Kulunut vuosi on ollut teatterikentälle vaikea, mutta teatterin maailmassa on avautunut myös aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Valtaosa suomalaisista teattereista on ollut kiinni ison osan viimeisestä vuodesta. Silloinkin, kun teatterit saivat koronaviruspandemian aikana olla auki, määrittelivät rajoitukset tarkasti sitä, kuinka moni katsoja ehti päästä katsomaan esityksiä.

Vuoden aikana on kuitenkin ollut muitakin keinoja nauttia teatterista. Striimit ovat tuoneet teatterin kotisohville aivan uudella tavalla. Teatteria ja muita esittäviä taiteita on voinut katsoa muun muassa Zoomissa, Facebookissa, YouTubessa, Helsingin Sanomien sivuilla, sekä erilaisilla tätä tarkoitusta varten rakennetuilla alustoilla. Esityksiä on voinut katsoa suorana tai tallenteina jopa vuosien takaa, ja niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin teatterit ovat olleet muutaman klikkauksen päässä. Disney+ -palvelun saavuttua Suomeen myös suomalaiset saattoivat päästä kokemaan amerikkalaisyleisöjä hurmanneen Hamiltonin, ja Iso-Britannian National Theatre latasi YouTubeen viikoittain National Theatre Live -taltiointeja, joita on Suomessakin esitetty aiemmin Finnkinon elokuvateattereissa.

Nyt National Theatre on myös lanseerannut oman suoratoistopalvelunsa. National Theatre At Home -palvelun voi tilata käyttöönsä missä päin maailmaa tahansa samaan hintaan kuin Netflixin. Etenkin kielitaitoisille teatterikatsojille aukeaa ovi, joka olisi ilman tällaista palvelua pysynyt visusti lukossa. Vaikka National Theatre At Home -palvelun tarjonta on toistaiseksi vielä tuttuihin suoratoistojätteihin verrattuna melko suppea, tarjolla on niin arkistotallenteita kuin aivan viime vuosina elokuvateatteristriimejä varten kuvattuja isoja tuotantoja, ja kokoelma on jo muutamassa kuukaudessa ehtinyt kasvaa merkittävästi.

Vietin yhden sunnuntai-iltapäivän katsoen näytelmäkirjailija Inua Ellamsin kirjoittaman, Tšehovin alkuperäisteoksen pohjalta sovittaman Three Sisters -esityksen. Kolmen sisaren tarina oli tällä kertaa sijoitettu Nigeriaan 1960-luvun lopulla, jolloin maa kävi sisällissotaa itsenäistymään pyrkineen Biafran kanssa. Esitys pyöri vuosien 2019 ja 2020 vaihteessa Lontoossa. Taltiointi oli laadukas, vaikkei se elokuvateatteristriimejä varten kuvattujen teosten tapaan juuri hyödyntänytkään minkäänlaisia elokuvallisia keinoja esityksen välittämiseen.

Esitys oli erinomainen. Ilman suoratoistopalvelua se olisi jäänyt minulta näkemättä; todennäköisesti en olisi koskaan edes tiennyt, että tällainen sovitus Kolmesta sisaresta on tehty. Näyttelijät tekivät loistavaa työtä, hieno lavastus ja valosuunnittelu välittyivät myös tallenteen kautta, ja äänimaailma kutkutti jopa tietokoneen kaiuttimista. Englanninkielinen tekstitys teki dialogipainotteisen esityksen seuraamisesta vielä helpompaa, kun nigerialaisiin aksentteihin totuttelu vei muutaman minuutin. Tekstityksen myötä teatterikokemuksista nauttiminen on mahdollista myös kuulovammaisille.

Esityksen jälkeen jäin miettimään teatterin luonnetta. Vaikka esitykseen saattoi uppoutua täysillä myös tallenteen välityksellä, mieleeni jäi erityisesti muutamia kohtauksia ja elementtejä, joiden näkeminen teatterikatsomosta käsin olisi eittämättä ollut paljon vaikuttavampaa. Kun näytösten välissä lavalla kulki perinteiseen asuun pukeutunut nainen, joka lauloi oletettavasti igbon kielellä selkeästi suoraan yleisölle, huomasin ajattelevani, että paikan päällä kuultuna ja nähtynä naisen laulu ja läsnäolo olivat varmasti läpitunkevan ihmeellisiä. Tallennetta katsoessa tuli väistämättä olo, että seurasi, kun joku toinen pääsi todistamaan jotakin kaunista läheltä.

En usko, että elävän esityshetken lumo ihan oikeassa teatteritilassa voi koskaan särkyä.

Teatteri on vuorovaikutusta näyttämöllä olevien esiintyjien ja katsomossa istuvan yleisön välillä. Jokainen, joka on esimerkiksi nähnyt saman esityksen useita kertoja, tietää, kuinka uniikki jokainen esityskerta on, ja kuinka paljon yleisöstä lähtevä energia ja sanaton (tai joskus jopa sanallinen) viestintä vaikuttaa kaikkien yhteiseen kokemukseen. Teatteri elää hetkessä, eikä tuota hetkeä voi koskaan täysin vangita tallenteelle tai striimiin. Videoversiota katsova on kuin kärpänen katossa; läsnä, muttei kuitenkaan osa tuota hetkeä.

Uskallan kuitenkin toivoa, että erilaisten striimien ja tallenteiden kasvava saatavuus avaisi teatterin maailmaa yhä laajemmalle yleisölle. Ehkä joku, joka ei ole koskaan käynyt teatterissa, voi tallenteen tai striimin katsottuaan alkaa haaveilla siitä, että pääsee osaksi sitä hetkeä yleisön ja esiintyjien välillä. Ehkä joku, joka ei syystä tai toisesta voi enää lähteä kotoaan teatteriin, voi saada videoversioista taas sitä samaa vanhaa taikaa. Ehkä me kaikki voimme tällaisten palveluiden kautta päästä näkemään esityksiä, jotka muuten olisivat olleet täysin meidän tavoittamattomissamme. En usko, että elävän esityshetken lumo ihan oikeassa teatteritilassa voi koskaan särkyä. Uskon, että tallenteet ja striimit voivat jopa vahvistaa sitä.

Koronavuoden aikana National Theatre toteutti myös uudenlaisen projektin tuottaessaan ja kuvatessaan Romeo & Juliet -tv-elokuvan teatterin tiloissa. Britanniassa ja Yhdysvalloissa jo esitetty elokuva hyödyntää lavasteinaan teatterin käytäviä ja takahuoneita yhdistellen teatterin ja elokuvan maailmaa. Sosiaalisen median kanavissaan National Theatre tiedottaa työstävänsä elokuvalle nyt maailmanlaajuista levitystä. Rahoituksen, tuen ja eri tahojen yhteistyön ollessa kunnossa uudenlaiset hankkeet ovat olleet mahdollisia rankoista ajoista huolimatta. Nyt tuota rahoitusta, tukea ja eri tahojen toimivaa yhteistyötä toivoisi koko teatterialalle, maailmalla ja Suomessa. Osaavia tekijöitä ja hienoja ideoita kyllä riittää.

Meitä katsojia ja teatterin ystäviä riittää myös.

Maura Minerva