Tilanne yksi: Salin ovet avautuvat, yleisö tulee sisään. Sipsipussi rapisee, limsapullo sihahtaa auki. Hei, tämä pitää ikuistaa, otetaanpa kännykkä esiin ja napataan kuva juuri alkavasta esityksestä. Ja vielä toinen omasta seurueesta, että voidaan heti päivittää someen, että ollaan teatterissa!

Saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta tällaista voi kohdata teatterissa, elävien näyttelijöiden näyttämölle tekemän esityksen katsomossa: draamateatterissa, lastenteatterissa, nukketeatterissa, tanssiteatterissa.

Tässä artikkelissa esittelemäni tuokiokuvat ovat elävästä elämästä, tilanteita, joita olen teatterissa todistanut. Työtehtävissä Nukketeatteri Sampon tiedottajana, ja katsojana monessa eri teatterissa. Suomalaiset ovat teatterikansaa: vuonna 2016 yli puolet suomalaisista oli käynyt teatterissa ainakin kerran ja aiempien vuosien tilastoihin verrattuna kävijämäärät osoittivat nousua. Teatterissa käyminen on neljänneksi suosituin eri kulttuuritapahtumista, (sitä suositumpia ovat vain kirjastot, elokuvissa käyminen ja museot). Suomessa on myös pitkä perinne sekä teatterin katsomisesta että teatterin harrastamisesta eri yhteiskuntaluokissa. Ammattiteatterit ovat aina vierailleet ympäri maata pienillä paikkakunnilla, viemässä taiteellisesti korkeatasoisia produktioita kaiken kansan nähtäväksi. Historiaa siis on, joten olettaisi löytyvän myös ymmärrystä siitä, miten teatterissa käyttäydytään. Joskus vaikuttaa kuitenkin siltä, että käyttäytymisetiketti on unohdettu tai sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Lapsella ei ole ennakkoasenteita, mutta ei myöskään ennakkoon muovattuja käyttäytymissääntöjä.

Lastenteatteri on tässä ja monessa muussa suhteessa oma maailmansa. Se on maaginen paikka, elämyksellinen satumaailma, jossa mielikuvitus tuottaa huimia tarinoita ja käsinkosketeltavia tunnelmia. Myös esiintyjän ja katsojan suhde lastenteatterissa on erityinen ja erilainen kuin aikuisille tehdyssä teatterissa. Lapsella ei ole ennakkoasenteita, mutta ei myöskään ennakkoon muovattuja käyttäytymissääntöjä. Lapsi oppii ne aikuisten ohjeiden ja etenkin heidän antamansa mallin kautta. Lastenteatterissa esityksen tärkeimmät katsojat eivät ole itse valinneet tulla teatteriin (tai useimmiten eivät). He tulevat vanhempien tuomina tai päiväkotiryhmän tai koululuokan kanssa. Aikuiset siis valitsevat lasten puolesta. Mutta silti lapset ovat toiminnan keskiössä. On tärkeää tehdä kokemus heille positiiviseksi, ja se vaatii tekijöiltä suurta ymmärrystä ja herkkyyttä.

Aikuisille suunnatussa teatterissa huomaa joskus, että nuoret, vaikkapa koululuokka, on tuotu teatteriin, mutta kukaan ei oikeastaan ole kysynyt heiltä, kiinnostaako se heitä. Eikä kukaan ole aina antanut myöskään ennakkoon ohjeita siitä, miten siellä käyttäydytään. Jos teatterikäynti on elämän ensimmäinen, miten voisi tietää, mikä on käyttäytymiskoodisto? Monella saattaa olla kokemusta vain elokuvateatterissa käymisestä. Siellä kokemukseen kuuluu, että mukaan otetaan naposteltavaa ja juomista. Ja jos on vasten tahtoaan, ilman omaa innostusta, tuotu teatteriin, onko ihme, jos esitys ei kiinnosta niin paljon, että siihen jaksaisi keskittyä?

Kännykät kiinni

Tilanne kaksi: lastenhoitaja tulee katsomoon ryhmänsä kanssa, ja esityksen alettua kaivaa kännykän esiin ja alkaa kuvata sekä hoitolapsiaan että esitystä. Pitää saada vanhemmille muistoja!

