T-efekti oli kuuntelemassa Tampereen Teatterikesässä järjestettyä tasa-arvoa käsittelevää yleisöseminaaria Mahdollisuuksien tasa-arvo – Onko nykypäivän ammattiteatteri työ- ja uramahdollisuuksiltaan yhdenvertainen? Kirjoitimme tapahtumasta raportin Teatterin tiedotuskeskus TINFOlle, ja tässä kirjoituksessa kommentoimme seminaaria omasta näkökulmastamme. Mitä tasa-arvoseminaari paljastaa tasa-arvon tilasta teatterialalla?

Kirjoituksen aluksi käymme lyhyesti läpi seminaarin annin. Mikäli haluat lukea koko raportin seminaarin kulusta, voit lukea sen Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla. TINFO pyysi meidät mukaan seminaariin ja toivoi kriittistä tarkastelua siellä käydystä keskustelusta, joten seminaarin kertaamisen jälkeen pureudumme siihen, miltä tasa-arvodiskurssi meistä vaikuttaa. Onko tasa-arvon eteen tehty tarpeeksi, ja mitä konkreettisia parannuksia voitaisiin tehdä?

Tapahtuman keynote-puhuja oli Kirsti Lempiäinen, joka on kasvatustieteen professori Lapin yliopistossa. Lempiäisen puheenvuoroa kommentoivat teatterialan näkökulmasta Temen Anu Suoranta sekä TINFOn Hanna Helavuori. Lisäksi tasa-arvon tämänhetkistä tilannetta käsiteltiin paneelikeskustelussa. Paneelin muodostivat Oulun kaupunginteatterin tuleva taiteellinen johtaja ja ohjaaja Alma Lehmuskallio, Tampereen Työväen Teatterin johtaja ja ohjaaja Otso Kautto sekä freelancer-valosuunnittelija Kalle Ropponen. Tilaisuutta moderoi Suomen Teatterit ry:n toimitusjohtaja Tommi Saarikivi.

Seminaarissa esille nousseet teatterialan tasa-arvo-ongelmat liittyivät sukupuoleen, työsuhdemuotoon ja rekrytointiin. Eniten aikaa käytettiin sukupuolten välisen tasa-arvon käsittelyyn, johon kuuluvat työelämässä sukupuolitetut työtehtävät, roolit ja ammattinimikkeet. Suosittu esimerkki teatterialalta on miesten suosiminen ohjaajavalinnoissa. Työsuhdemuotojen osalta huolta herätti freelancereiden heikko mahdollisuus osallistua alan kehittämiseen, uupuvat työsuhde-edut ja työelämän pysyvyyden puute. Esimerkiksi perheen perustaminen katkaisee freelancerin uran helposti kokonaan. Työn ja yksityiselämän yhdistäminen mutkistaa myös kiinnitettyjen työntekijöiden tasa-arvoa työpaikalla. Rekrytointi on niin teatterialalla kuin muussakin työelämässä melko sattumanvaraista. Temperamentti, oman sukupuolen suosiminen ja ylipäänsä fiilikseen perustuva päätöksenteko ovat kaikki asioita, jotka tekevä rekrytoinnista epätasa-arvoista eivätkä ota riittävästi huomioon työnhakijan ammattitaitoa.

Sietääkin toivoa, että kun nuoret alkavat jaella käskyjä teattereissa, liian vanhoina koirina itseään pitävät tekijät tottelevat heitä mukisematta.

Rekrytointiprosessin uudistaminen nostettiin yhdeksi konkreettiseksi toimenpiteeksi tasa-arvon edistämiseksi. Asian esille nostanut Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen oli perehtynyt eri alojen rekrytointiprosesseihin ja huomannut, että Suomessa esimerkiksi Seta noudattaa tasa-arvoa edistävää rekrytointiprosessia, mutta teatterialalta tällainen puuttuu kokonaan. Toinen konkreettinen ja tarpeellinen toimenpide on alan työehtosopimuksen uudistaminen sukupuolisensitiivisemmäksi. Kolmas ja jo käytössä oleva työkalu on teatterikohtainen tasa-arvosuunnitelma, joiden laatimiseen teattereita on alettu kouluttaa.

Seminaarikävijät tuntuivat pitävän erityisen hyvänä ratkaisuna tasa-arvo-ongelmiin nuorten tekijöiden tuloa alalle. Sietääkin toivoa, että kun nuoret alkavat jaella käskyjä teattereissa, liian vanhoina koirina itseään pitävät tekijät tottelevat heitä mukisematta. Keskustelijat tunnistivat, että nykypäivänä valmistuvien työntekijöiden tasa-arvokäsitykset voivat olla edellä työelämässä vallitsevia käytäntöjä, eikä heidän pitäisikään joutua madaltamaan standardejaan. Vastuuta ei kuitenkaan voi jättää yksin nuorten harteille, vaan kaikkien on kannettava kortensa kekoon.

