Tie Konyaan: ruumiin liike kuvittaa Rumin runoja

Näyttelijä Jari Virman teki 670 kilometrin vaelluksen Istanbulista Konyaan, runoilija Jalal Al-Din Rumin eli lyhyemmin Rumin haudalle. Ruska Ensemblen ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Tie Konyaan on taiteellista dokumenttiteatteria, jossa 1200-luvulla eläneen islamilaisen opettajan maailmankuulut runot viitoittavat henkistä tietä… niin, mihin?

Aivan ensin jokainen katsoja saa omat langattomat kuulokkeet. Tämä ei olekaan ihan jokapäiväinen esitys.

Valojen sammuttua korviin pärähtää äänimaisema. Persialaista perinnemusiikkia, lähdön tuntua, lentokone. Matka Turkin halki alkaa. Näyttämöllä kapeassa valokeilassa islamilaiseen tunikaan pukeutunut Jari Virman kääntyy hiljalleen akselinsa ympäri kädet levällään kuin hidastettu dervissi.

Näytelmäkirjailija Ari-Pekka Lahden esityskonsepti on virkistävän erilainen. Tie Konyaan muodostuu päällekkäisistä, keskenään keskustelevista mutta erillisistä taideteoksista. Samanaikaisesti Yle Draaman Tiina Luoman suunnitteleman ja dramatisoiman kuunnelman kanssa Virman esittää Panu Varstalan koreografian. Niiden jälkeen jututetaan asiantuntijavierasta kuin Docventuresissa dokkarin perään.

Kuunnelma perustuu Virmanin vaelluksellaan nauhoittamiin äänitallenteisiin sekä muihin kokemuksiin. Mukana on väläyksenomaisia kohtauksia matkan varrelta: oman kuvan heijastus lammen pinnasta, pyhän viikon juhlarituaalien rikkomat yöunet, nainen Airbnb-huoneessa, traktorikyyti ja kannoilla seuraava irtolaiskoira. Luin Rumin runon ja siksi olen täällä, Virman selittää englanniksi. Rumin runot rakkaudesta ja Jumalan etsimisestä punoutuvat kohtausten joukkoon kuin rinnakkainen matkakertomus.

Kuunnelmassa puhuu vain yksi ääni ja lavalla liikkuu yksi ihminen. Rumi ja Virman käyvät toisistaan lähes erottamattomiksi. Yleisö kuuntelee ja katsoo läheltä, katsoo vastapäisissä penkeissä ja näyttämön reunassa istuvia vertaisiaan. Tilanteessa ollaan yhdessä, vaikka jokainen kuuntelee yksin.

Rikas ja tarkka äänimaailma tulee kuulokkeiden kautta lähelle. Näyttelijän ääni on aivan korvan juuressa kuiskaamassa, kärpänen surisee ihan pään vieressä. Matkan varrelta kuulemme peseytymisen, syömisen ja vettä lipittävän koiran äänet. Kokemus on selvästi intiimimpi kuin tavanomaisesti teatterisalin kaiuttimista kuunnellen.

Dervissitanssia kuunnelman ja valojen kanssa

Kuunnelma on dramaturgisesti itsenäinen kokonaisuus, joka ei periaatteessa tarvitsisi rinnalleen kuvitusta. Tanssillinen elementti näyttämökuvan ohella kuitenkin täydentää ja kommentoi kuunnelman kohtauksia. Vuorostaan koreografian voisi katsoa kokonaan ilman kuunnelman tarjoamaa ääntä, jolloin teos kokisi kiinnostavan muodonmuutoksen.

Kuunnelman, liikkeen ja valojen kohdatessa syntyy kuitenkin vaikuttava kokonaisuus. Titus Torniaisen suunnittelemat valot yhdessä kuunnelman äänimaiseman kanssa luovat vahvoja mielikuvia turkkilaisista kylistä, paahteisista maanteistä ja tähtisistä öistä. Harkitut valot taipuvat monenlaisiin valaistustilanteisiin ja niillä tuotetaan monipuolisia kuvia.

Hidas liike ja valot mukautuvat yhdeksi niin, että koko teos on ikään kuin pikkuhiljaa muuttuva kuva. Katosta riippuvat koristeelliset jääkimpaleet, jotka vähitellen alkavat sulaa, todistavat ajan kulua ja hidasta muutosta. Niistä tippuva vesi ravitsee kasveja, joiden kasvu on liian vähittäistä paljain silmin nähtäväksi.