Mitä kummaa tuossa nyt on – nykyäänhän kaikki tallennetaan ja päivitetään kuvien kanssa, joten totta kai teatterivierailu pitää myös ikuistaa lasten vanhemmille. Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Teatteriesitys on tekijänoikeuden alainen taideteos, jonka jakamisesta muualla, valokuvan, videon tai äänitteen muodossa päättää teoksen tekijä – ohjaaja, käsikirjoittaja tai teatteri. Sitä ei saa kuvata ilman lupaa, jota ei yleensä myönnetä kuin poikkeustapauksissa. Joskus esityksessä otettuja kuvia näkyy sosiaalisessa mediassa. Markkinoinnillisessa mielessä siinä on hyviäkin puolia, viehän se tietoa eteenpäin – mutta ovatko kuvat niitä, joita teatteri haluaisi työstään esittää?

Yleensä teattereissa muistutetaan kännykän sulkemisesta kahdesta syystä: jos kännykkä soi, se häiritsee esitystä, ja toiseksi, kännykän käyttämät radioaallot saattavat häiritä teatteritekniikkaa. Muita syitä voisivat olla, että kuvien ottaminen ei tosiaan ole sopivaa, ja kameran käyttö esityksen aikana häiritsee muita. Myös silloin, jos kuvia ottaa ilman salamaa. Mutta tästä ei yleensä ole tapana mainita. Paitsi joskus lastenteatterissa.

Lastenteatterissa omat säännöt – vai sittenkin ei?

Tilanne kolme: Katsomoon tulee äiti vauvan ja taaperoikäisen kanssa. Vauva nukkuu vaunukopassa. Taapero ei pysy paikallaan vaan haluaa osallistua, kommentoimalla ja myös näyttämölle juoksemalla. Saadakseen lapsen rauhalliseksi äiti kaivaa kassista juomapullon ja rusinapaketin.

Joskus vanhemmat tuovat lastenteatterin katsomoon mukanaan juomista ja syömistä, pyrkimyksenään pitää lapsi tyytyväisenä esityksen ajan – ettei nälkä tai jano yllätä kesken esityksen. Siitä saattaa kuitenkin olla harmia: karkkipussin tai rusinarasian rapina häiritsee esitystä, mehun kaatuminen lisää siivottavaa. Katsojan omakin keskittyminen herpaantuu. Tekijöiden näkemys on, että esityksen ajan pärjää ilman syömistä ja juomista. Niitä on tarjolla yleensä ennen tai jälkeen esityksen teatterin kahviossa – kuten aikuisten teatterissakin. Aivan pienimpien kohdalla on toki ymmärrettävää, jos nälkä yllättää: vauvoilla ei ole vielä ymmärrystä etukäteen tankkaamisesta tai kykyä odottaa, ja pienen vauvan ruokkiminen onkin poikkeus.

Lastenteatterissa saattaa myös huomata, että kaikilla aikuisilla ei ole omaa tottumusta teatterissa käymiseen. Teatteriin ei ehkä tulla esityksen vaan elämyksen vuoksi: siksi, että olisi jotain lapsille sopivaa ja mieluista tekemistä. Esitys, sen sisältö ja toteutus saattavat olla sivuseikkoja. Lastenteatteri ei kuitenkaan ole olemassa vain tarjotakseen viihdykettä. Myös lastenteatteri on kunnianhimoisesti, taiteelliset päämäärät mielessä tehtyä teatteria – usein hyvin pienillä resursseilla, rakkaudesta lajiin.

Kulttuuria kaikille?

Teatterietiketissä on kyse myös taiteen saavutettavuuden parantamisesta. Saavutettavuus kuvaa sitä, kuinka helposti laitetta, järjestelmää tai palvelua voi käyttää riippumatta käyttäjän ominaisuuksista, kuten toimintarajoitteesta, vähemmistöön kuulumisesta tai vähävaraisuudesta. Ihmiset eivät ole samalla viivalla, kun kyse on taiteen pariin pääsemisestä. Esteet voivat olla monitahoisia, henkisiä tai fyysisiä. Riie Heikkilä on tutkinut osallisuutta kulttuuriin. Hänen mukaansa kansainväliset tutkimukset osoittavat, että kulttuurinen aktiivisuus on selkeässä yhteydessä ihmisen asemaan yhteiskunnassa: ylempiin luokkiin kuuluvat ihmiset liikkuvat luontevasti korkeakulttuurin keskellä, kun taas vähiten koulutetuilla ja pienituloisilla osallisuus taiteeseen ja kulttuuriin on selvästi vähäisempää. Suurin osa julkisesta tuesta suuntautuu myös niille kulttuurin aloille, joiden yleisö löytyy hyvinvoivimpien väestönosien joukosta. Olisi kuitenkin tärkeää huomioida, että annettu tuki ei hyödytä kaikkia kansalaisia, jos kaikki eivät koe kulttuuria itselleen soveltuvaksi.

