? 

Topi Vainikainen
Sofia Valtanen

Haluamme kiittää Pentti Paavolaista aiempia Kaarlo Bergbom -teatterirepresentaatioita koskevista tiedoista.

Making of Leaa esitetään vielä syksyllä 2019 KOM-teatterissa.

Lähteet:

Carlson, Marvin 2001. The Haunted Stage. The Theatre as Memory Machine. Ann Arbor: University of Michigan Press.

Hurme, Juha 2019. Making of Lea. Helsinki: ntamo.

Kantola, Janna & Korsberg, Hanna 2007. Näyttämöillä kummittelee – suomalaiset runoilijat teatteritulkintoina. Julkaisussa Houni, Pia & Laakkonen, Johanna & Reitala, Heta & Rouhiainen, Leena (toim.), Liikkeitä näyttämöllä. Näyttämö & tutkimus 2. Helsinki: Teatterintutkimuksen seura. Saatavilla verkossa: http://teats.fi/wp-content/uploads/2016/01/teats_kirja2006.pdf

Karkulehto, Sanna 2011. Seksin mediamarkkinat. Helsinki: Gaudeamus.

Kekki, Lasse 2010. Pervo parrasvaloissa. Queer-draamaa Teksasista Kokkolaan. Turku: Eetos.

Leskinen, Lauri 1974. Minna. Painamaton näytelmämoniste.

Maukola, Riina 2011. Elämää suuremmat sankarittaret. Suomalaisen teatterin elämäkerralliset taiteilijahahmot vuosina 2000–2010. Kylmälä: Riina Maukola.

Paavolainen, Pentti 2014. Nuori Bergbom. Kaarlo Bergbomin elämä ja työ. I, 1843–1872. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. Saatavilla verkossa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/42632

Rokem, Freddie 2005 (2000). Näkökulmia historiallisten tapahtumien esittämiseen. Teoksessa Koski, Pirkko (toim.), Teatterin ja historian tutkiminen. Suomentanut Johanna Savolainen. Helsinki: Like.

Säkö, Maria 2019. Juha Hurmeen ja Kom-teatterin Making of Lea on viiden tähden teatteriesitys. HS 16.2.2019. Saatavilla verkossa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006004012.html

Valo, Vesa Tapio 2018. Kivi kääntyy – mutta klassikkoa ei kukaan tunne. Teatterimuseon Kivi kääntyy -näyttelyn painamaton näyttelyjulkaisu.

ARTIKKELIKUVA: Helsingin kaupunginmuseo. Kuvassa on Lean ensi-illan alkuperäinen ohjelma.