Lisää intersektionaalisuutta tasa-arvopuheeseen

Nuorten tasa-arvokäsityksistä puheen ollen, paikalla olleet t-efektiläiset ovat alle 30-vuotiaita ja joutuivat kummeksumaan joitakin seminaarin rajauksia. Keynote-puhujaksi valitun Lempiäisen sukupuolikäsitys oli konservatiivisen binäärinen: hänen mukaansa on vain miehiä ja naisia, vaikka joillakuilla voi olla “halua muunkinlaisiin sukupuolen positioihin”. Muu seminaari ei tehnyt mitään tämän käsityksen laajentamiseksi, vaan sukupuolen moninaisuuden kohtaamista ihasteltiin seminaarissa pikemminkin nuorten osaamisalueena. Nähdäksemme tasa-arvoon keskittyvä seminaari ei voi nykypäivänä jättää tunnustamatta sukupuolivähemmistöjä, kuten ei muitakaan marginalisoituja ryhmiä. Teatterikesän ohjelmistossa oli tänä vuonna kiitettävästi esimerkiksi rodullistettujen taiteilijoiden teoksia, ja siihen nähden on harmillista, että seminaarissa ihonväriä, kieltä ja kulttuuria ei käsitelty lainkaan.

Tämän seminaarin keskiöön järjestäjät olivat nostaneet sukupuolen, iän ja työsuhdemuodon vaikutukset tasa-arvoon työelämässä. Rajaus on viisas seminaarin kahden ja puolen tunnin kestoa ajatellen, mutta jättää ulkopuolelle monta risteävää epätasa-arvon akselia. Jäipä ikäkin keskustelussa hyvin vähälle huomiolle. Usein tunnutaan käyvän kahta erillistä keskustelua “tavallisesta” naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta sekä “muusta” tasa-arvosta eli marginalisoitujen asioista. Uskomme, että teatterikentällä ollaan tietoisia tasa-arvon monitahoisuudesta, mutta tällä kertaa se ei näkynyt käytännössä. Aihetta voi koettaa rajata sellaiseksi, joka annettuun aikatauluun mahtuu, mutta rajaaminen ei itsessään tarkoita, että aihe pitää typistää koskemaan vain tietynlaisia ihmisiä. Naisten asema teatterialalla koskee kaikkia naisia, ei vain suomenkielisiä, vaaleaihoisia, ei-vammaisia cisnaisia. On hienoa, että vähemmistöt saavat äänensä paremmin kuuluviin, mutta missä vaiheessa huomataan, että esimerkiksi vammainen nainen ei edusta ainoastaan vammaisia vaan myös naisia? Siis aivan kuten ei-vammainen nainenkin.

Tasa-arvoa ei ole tehokasta ajaa yksi ryhmä kerrallaan. Nyt on aika ryhtyä tositoimiin, mutta se tulisi tehdä vähemmistöt huomioon ottaen, tai istumme vuosikymmentenkin päästä uudessa seminaarissa pohtimassa työkaluja ableismin tai rasismin kitkemiseksi siitä hartaasti jumpatusta työehtosopimuksesta. Sopisi myös olettaa, että niillä naisilla, jotka eivät muihin vähemmistöihin kuulu, olisi ymmärrystä siitä, miltä epätasa-arvo tuntuu. Vähemmistöjen toivoisi nostavan toinen toisiaan ylöspäin. Kun oma yhteisösi pääsee kipuamaan yhden portaan ylemmäs, kohteliasta on kääntyä ja kurottaa kätensä auttamaan ylös ne, jotka ovat vielä jääneet alemmalle askelmalle ahertamaan. Seuraava askel onkin sitten taas kaikille helpompi, kun on joku työntämässä takapuolesta ja tarjoamassa kättä.

Kiintiöt raivaavat tilaa

Otso Kautto pohti alustuksessaan, ettei kukaan halua tulla palkatuksi pelkän sukupuolensa perusteella. Se on varmasti totta; kukapa ei haluaisi saada työtä taitojensa ja osaamisensa perusteella? Usein kiintiöiden puutetta perustellaan juuri sillä, että sukupuoli ei vaikuta päätökseen, vaan ainoastaan ammattitaito ratkaisee. Tämä näkyy myös Metelin artikkelissa, jossa teatterinjohtajat vakuuttavat tekevänsä valinnat ensisijaisesti taiteellisen sisällön ja laadun perusteella. Lempiäisen mukaan tässäkin näkyvä “meillä ollaan tasa-arvoisia” -puheenparsi on tunnistettu kaikilla aloilla, kun omia ongelmia ei haluta myöntää.

