Hurraa!-festivaali on yli 8000 kävijällään Suomen suurin teatterifestivaali nuorelle yleisölle. Tänä vuonna festivaali järjestettiin 16.–24. maaliskuuta tapahtumapaikkoina kulttuuritalot ympäri pääkaupunkiseutua. 15 esityksen lisäksi festivaali tarjosi monipuolista oheisohjelmaa eri kulttuuritalojen perhepäivistä ja kirjastoautokierroksista ammattilaisseminaariin.

22.3. Annantalolla järjestettiin Hurraa!-festivaalien oheisohjelmistoon kuuluva kansainvälinen seminaari esittävän taiteen ja kulttuurin ammattilaisille. Seminaari toteutettiin yhteistyössä kansainvälisen Small size -verkoston kanssa ja puhujina seminaarissa kuultiin väitöskirjassaan lasten ja teatterin suhdetta tutkinut Edinburghin yliopiston tohtori Ben Fletcher-Watson, osallistuvuuteen perehtynyt espanjalainen lastenteatteriohjaaja Eulalia Ribera sekä suomalaista lapsilähtöistä esitystaidetta edustava Unikuskit-työryhmä. Toimin itse seminaarissa sihteerinä ja tämä teksti on muodostettu keräämieni muistiinpanojen sekä seminaarissa heränneiden omien ajatusteni pohjalta.

Seminaarissa keskusteltiin Hurraa!-festivaalin esityksistä niin päiväkoti Runon lapsiraadin, Annantalon teatterioppilaiden raadin kuin seminaariyleisönkin kanssa. Teatteri lapsille ja nuorille on parhaimmillaan ennennäkemätöntä, uudistavaa ja maailmoja avartavaa. Pahimmillaan se on lapsia aliarvioivaa tai opettavaisuuteen liian sidoksissa olevaa ahdasmielisyyttä. Itse ehdin nähdä Hurraa!-festivaalilla vain kaksi esitystä: Loiske Ensemblen 0–6-vuotiaille suunnatun Metsän sekä yli 12-vuotiaille suunnatun Fragile – Särkyvää -esityksen.

Seminaariyleisön kommenttien mukaan Hurraa!-festivaalien esitykset olivat eri tavoilla kommunikoivia ja niissä oli nähtävissä mahdollisuuksia ajatella ja kuvitella monia asioita. Mahdollisuuksien avaaminen ja vapaa kokemus koettiin tärkeänä teatterissa nuorelle yleisölle. Hurraa!-festivaalin taiteilijat olivat kommentoijien mukaan avoimia, eivätkä antaneet esityksissä valmiita vastauksia. Yhden kommentin mukaan tällainen ei ole aina helppoa, koska taiteilijat haluavat luoda ja heillä on omat käsityksensä asioista.

Yleisön kommenteissa nousi myös esille, että esitykset olivat usein lähellä yleisöä. Tällöin kontakti yleisön ja esityksen välillä oli tiivis. Oma kokemukseni kahdesta näkemästäni esityksestä oli hyvin samanlainen. Vaikka toinen oli suunnattu pienille lapsille ja toinen nuorille, kummassakin kokemuksellisuus ja vuorovaikutuksen ulottuvuuksien avaaminen olivat selkeästi lähtökohtina. Metsässä lapsikatsojan aktiivinen toimijuus oli nostettu keskiöön, sillä lapset saivat liikkua esitystilaksi tehdyssä isossa teltassa vapaasti ja tanssia esiintyjien kanssa.

Fragilessa rankka aihe vanhemman alkoholismista oli kerrottu nuoren kokemuksen kautta niin, että samaistumispinta oli laaja. Esityksen jälkeen oli keskustelu aiheesta esiintyjien ja A-klinikan ammattilaisen kanssa, mikä toi esityksen vielä lähemmäs katsojaa, vaikkei esityksen nuoren kanssa aivan samanlaista taustaa olisikaan. Myös Annantalon teatterioppilaista koostuva nuorten raati oli arvioinut Fragilen kiinnostavaksi ja ajatuksia herättäväksi teatterikokemukseksi.