Ihmisille, joilla ei ole omassa lapsuudessa tai nuoruudessa syntynyt tapaa kuluttaa taidetta ja kulttuuria, voi olla vaikeaa aikuisena eksyä sen pariin tai tuoda omia lapsia nauttimaan siitä. Sosiaaliset, kulttuuriset ja kognitiiviset rajat – aidot, mutta myös virheellisesti oletetut – voivat vaikeuttaa huomattavasti osallistumista teatterielämykseen. Matthew Reason on tutkinut tätä ilmiötä nuorten parissa Iso-Britanniassa, ja huomannut, miten paljon tausta vaikuttaa kokemiseen: jos ei tiedä tarpeeksi taide-elämyksestä, ja käsitys on, että se on ”korkeakulttuurista”, ”vaikeaa”, ja vaatii ennakkotietämystä, voi kokea olevansa vääränlainen, epäsopiva, ei-tervetullut.

Taide ja kulttuuri ei ole rajattua vain sivistyneemmälle väestölle, mutta jos ei ole kokemusta siitä, että olisi tervetullut taiteen pariin, voi olla, että ei koskaan tule ajatelleeksi osallistumista. (Korkea)kulttuurisesti passiivinen kansalainen voi kuitenkin olla muilla tavoin aktiivinen ja harrastaa sellaisia kulttuurin aloja, jotka eivät vaadi erityistä ennakkotietämystä. Kynnys niihin osallistumiseen on matalampi. Kulttuuriin voidaan lukea muutakin kuin etabloitunut taide.

Lastenteattereiden ohjelmistot soveltuvat kaikenikäisille: aikuinenkin saa elämyksen.

Kynnys tulla lastenteatteriin on yleensä matalampi kuin aikuisille suunnatussa teatterissa, mutta sielläkin osallistumiselle saattaa tulla arvaamattomia esteitä. Lastenteatteriin tulevat vanhemmat eivät aina tiedä, minkä ikäiselle lapselle esitys sopii. Joku saattaa tuoda liian nuoren lapsen mukanaan esitykseen, jossa on ikäsuositus. Silloin ei kenelläkään välttämättä ole kovin hauskaa, ei lapsella, eikä vanhemmilla. Esitys saattaa olla liian jännittävä tai kestoltaan liian pitkä pienelle. Tai toisinpäin: vanhemmat eivät uskalla tuoda lasta teatteriin, koska ajattelevat, että hän on vielä liian pieni, eikä ymmärrä tarpeeksi tai jaksa keskittyä.

Ilmaisu ”koko perheen esitys” ei aina ihan tarkkaan tarkoita sitä; joskus esityksessä saattaa ilmaisusta huolimatta olla vaikkapa 3 vuoden ikäsuositus. Suomessa on kuitenkin useita teattereita, joihin voi tulla jo alle vuoden ikäisen lapsen kanssa, sekä ryhmiä, jotka tekevät nimenomaan vauva- tai taaperoteatteria. Nämä esitykset on tehty pieniä varten – heidän lähtökohdistaan ja se mielessä, miten he viihtyvät parhaalla mahdollisella tavalla ja saavat esityksestä mahdollisimman paljon – iloa, vaikutteita, elämyksen. Lastenteattereiden ohjelmistot soveltuvat myös kaikenikäisille: aikuinenkin saa elämyksen, parhaimmillaan ehkä yhtä mieleenpainuvan kuin ollessaan itse lapsena teatterissa.

Lastenteatteri voi toimia opetusareenana esittävästä taiteesta nauttimiselle: jos lapsena pääsee teatteriin, oppii käymään siellä ja oppii sen käyttäytymissäännöt. Mutta lastenteatterilla ei ole eikä tule olla pelkästään välinearvoa: se on oma erityinen teatterin laji, jonka merkitystä ei sovi väheksyä ja jonka taiteellinen taso on myös tärkeää säilyttää korkeana. Lapsi katsojana on yhtä tärkeä kuin aikuinenkin. Vaikka ei enää koskaan tulisikaan teatteriin.

Mistä voi tietää?