Vaikka sitä ei nostettukaan seminaarissa esille, sama ongelma koskee myös muita vähemmistöasemassa olevia. Tämän ongelman tarkastelemiseen otamme käyttöön termin jokamies. Jokamies on suomalaisen yhteiskunnan prototyyppi – henkilö, joka ei kuulu mihinkään vähemmistöön tai marginalisoituun yhteisöön. Emme siis väitä, että kaikki miehet ovat etuoikeutettuja. Jokamies päihittää etuoikeuksien arpajaisissa esimerkiksi vammaisen tai rodullistetun miehen. Kiintiöitä vältellessä on otettava huomioon, että mikäli ohjaajaksi valitaan aina se kirkkaasti paperilla “pätevin” eikä vähemmistöille anneta mahdollisuuksia, miten luvut voivat ikinä tasaantua? Jokamiesteatterinjohtajat ovat perinteisesti tykänneet antaa jokamiehille töitä, ja näiden ansioluettelot kasvavat samalla kun muut yrittävät saada ensimmäisiä ohjaustöitä vyönsä alle. Niin kauan kuin tätä vinoutumaa ei oteta vakavasti, vähemmistöjen työtilaisuudet pysyvät suppeina. On aika antaa heille tilaa osoittaa osaamisensa vaikka sitten kiintiöiden avulla.

Suurimman näyttämön kolme naista

Alma Lehmuskallio kertoi puheenvuorossaan ohjaajien sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta käsittelevistä selvityksistä, joita hän on tehnyt Suomen teatteriohjaajille ja dramaturgeille vuodesta 2014 alkaen. Selvitystyönsä perusteella Lehmuskallio on havainnut, että alalla on syrjiviä rakenteita. Tämä huipentuu Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle, jossa on vuosien 2000–2018 aikana saanut ensi-iltansa 64 teosta. Näistä teoksista kolme (3) on ollut naisten ohjaamia. Kyseessä on maamme suurin näyttämö, jolla on epäilemättä huomattava vaikutusvalta. Kaupunginteatterin tilanne ei muutenkaan ole erityisen mairitteleva: viiden vuoden keskiarvossa ohjaajanaisten osuus on 26 %. Temen Meteli-lehden artikkelissa myös teatterinjohtajille on annettu puheenvuoro, mutta HKT:n Kari Arffmanin kommentti on melko ympäripyöreä toteamus siitä, kuinka sukupuoli ei vaikuta ohjaajavalintoihin millään tavalla.

Lehmuskallion selvitysten tarkoituksena ei ole ollut nimetä tai osoitella yksittäisiä teattereita. Emme T-efektissäkään halua henkilöidä ongelmaa vain Helsingin kaupunginteatteriin, sillä valitettavasti Suomessa on lukuisia teattereita, joilla tasa-arvoon on vielä pitkä matka. Koemme kuitenkin olennaiseksi kysyä, miten ihmeessä Suomen suurimmalla näyttämöllä naisohjaajien osuus on alle viisi prosenttia. Emme tiedä, millainen jako on muun vähemmistöstatuksen suhteen, koska selvitykset, kuten iso osa muustakin tilastotiedosta, perustuvat nais–miesjaottelulle. Joka tapauksessa luku on hälyttävä, ja olisi varsin tarpeellista kuulla, mitä tilanteen muuttamiseksi on jo tehty tai vähintään tehdään nyt heti.

Haasteet ja onnistumiset jakoon

Tasa-arvosta on puhuttu pitkään: eräällä perjantaisen seminaarin osallistujalla oli muistikuvia jopa 1980-lukulaisesta teatterialan tasa-arvoseminaarista. Uuden tiedon tuottamisen tarvetta korostetaan edelleen, ja toki tätä tietoa pidämme arvokkaana ja olennaisena mekin. Sitä enemmän peräänkuulutamme kuitenkin konkreettisia toimia. Myös seminaarin osallistujat alkoivat turhautua siihen, että puhe ei ole johtanut tekoihin. Meillä ei ole kokemusta teatterin johtamisesta eikä meillä välttämättä ole auktoriteettia sanella, mitä muiden tulisi tehdä.

Uskallamme kuitenkin toivoa, että teatterit alkaisivat tuoda rehellisesti julki haasteitaan ja onnistumisiaan. Sen sijaan, että päivitellään huonoa tasa-arvotilannetta, voitaisiin kertoa, mitä tasa-arvon eteen on itse tehty. Mitä aiotaan tehdä? Onko vähemmistöjä muistettu kuunnella, vai onko ainoastaan todisteltu, kuinka omassa teatterissa tasa-arvo on valmis, koska kyllä meillä osataan ottaa kaikki huomioon? Ei ole lainkaan huono asia myöntää, ettei välttämättä osaa vielä huomioida kaikkia vähemmistöjä tarpeeksi, mutta on valmis pyytämään sitä varten apua. Jos kaikki olisivat asian suhteen avoimia, teatterit voisivat auttaa myös toinen toisiaan.

Teatterien toimia yhdenvertaisuuden puolesta on esitelty esimerkiksi TINFOn #kenenteatteri-kampanjassa. Taistelu tasa-arvon eteen jatkuu ja toivon mukaan keskustelu monipuolistuu yhä. Toivoa antaa aiheidensa perusteella myös Helsingin juhlaviikkoihin kuuluva F/Symposium, joka järjestetään keskustakirjasto Oodin Maijansalissa 17.–22.8.2019.

Sanni Martiskainen
Maura Minerva
Sofia Valtanen

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.