Raati kiinnitti huomiota erityisesti esityksen kahden näyttelijän tekemiseen, jota he luonnehtivat vaikuttavaksi ja hienoksi: tunteet olivat raa’asti esillä, koska pienen esitystilan ansiosta oltiin lähellä esiintyjiä. Raatilaiset myös kertoivat, että pystyivät samaistumaan esityksen nuoreen tyttöön, vaikkeivät itse olleet kokeneet samoja asioita. Esityksen jälkeisistä tunnelmista nuoret kertoivat, että heille jäi herkkä ja mykistynyt olo. Raati pohtikin, että esitys on varmasti ollut jännittävä kokemus niille, jotka ovat kokeneet elämässään vanhemman alkoholismia ja poissaolevuutta.

”Esitys oli hiomaton timantti.”

Seminaarissa kuultiin myös päiväkoti Runon eskareista koostuvan lapsiraadin kokemuksia heidän näkemistään esityksistä. Lapsiraadilla oli ollut valtava työurakka, koska he olivat kahdessa pienryhmässä käyneet katsomassa yhteensä kymmenen esitystä viikon aikana. Päiväkodin opettajan mukaan lapset ovat olleet sitoutuneita urakkaan ja vanhemmatkin olivat kannustavia lapsiraatikonseptia kohtaan. Päiväkodissa oli puhuttu siitä, että esityksestä voi olla myös eri mieltä ja sen saa sanoa. Eri ihmisillä saa olla oma mielipide. Esitykset herättivätkin yleisesti paljon keskustelua lapsiraadin keskuudessa.

Seminaarissa raatia taisi hieman jännittää, sillä lapset itse olivat aika hiljaisia. Raati oli kuitenkin keskustellut esityksistä yhdessä tekijöiden kanssa esitysten jälkeen ja kommentit oli koottu ylös. Yleisesti esityksistä oli pidetty, mutta kritiikeiltäkään ei säästytty. Joissain esityksissä vitsit eivät olleet kaikkien mieleen, ja jotkut esitykset eivät ihan auenneet raadille.

Raati kommentoi myös esitysten valoja ja äänimaailmoja, jotka jakoivat mielipiteitä. Toisinaan esitykset koettiin pelottaviksi, mutta myös hassuiksi ja erikoisiksi. Mukavana lapsiraati piti, jos esityksissä sai itse tehdä, esimerkiksi liikkua esityksen aikana tai kokeilla rekvisiittoja esityksen jälkeen. Erilaiset pyllistelyt, piereskelyt ja ”juksaukset” naurattivat raatia kovasti. Kuusivuotiaiden raati oli katsonut esityksiä tarkkaavaisesti ja havainnot olivat hätkähdyttävän teräviä. Tässä niistä muutama:

”Ne piti kädestä kiinni, koska ne olivat ystäviä.”
”Jäi mieleen, että se lukitsi sen toisen sinne laatikkoon, ja mua jännitti, kun en nähnyt yhtään niitä hengitysaukkoja.”
”Esitys oli hiomaton timantti.”
”Mua mietitytti koko esityksen idea. Oli huono koska Spidermaneilla oli ihan väärät asut”.

Teatteri varhaisille ikävuosille on kohtaamista lapsen kanssa

Ennen esityskeskusteluja seminaarissa kuultiin kolme puheenvuoroa lastenteatterin ammattilaisilta eri näkökulmista. Ensimmäinen puhuja oli Edinburghin yliopiston tohtori Ben Fletcher-Watson. Hän on tutkinut väitöskirjassaan lasten ja teatterin suhdetta haastattelemalla taiteilijoita, jotka tekevät teatteria 0–4-vuotiaille lapsille. Tutkimuksen mukaan taiteilijoilla on usko siihen, että lapsilla on oltava mahdollisuus hyviin teatterikokemuksiin, sillä lapset ovat erityisiä katsojia ja he pystyvät omilla tavoillaan omaksumaan kulttuuria ja taidetta, kuten aikuisetkin.

Tilastojen mukaan teatteri varhaisille ikävuosille on 2000-luvulla moninkertaistunut aiemmista vuosikymmenistä valtavasti. Puheenvuorossaan Fletcher-Watson kertoi, että kautta historian lapsilta on useimmiten kielletty teatterissa käynti tai sitä on rajoitettu vain kouluikäisten opettavaisiin näytelmiin. Aiempien käsitysten mukaan nuoremmat ovat liian äänekkäitä, eivätkä pysty omaksumaan taidetta ja kulttuuria. Neuvosto-Venäjällä lapset joutuivat lukemaan teatteriteoriaa ennen kuin pääsivät katsomaan teatteria. Tähän aikaan psykologiassa ajateltiin, että esitykset lapsille olivat turhia tai jopa vahingoittavia. Tunnetun lausahduksen mukaan lapset eivät olleet human beings vaan human becomings.