Teatterissa käyttäytyminen ja teatterista nauttiminen on asia, jonka voi oppia. Koulussa sitä ei kuitenkaan opeteta, vaan useimmiten se opitaan muita ihmisiä seuraamalla – matkimalla, kuten lapsi oppii. Taidelaitokset voivat auttaa tekemällä ja kehittämällä yleisötyötä, etenkin sellaista, joka suuntautuu ei-kävijöihin – eli kertomalla avoimesti ja suoraan, mikä on tapana ja toivottavaa käytöstä. Erityisesti lapsille suunnattu yleisötyö on keino kasvattaa uutta yleisösukupolvea. Jotkin suomalaiset teatterit ovat tehneetkin tällaisia ohjeistuksia.

Kansallisteatterissa on tehty teatterietiketti yhdessä Vallilan ala-asteen oppilaiden kanssa. Sen lähtökohta on ”mitä teatterissa ehdottomasti saa tehdä”. Tampereen Teatteri ohjeistaa katsojiaan ohjeella, joka pyrkii siihen, että katsojat viihtyisivät ja muistuttaa takkien ja tavaroiden jättämisestä naulakkoon, mahdollisuudesta väliaikatarjoilun tilaamiseen ennakkoon, ajoissa tulemisesta, ja rauhan antamisesta esityksen aikana sekä esiintyjille että muille katsojille, jättämällä kännykät kiinni ja omat eväät kotiin. Usein mainitaan myös hajusteiden välttämisestä teatterin katsomossa. Monelle hajusteet saattavat aiheuttaa allergisia reaktioita.

Lastenteattereista ainakin tamperelainen Ahaa-teatteri on tehnyt ohjeistuksen teatterissa käymisestä. Siinä mainitaan erikseen, että ”teatteriesityksen ajan voi vallan hyvin olla syömättä ja juomatta, elokuvat ovat aivan eri asia,” ja pyydetään tarkastamaan esitysten ikäsuositukset. Tämä on tarpeellinen muistutus lastenteatterissa, joka tekee esityksiä sekä lapsille että nuorille.

Tilanne neljä: Kolme aikuista paimentaa huomioliiveihin puettua lapsikatrasta katsomoon: No niin, siihen vierekkäin, ja sitten ollaan hiljaa ja seurataan! Ei saa kiehnätä eikä pomppia, älkää huudelko, nyt kaikki ihan hiljaa, katsotaan esitystä!

Edellä mainituista esimerkkietiketeistä löytyy myös kaunis ajatus siitä, että esitykseen saa eläytyä! Tämä on asia, joka usein pohdituttaa lastenteatterin työntekijöitä. Katsojien joukossa on nimittäin myös vanhempia ja ammattikasvattajia, jotka pitävät hyvin tärkeänä sitä, että lapset käyttäytyvät kunnolla esityksessä ollessaan. Joskus tämä saattaa mennä jo liiankin pitkälle. Lapsia ohjeistetaan tiukkaan sävyyn olemaan hiljaa ja kauniisti. Jotkut herkät ja kiltit lapset tämä ohje saattaa saada jäykistymään ja epäonnistumisen pelossa olemaan hiljaa kuin hiiret, reagoimatta. Lisäksi tiukat säännöt ja niiden noudattamisesta huolehtiminen saattaa aiheuttaa kesken esitystä jopa enemmän häiriötä kuin lasten mahdollinen levottomuus. Aikuinen, joka tiukkaan sävyyn komentaa kiehnäävää tai huutelevaa lasta olemaan hiljaa paikallaan, latistaa muidenkin tunnelmaa helposti.

Lastenteatterin tekijöiden toive on, että lapset saavat olla lapsia myös tullessaan teatteriin.

Lastenteatterin tekijöiden toive on, että lapset saavat olla lapsia myös tullessaan teatteriin. Heidän tulee saada reagoida vapautuneesti ja olla aktiivisia, niissä puitteissa, mitä esityksellä on. Kaikki esitykset eivät tietenkään ole sellaisia, että lasten toivottaisiin osallistuvan käytännössä. Mutta reagoida voi monella tavalla. Ja eläytyminen on sallittua – tekijät toivovat tietenkin, että lapset viihtyvät teatterissa!

Mitä etikettiin tarvitaan?