Tanssillaan Virman kertaa matkansa vaiheita ja elää Rumin runoja herkästi. Virman on vuorovaikutuksessa niin valojen kuin kuunnelmankin kanssa. Hän kastaa kasvonsa valokeilaan ja uppoaa sitten takaisin varjoihin. Välillä hän seuraa huulillaan puhetta ja laulua. Hidas liike on pikemminkin mietteliästä kuin esittävää, mutta osa liikkeistä viittaa konkreettisiin asioihin. Lyhyet vaellussauvat ja kumara asento muistuttavat matkan vaativuudesta. Sauvat taipuivat myös työkaluksi, jopa kivääriksi, kun kuunnelmassa puhe kääntyy Damaskokseen. Väkivaltaisuudet Syyriassa ovat Turkissa läsnä pakolaisten muodossa. Virman myös jolkottaa vaappuen näyttämöllä, ehkä kuin aasi, jonka selässä hän taittoi osan matkastaan.

Esityksen edetessä näyttämökuva alkaa muistuttaa alttaria. Virman tukeutuu korkeaan jakkaraan, polvistuu sen eteen ja kiipeää sen päälle kuin moskeijan saarnastuoliin, minbariin. Kuunnelmassa Virman kuvailee vierailua moskeijaan ja vanhaa miestä, jonka näkee siellä rukoilemassa. Kohtaus edustaa dokumentaarista islamkuvastoa, jota ei usein tapaa suomalaisessa teatterissa, edes tästä uskonnon ulkopuolisen matkailijan näkökulmasta.

Kerta toisensa jälkeen Virman palaa kääntyvään liikkeeseen, kiertyy hitaasti itsensä ympäri kuin planeetta. Rumille, joka oli islamilainen oppinut, paikallaan pyörivä dervissitanssi oli tie kohti Jumalaa. Virmanin tie päättyy lentokentälle ja kotiinpaluuseen.

Konyasta retkipirttiin

Teos elää useaa aikaa: Rumin aikaa, vaelluksen aikaa ja vaelluksen jälkeistä aikaa. Viimeisintä edustaa keskustelu asiantuntijavieraan kanssa.

Katsomon valot sytytetään, filtterit kerätään heittimistä ja melkein koko näyttämökuva muutetaan vierasta varten. Lavalle tuodaan pirttipöytä penkkeineen ja laitetaan kahvi tulille retkikeittimellä. Kasvien tilalle tuodaan tyhjät kulhot, joihin vesi ropisee jääkimpaleista synnyttäen mielikuvan päättyvästä sadepäivästä. Todellinen retkitunnelma. Virman toivottaa asiantuntijavieraan tervetulleeksi pöydän ääreen, ja tilaisuuden lämpö on käsinkosketeltava.

Ensi-illassa keskusteluun osallistuivat Virmanin lisäksi ortodoksisen kirkon piispa Isä Ambrosius sekä esityksen ohjaaja Panu Varstala. Puheenaiheina olivat tanssi ja fyysisyys, hiljaisuus sekä tieteen, taiteen ja uskonnon välinen suhde. Jo osallistujien kokoonpanon johdosta uskoon liittyvä keskustelu asettui institutionaalisen uskonnon kontekstiin. Kysyttiin suuria kysymyksiä tieteen ja uskonnon vastakkainasettelusta. Juuri nähdyn esityksen kannalta luontevampi tulokulma olisi voinut olla matkalla koettu pyhyys tai Virmanin henkilökohtainen usko. Isä Ambrosius itse tosin viittasi siihen, että nykyään yksilöllinen hengellisyys kasvattaa suosiotaan ja instituutioiden vaikutusvalta hiipuu.

Isä Ambrosius totesi, ettei esityksen perusteella ole varma, lähtikö Virman matkalle etsimään itseään vai Jumalaa. Varma ei ole katsojakaan. Esityksen mainoslause kuuluu: “Voiko kävelemällä löytää suunnan elämälleen?” Miten Virmanin suunta on hukassa, jää kuitenkin kunkin oman tulkinnan varaan. Ja löytyikö sitä suuntaa sitten koskaan? Virman itse totesi keskustelun aikana, että ei matkallaan löytänyt mitään viisautta, mitä jakaa muille. Hän myös myönsi, ettei hänellä ole oikein mitään sanottavaa reissusta. Tunnustus on rohkea, mutta sen merkitykseen ei syvennytä sen paremmin esityksessä kuin keskustelussakaan. Onhan sanomattomuudessakin tietyllä tavalla paljon sanottavaa. Olisiko siitä voinut oivaltaa jotain?

Mies lähtee pitkälle vaellukselle Aasiaan löytääkseen vastauksen suuriin kysymyksiin. Konsepti on klassinen. Ehkä pyhiinvaellukseen konventionaalisesti liitetty valaistumisen narratiivi onkin vain klisee, ja elämää mullistavan matkakokemuksen tavoittelu tukahduttava kahle. Kenties matkaa ei tarvita perille pääsemiseen, kuten Rumin runossa, jossa Jumala löytyy kaiken maailman pyhäkköjen kiertämisen jälkeen niinkin läheltä kuin rakastetun kiharan päästä.