1970-luvulla esitykset varhaisille ikävuosille alkoivat kehittyä, kun alettiin pohtia sen erityispiirteitä ja lastenteatterin tärkeyttä. 2000-luvulla modernin tekniikan avulla taiteilijat alkoivat tehdä erilaisia testejä, miten toimia nuoren yleisön ja erityisesti vauvojen kanssa. Lastenteatterin yleisöä tutkittiin esimerkiksi kuvaamalla videota ja kiinnittämällä huomiota yleisön mikrosignaaleihin. Tällä tarkoitetaan eleiden tarkkaa analysoimista. Huomio kiinnitettiin esimerkiksi siihen, miten lapset katsovat, mitä tekevät esityksen aikana ja kuinka kauan keskittyvät esitykseen.

Kun taiteilijat tutkivat itse, he oppivat lukemaan lapsia esitystilanteissa ja vuorovaikuttumaan heistä. Nuorelle katsojalle suunnatun teatterin ei enää ajateltu olevan pelkkää viihdettä tai opettamista vaan tärkeämpänä alettiin pitää kohtaamista ja interaktiota. Taiteilijoiden ja vauvojen kohtaamiset auttoivat selvittämään, millainen teatteri toimii vauvoille. Taiteilijat tutkivat, mikä kiehtoo vauvoja ja millaisia uusilla tavoilla teatteria voi tehdä heidän kanssaan. Lapsia voi kiehtoa periaatteessa mikä vain. Jo syntymästä asti lapset ovat vuorovaikutuksessa maailman ja ihmisten kanssa. He ovat loistavia improvisoimaan, ihmettelemään, oppimaan ja kommunikoimaan, koska omaksuvat jatkuvasti maailmaa.

Esitykset varhaisille ikävuosille ovat yleensä lyhyitä, interaktiivisia ja skaalaltaan pienempiä, eli niissä saattaa olla vähän katsojia tai katsojien ikähaarukka on kapea. Silti on tärkeää muistaa, että esitykset eivät ole kutistettuja tai vähempiä. Oikeastaan esitykset varhaisille ikävuosille ovat erityisen avantgardistisia, kun esimerkiksi puhetta ei voida pitää ainoana kertomisen tapana.

Fantastisuus on mukana leikissä, jossa laatikosta tulee talo tai pöydästä laiva.

Vaikka teatteri varhaisille ikävuosille syntyy ennen kaikkea kohtaamisessa, taiteilijat ovat löytäneet testien avulla monia elementtejä, jotka toimivat esitysten rakentamisessa. Toisto ja moniaistiset kokemukset, kuten materiaalien tunnusteleminen tai ruuan syöminen, ovat hyvin yleisiä esityksissä varhaisille ikävuosille. Esityksen laajentamisen avulla lapset saavat esimerkiksi tutkia lavaa tai esitys voidaan viedä esitystilan ulkopuolelle. Ennen esitystä tilan tutkiminen voi olla tärkeää nuorille lapsille. Abstraktion avulla pidetään auki kaikki mahdollisuudet, jotka lapset voivat ymmärtää yhdestä kohtauksesta. Kun ihmetellään lapsen kanssa yhdessä maailmaa, annetaan lapselle mahdollisuus kyseenalaistaa itse.

Tilanteiden turvallisuus on tärkeää huomioida, kun ollaan tekemisissä pienten lasten kanssa. Vaikka esitystilanne ei saa olla vaarallinen, se voi olla yllättävä: esimerkiksi tutuksi tullut asia voi muuttua erikoisella tavalla. Fantastisuus on mukana leikissä, jossa laatikosta tulee talo tai pöydästä laiva. Jatkuva palautteen antaminen liittyy myös kohtaamiseen lapsen kanssa. Lasten kanssa on oltava kokonaan läsnä. Esitys on jatkuvaa vuorovaikutusta katsojan ja esiintyjän kanssa, sillä katsominen on aktiivista toimintaa, ei vain vastaanottamista.