Millainen siis olisi hyvä lastenteatterin teatterietiketti? Mitä asioita siinä pitäisi mainita ja miten ohjeistaa katsojia? Ja mitä sillä voisi saavuttaa, mitä merkitystä sillä voisi olla – tekijöille ja kokijoille? Tärkeää on, että ohjeistus kirjoitetaan positiiviseen, kutsuvaan sävyyn. Liian tiukat säännöt ja ohjeet voisivat toimia pikemminkin karkottavina. Olennaista on myös opastaa ymmärtämään, kenelle lastenteatteri on tarkoitettu. Ennen kaikkea se on suunnattu perheen pienimmille, mutta lastenteatteri pyrkii myös tarjoamaan yhteistä tekemistä lapsille ja vanhemmille. Molempien on tarkoitus viihtyä ja löytää yhteisen ilon ja ihmettelyn aiheita. Osallistuminen teatteriesitykseen tarjoaa pysähtymisen mahdollisuuden sekä lapselle että aikuiselle, hetken, jonka aikana voi keskittyä yhdessä taiteesta nauttimiseen. Se voi tarkoittaa erilaisia tunteita eri ihmisille: iloa, surua, innostusta, joskus myös uutta tapaa nähdä asiat. Näille kaikille tunteille on tilaa teatterin katsomossa.

Tärkeää on viestittää, että lapsen hyvinvointi on keskeistä myös teatterisalissa. Jos lapsi pelästyy tai ahdistuu, sitä täytyy kunnioittaa ja toimia lapsen ehdoilla. Joskus tämä tarkoittaa poistumista kesken esityksen. Ja se on ihan ok. Aina ei voi olla hyvä päivä tulla teatteriin.

Jos teatteri onnistuu viestimään nämä asiat hyvin, tarjoaa se mahdollisuuden entistä syvällisempään teatterielämykseen katsojille, ja paremmat edellytykset taiteellisen työn tekemiseen. Siksi on tärkeää miettiä, millä tavoin teatteriin tulemisesta ja siellä toimimisesta viestitään.

Onnistuneita, iloisia, mieleenpainuvia hetkiä teatterissa!

• Tiedotus ikäsuosituksista ja niiden noudattamisesta.
• Ohje viihtymiseen lapsen kanssa teatterissa: älä pelkää sitä, että lapsi hermostuu – lastenteatteriin mahtuu monenlaista ja kaikista tilanteista selvitään!
• Jos olet epävarma jostain, kysy. Henkilökunta on sitä varten paikalla.
• Älä syö, älä juo, se ei kuulu teatterin katsomoon, ellei sitä ole erikseen sallittu.
• Pidä kännykkä kiinni; sen ääni ja valo häiritsee esiintyjiä ja muita katsojia ja vaikeuttaa omaa keskittymistäsi.
• Keskity esitykseen, siten kunnioitat esiintyjiä ja tilannetta.
• Jos kyseessä on lastenesitys ja lapsesi ei jaksa keskittyä vaan käy liian levottomaksi, toivomme, että menet hänen kanssaan hetkeksi ulos rauhoittumaan. Pääasia, että lapsella on hyvä olla ja kaikki saavat rauhassa keskittyä esitykseen. Ei ole sinun eikä lapsesi etu, että olette paikassa, jossa hän ei viihdy.
• Saa reagoida! Saa nauraa, itkeä, olla mukana esityksessä, lastenesityksissä myös kommentointi on ihan tervetullutta.
  
  

Anna Martikainen

Teksti on julkaistu myös Metropolian opinnäytejulkaisussa keväällä 2019.

Tekstissä käytetyt lähteet:

Martikainen, Anna 2019: Tulevaisuuden yleisöt. Yleisötyö markkinoinnin ja viestinnän välineenä. Case Nukketeatteri Sampo. Opinnäyte, kulttuurituottaja YAMK. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu.

Teatterissa, tanssiesityksissä ja oopperassa käynti 2016. Raportti Suomen Teatterit ry:n kyselytutkimuksesta. http://www.suomenteatterit.fi/wp-content/uploads/2017/03/220107538_Teatterissa-tanssiesityksissä-ja-opperassa-käynti-2016_Raportti.pdf

Sorjonen, Hilppa & Sivonen Outi 2015: Taide- ja kulttuurilaitosten yleisötyön muodot, laajuus ja tuloksellisuus. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen verkkojulkaisuja 27. [verkkojulkaisu] Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/hilppa-sorjonen-ja-outi-sivonen-taide-ja-kulttuurilaitosten-yleisotyon-muodot-laajuus-ja-tuloksellisuus

Reason, Matthew 2010: The Young Audience – Exploring and Enhancing Children´s Experiences of Theatre. Great Britain: Trentham Books.

Heikkilä, Riie 2019: Kulttuurin karttamisen takana on monenlaisia syitä. Verkkoartikkeli. Ilmiömedia. Helsinki, Westermarck-seura. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/kulttuurin-karttamisen-takana-on-monenlaisia-syita/ , julkaistu 5.4.2019.

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.