Teatteri on sydänjuuriaan myöten sosiaalinen tapahtuma ja monelle meistä porukalla tai vähintään pareittain koettava elämys, mutta ehkä yleisön joukkoon voisi hipsiä joskus ihan itsekseen.

Kävin ensimmäisen kerran yksin elokuvateatterissa ehkä 14-vuotiaana. Ihastuin kokemukseen heti. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja elokuvan tai paikkavalintojen suhteen, ja elokuvan jälkeen sain rauhassa pohtia näkemääni ilman, että kukaan oli kyselemässä mitä siitä pidin. Lukioikään mennessä kävin elokuvissa yksin jo paljon useammin, kuin yhdessä kenenkään kanssa.

Eräänä kesäpäivänä, taisi olla ennen abivuottani, istuin bussissa matkalla Helsinkiin mennäkseni jälleen elokuviin. Samaan bussiin sattui tuttu, jonka kanssa juttelin koko matkan. Hän kysyi mihin olin menossa, ja kun kerroin olevani matkalla elokuviin, hän kysyi välittömästi kenen kanssa olin menossa. Jostain syystä suora kysymys sai minut niin hämilleni, että sanoin tapaavani siskoni elokuvateatterissa. Aloin miltei heti soimata itseäni mielessäni. Miksen halunnut sanoa meneväni elokuviin yksin? Jos tuttavani olisi ihmetellyt sitä, olisin vallan hyvin voinut selittää, miksi pidin yksin käymisestä niin paljon.

Jostain syystä elokuvissa käymiseen liitetään kulttuurissamme usein oletus sosiaalisesta tapahtumasta. Elokuviin mennään viettämään hauska ilta kavereiden kanssa, syömään popcornia ja nauttimaan yhteisöllisestä tunnelmasta. Tämä sosiaalisen tapahtuman status tuntuu teatterihistorian hengähdykseltä – olihan teatteri aikanaan varsin merkittäväkin sosiaalisten suhteiden keskus, jossa oma näyttäytyminen oli aivan yhtä tärkeää, kuin esityksen katsominen. Vanhojen teatterirakennusten arkkitehtuuri merkkihenkilöiden mukaan nimettyine aitioineen muistuttaa meitä edelleen siitä, kuinka teatteriin tultiin pällistelemään myös yleisön muita jäseniä ja olemaan osa seurapiirejä.

Elokuva on aina pyrkinyt olemaan hyvin helposti saavutettavissa oleva taiteen ja viihteen muoto. Varhaiset elokuvateatterit pyrkivät siihen, että kaupunkilaiset saattaisivat vain poiketa kadulta suoraan elokuvateatteriin katsomaan filmin, koska sattuivat sille tuulelle. Edulliset liput takasivat sen, että elokuva saattoi viihdyttää ihmisiä varallisuuteen ja sosiaaliseen luokkaan katsomatta.

Television yleistymisen myötä elokuvastudioiden ja elokuvateattereiden oli keksittävä keinoja, joilla ihmiset saataisiin lähtemään kodeistaan ja myös maksamaan elokuvalipuista. Elokuvista alkoi tulla tapahtumia, spektaakkeleita, joita saattoi päästä todistamaan vain elokuvateatterissa. Alkoi kehitys, joka ei ole pysähtynyt vieläkään, vaan on jopa ottanut uusia kierroksia tänä jättimegafranchise-elokuvien kulta-aikana. Kassamagneettielokuvat pyrkivät aina olemaan vuoden elokuvatapaus, ehkä jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva. Siis jos et tätä elokuvaa ole nähnyt, niin mitähän ihmettä olet tehnyt koko vuoden! Elokuvateatteriin ei ehkä mennä näyttäytymään seurapiireille, mutta oma kaveriporukka kootaan kasaan ja pidetään huoli siitä, ettei kukaan omassa lössissä jää vuoden puheenaiheesta paitsi.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin sanoa, että elokuvateatterikokemuksesta löytää aivan uusia puolia, kun saliin menee yksin. Kaikki ajatustyö on pakko tehdä yksin, ja elokuvaan voi uppoutua aivan eri tavalla, kun ei koe olevansa koko ajan osa jonkinlaista yhteistä, sosiaalista kokemusta, eikä omia tuntoja ja ajatuksia tarvitse pystyä selittämään auki. Ja kuinka monta kertaa on vähän kuumottanut istua siinä kaverin kanssa, kun valkokankaalla alkaakin tapahtua jotain, mihin et ihan ollut tajunnut varautua? Yhtäkkiä elokuvassa puidaan juuri teidän kaveripiirin viimevuotista draamaa, tai sitten juuri tämän kaverin kanssa nähtynä alastonkohtaukset vaivaannuttavat loputtomasti. Elokuvissa käynti yhdessä jonkun kanssa on usein ihanaa, mutta yhtälailla se voi olla rasittavaa ja kiusallista.

Teatterissa olen käynyt yksin vain ikään kuin olosuhteiden pakosta. Olen saanut itseni kiinni siitä samasta oletuksesta, joka bussituttavallani liittyi elokuvissa käyntiin. Teatterissahan käydään jonkun kanssa!

Onko tosiaan näin?

Miksen haastaisi itseäni löytämään myös teatterikokemuksesta uusia puolia käymällä esityksissä ihan yksin? Miltä tutut lämpiöt ja salit tuntuvat, kun ei juttelekaan niitä näitä äänimerkkiin ja valojen sammumiseen asti? Miltä esityksen seuraaminen tuntuu, kun ympärillä istuukin vain ventovieraita? Miten prosessoin esityksiä, joista ei heti jutellakaan jonkun kanssa? On niitä rasittavia ja vaivaannuttavia yhteisiä kokemuksia kertynyt myös teatterissa – me ihmiset käyttäydymme niin eri tavoin sosiaalisissa tilanteissa, eikä sitä aina voi etukäteen arvatakaan, kuinka itseä ärsyttäviä tapoja toisilla voi olla.

Mitäpä jos sen kiinnostavan esityksen menisi vain katsomaan, vaikkei löytäisikään ketään kaveriksi? Tautiturvallisuudestakin on helpompi pitää huolta, kun huolehtii vain itsestään, joten nyt jos koskaan on hyvä hetki haastaa omat oletuksensa ja totutut toimintamallit, ja lähteä teatteriin yksin. Surkean yksinäistä kokemuksesta ei saa millään, sillä teatterista ei saa sosiaalisuutta tai yhteistä elämystä pakottamallakaan pois, niin olennainen osa ihmisten välinen vuorovaikutus on teatterikokemusta. Tuo vuorovaikutus ja elämys voi saavuttaa kuitenkin aivan uudenlaisia muotoja, kun ei olekaan osa omaa pienempää ryhmäänsä.

Ehkä joku amerikkalainen ja yltiöpositiivinen henkilö päättäisi tämän artikkelin vihjailemalla, että teatterissahan voi vaikka tutustua ihan uusiin ihmisiin, tavata vaikka mitä sielunsiskoja ja -veljiä. Suomalaisia voi kuitenkin houkutella hommaan juuri sillä, että tuskin tapaat ketään ja saat olla ihan rauhassa oman kokemuksesi äärellä.

Maura Minerva