Itseäni jäi myös kiinnostamaan Fletcher-Watsonin esiin nostama virheistä oppimisen periaate. Hänen tutkimuksessaan käy ilmi, että kaikilla taiteilijoilla on kokemuksia epäonnistumisista, mutta niiden kautta oppii tekemään parempia esityksiä. Lastenteatterin tekemisessä kannattaakin uskaltaa kokeilla jotain uutta, sillä lasten elämässä uuden kokeileminen ja epäonnistuminen ovat koko ajan läsnä. Virheistä oppimisen periaatteessa on tärkeää, että kaikilla ryhmän jäsenillä on sama suunta. On myös siedettävä kaaosta. Lapsille ei ainoastaan tehdä esitystä, vaan se tehdään ja kohdataan lasten kanssa. Esityksen testaaminen lapsilla ja lasten kanssa ei ainoastaan kerro, mikä toimii teatterissa lapsille, vaan tekee lapsista taiteilijoita. Kaikenlainen toimiminen lasten kanssa antaa inspiraatiota taiteilijoille, jotka tekevät heille teatteria, vaikka he eivät erityisesti testaisi esityksiä lapsilla.

Pelottavaa ei tarvitse pelätä

Seminaarin toisen puheenvuoron piti espanjalainen lastenteatteriohjaaja Eulalia Ribera, jonka aiheena oli, kuinka teatterin ohjelmisto voidaan päättää yhteistyössä yleisön kanssa. Valitettavasti puheenvuoro oli espanjaksi, jota en itse puhu tai ymmärrä. Vaikka puheenvuoro tulkattiin englanniksi, se jäi melko katkonaiseksi kokonaisuudeksi. Poimin tähän tekstiin muutamia asioita, jotka jäivät itseäni eniten kiinnostamaan.

Ribera toimii Lasala-teatterissa, jossa he tekevät esityksiä 0–14-vuotiaille lapsille. Teatteri on pieni, mutta tapahtumia on paljon ja katsojia tuhansia joka vuosi. Näytöksiä Lasala järjestää sekä teatterin tiloissa että kouluissa. Tämän lisäksi heillä on esimerkiksi residenssiohjelma, jossa taiteilijat pääsevät tapaamaan nuorta yleisöä. Lasala-teatterissa teatterin ohjelmistosta päätetään yhteistyössä sen yleisön kanssa. Toiminnan taustalla on periaate, että teatteri ei ole vain teatteri vaan myös sen yleisö. Ohjelmiston valinnan ohella työryhmä alkoi kuitenkin myös pohtia, kuinka he he voisivat auttaa opettajia ja vanhempia tulemaan esityksiin, jotka kertoivat rankemmista aiheista, kuten pelosta tai kuolemasta. He kehittivät tukisysteemin, jossa vaikeampia aiheita käsittelevien esitysten ympärille tuotiin lisää aihetta käsitteleviä tapahtumia. He esimerkiksi järjestivät keskustelutilaisuuksia ennen ja jälkeen esitysten ja järjestivät työpajoja vanhemmille ja opettajille.

Kuten Fragile-esityksen kohdalla havaittiin, keskusteluyhteys esityksen ja sen yleisön välillä auttoi syventämään ja jäsentämään kokemusta. Nuoret raatilaiset olivat myös sitä mieltä, että nuorille pitäisi tehdä enemmän rankkojakin aiheita käsittelevää teatteria, sillä taiteen keinoilla voi vaikuttaa. He listasivat muun muassa syrjäytymisen ja mielenterveyden kiinnostavina ja tärkeinä aiheina. Myös seksuaalisuutta voisi käsitellä teatterissa enemmän, sillä moni nuori on aiheen äärellä.

Työryhmän tavoitteena oli tehdä esityksestä maaginen, jopa hieman hämmentävä ja pelottava.