Matkan tarkoitus

Esityksessä on monella tapaa enemmän kyse Rumin symbolisesta matkasta Jumalan yhteyteen kuin Virmanin matkasta Rumin haudalle. Näyttelijästä tulee Rumin runouden väline, mutta samalla vaelluksen henkilökohtainen ulottuvuus jää taka-alalle. Keskustelussa sivuttiin yleisesti hyväksyttyä totuutta, että ihminen palaa matkalta erilaisena kuin lähtiessään oli. Vaikka suuret elämänviisaudet jäivät Virmanilta oivaltamatta, olisi ollut mielenkiintoista kuulla jonkinlaista itsereflektiota tunteista ennen ja jälkeen vaelluksen.

Tie Konyaan on sekä visuaalisesti että auditiivisesti tunnelmallisen kaunis teos.

Kuunnelman perusteella Virmanin mielessä oli matkalla suhde omiin vanhempiinsa ja omaan mieheyteensä. Esimerkiksi mieheyden tematiikasta nousee katsojan mieleen paljon kysymyksiä. Millä tavalla mieheyden kokemus oli mahdollisesti vajavainen ennen matkaa? Miten kuukauden mittainen raskas vaellus oman kehon varassa ja eristyneenä suomalaisesta yhteiskunnasta muuttaa käsitystä mieheydestä? Miten matkustaminen miespuolisessa kehossa vaikuttaa vaeltamisen turvallisuuteen turkkilaisella maaseudulla?

Jos matka oli hengellisessä mielessä pettymys, herää kysymys, olisiko tähän samaan taiteelliseen lopputulemaan voinut päästä jopa ilman matkaa, pelkästään Rumin runoja lukemalla. Tällöin Virmanin henkilökohtainen hakeutuminen kohti pyhää olisi suhteutunut keskeisemmin Rumin runoihin ja elämään. Silloin esityksestä olisi toki kadonnut dokumentaarisen teatterin piirre. Matkakokemusten aitoudella on oma arvonsa, vaikka ne eivät maalaisikaan henkiseen muodonmuutokseen huipentuvaa valaistuskertomusta. Pyhyyden aistiminen riittää.

Ensimmäisen osan aikana teatterisali on maagisen hiljainen paikka, jossa jokainen on yksin mutta yhdessä henkilökohtaisen kokemuksen äärellä. Pyhyyden henkilökohtainen merkitys jää kuitenkin määrittymättä, jolloin se ei aivan tavoita yleisöä. Teos saattaa katsojansa pitkälle kohti hartautta, mutta kenties viimeiset kysymykset ovat jääneet kysymättä. Onko Virman kävellyt etsimänsä valaistumisen ohi? Mitä hän olisi löytänyt, jos olisi vaelluksellaan pysähtynyt vielä syvemmin itsereflektion äärelle? Teoksen pääväittämä elämän suunnasta unohtuu ja hautautuu aistirikkaiden kerrontaelementtien alle.

Esityksen koostamiseen suunnattu luova panos on kuitenkin huomattava ja lopputulos viimeistä piirtoa myöten tyylikäs. Luoman loistelias kuunnelma kuljettaa kuuntelijan maisemasta toiseen, seuraamaan Virmanin ääntä yleviltä runojen riveiltä niihin päiviin, kun vaan vituttaa ja ei jaksa. Virmanin mittava urakka vaelluksen tekemisestä matkakertomuksensa jakamiseen ja tulkitsemiseen näyttämöllä tekee vaikutuksen ja liikuttaa. Varstalan koreografiassa yhdistyvät hienovaraisesti vaativan vaelluksen fyysinen ja henkinen rasitus ja pyrkimys yhteyteen maailmankaikkeuden kanssa.

Tie Konyaan on sekä visuaalisesti että auditiivisesti tunnelmallisen kaunis teos, jonka muoto on virkistävä ja poikkeuksellinen laitosteattereiden kontekstissa. Tällasia muodolla leikitteleviä ja uusia ilmaisukeinoja etsiviä teoksia katsoisi ja kokisi näissä ympäristöissä mielellään enemmänkin.

Artikkelin kuvat: Mitro Härkönen.

Osa kirjoittajista näki esityksen kutsuvieraslipuilla. Kiitämme Kansallisteatteria.

Elina Aholainen
Leena Kärkkäinen
Sanni Martiskainen
Maura Minerva
Sofia Valtanen