Syvempien ja rankempien aiheiden ei kuitenkaan tarvitse rajautua vain nuorille tehtävään teatteriin, vaan niitä voi suunnata myös lapsille. Tähän sanomaan ovat tarttuneet vuoden 2019 ITU-palkinnollakin palkittu Unikuskit-esitys, joka perustuu lasten kertomiin uniin. Seminaarin kolmannen puheenvuoron piti esityksen työryhmä, joka kertoi esityksen lähtökohdista ja tekoprosessista. Työryhmälle yksi esityksen sanomista on, että lapset kohtaavat elämässään pelottavia asioita esimerkiksi painajaisissa, ja tärkeää on, että niistä voi puhua. Unikuskit kertoo kahdesta koneen operoijasta, jotka työskentelevät koneen kanssa joka päivä, mutta kun he menevät nukkumaan, kone alkaakin toimia oudolla tavalla.

Projektin alussa työryhmä tapasi lapsia 4–5 lapsen ryhmissä päiväkodeissa. He keskustelivat vapaasti unista ja lapset myös piirsivät uniaan. Unikertomusten ja piirustusten pohjalta työryhmä muokkasi lapsilta kerättyä materiaalia mind map -metodilla dramaturgisempaan muotoon. Jokainen ryhmän jäsen poimi materiaalista ideoita erilaisten yhdessä määriteltyjen otsikoiden alle. Mind mapeja työstettiin eteenpäin ja ideat muokkautuivat lopulliseen esitykseen. Prosessissa myös kokeiltiin paljon ja jotkin ideat jäivät pois, koska ne eivät toimineet toivotulla tavalla näyttämöllä.

Työryhmän tavoitteena oli tehdä esityksestä maaginen, jopa hieman hämmentävä ja pelottava, joten siinä on paljon erilaista visuaalisuutta ja ääniä ja kohtauksia. Tekijöistä oli kiinnostavaa nähdä kuinka kohtaukset, joita työryhmä oli keskenään kokeillut, toimivat hienosti lapsiyleisön kanssa. Lapset reagoivat hyvin monella tapaa, osa oli peloissaan, mutta osa todella innoissaan. Usein lapset alkoivat pikkuhiljaa liikehtiä ja ottivat kontaktia esiintyjiin. Esityksen lopussa oli kohtaus, jossa lapset saivat antaa sukkia näyttämölle ja olivat sen kautta myös keskusteluyhteydessä esiintyjien ja esityksen kanssa. Työryhmä keskusteli paljon interaktiivisista ideoista, mutta päätti, että suurin osa esityksestä ei ole interaktiivinen; esitys kulki eteenpäin ilman, että lasten tarvitsi tai heille olisi edes annettu mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Vaikka esitystä voikin tässä mielessä pitää perinteisenä, tekijät olivat myös tietoisia siitä, että lapsiyleisö ei ole hiljainen yleisö, vaan he kommentoivat hyvin suoraan.

Toinen esityksen näyttelijöistä kertoi, että pelkotilanteita esityksen aikana huomatessa näyttelijän on mahdollista esimerkiksi pehmentää omaa tekemistä. Hän kertoi tilanteesta, jossa neljävuotiasta katsojaa alkoi pelottaa niin, että hänen täytyi lähteä pois esityksestä. Esityksen jälkeen näyttelijä pyysi lasta katsomaan nukkeja, jotka olivat olleet pelottavia. Usein kuitenkin pelottavien kohtausten käsitteleminen jää opettajille, jos esitykseen on tultu luokan tai päiväkotiryhmän kanssa. Esityksen aikana lapset saattoivat kuitenkin liikkua kauemmas esityksestä katsomossa, jos esimerkiksi eturivissä istuminen tuntui pelottavalta. Esityksen ohjaaja kuitenkin kertoi lasten toisinaan uskaltautuneen hänen lisäkseen eturiviin istumaan.

Seminaarista jäi inspiroitunut ja vaikuttunut olo. On hienoa, kuinka antaumuksella eri alojen tekijät, niin tutkijat kuin taiteilijatkin, ovat kiinnostuneita teatterista lapsille ja nuorille. Lasten- ja nuortenteatteri ei ole vain pikkuista puuhastelua oikean taiteen ja teatterin sivussa, vaan iso ja erityinen teatterin osa-alue, jolla on oma tärkeä kohderyhmänsä.

Elina Aholainen

Lähteet:
https://hurraa.org
Fletcher-Watson, Ben 2016. “More like a poem than a play”: towards a dramaturgy of performing arts for Early Years. Glasgow: Royal Conservatoire of Scotland

Artikkelikuva: Ben Fletcher-Watson puhumassa seminaarissa. Kuvaaja Elina Aholainen.