He eivät puhu rahasta

Teatteri- ja kulttuurikaanon, ja varsinkin yhdysvaltalainen sellainen, on täynnä teoksia, jotka näennäisesti puhuvat rahasta. Tänään Kansallisteatterissa ensi-iltaan tulevan Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman johdosta pohdin, miten ja miksi puhumme rahasta puhuen jostain aivan muusta ja mikä merkitys tällä on suomalaiselle hyvinvoinnille 32 päivää ennen uuden 20-luvun alkamista.

What you really have is a gripping reminder of – – how shallow those graves are.

Näin kirjoitin Facebookissa minulta minulle -muistiinpanotyylisesti kauan sitten. Pari viikkoa sitten konmaritin Facebook-tiliäni ja löysin jo unohtamani gonzoilevaa pohdintaa Arthur Milleristä (1915–2005). Onneksi en ole jakanut gonzoiluani kenellekään, ajattelin. Joku olisi saattanut vaikka kysyä, mitä ihmettä tarkoitan.

Niin, mitä ihmettä minä tarkoitin? Koko ”päivitys” meni näin:

I’ve recently started reading Arthur Miller. Now I understand what Marilyn Monroe saw in him: pure genius. And someone who could fuck with your head in a few smooth strokes. Although his most notorious work deals with money you almost forget it’s about money at all. What you really (have) is a gripping reminder of everything that drags people down and how shallow those graves are.

Tähän saattaisi olla jotain lisättävää mutta eipäs ole. Miller-fiilistelijä has spoketh. 

Viime vuonna Helsingin Kaupunginteatterin Hinta sai minut lähes itkemään – aika hyvin näytelmältä, joka käsittelee perintöhuonekalujen jakamista.

Vai käsitteleekö? Kaikki vähän enemmän näytelmiä seuraavat tietävät subtekstin ja motiivien merkityksen. Väitän kuitenkin radikaalimmin, että Millerin näytelmät eivät lainkaan kerro rahasta. Saman Millerin, jonka kuuluisimpiin töihin kuuluu näytelmiä nimeltään Hinta, Syöksykierre ja, niin, Kauppamatkustajan kuolema, jonka ensi-ilta Kansallisteatterissa on tänään!

Millerin näytelmät eivät lainkaan kerro rahasta.

Mutta, rahasta! Suomessa ei tykätä puhua rahasta, mutta kun siitä kehdataan puhua, sitä rakastetaan. Rikkaiden – ja köyhäin – verotietojen julkistaminen on jokavuotinen kyyläysbakkanaali, ja rohkeinta postmodernia työelämäkeskustelua ilmeisesti on kertoa oma palkkansa ja pyytää kollegalta vertailukohdetta. Vai tykätäänkö Suomessa sittenkin omasta maallisesta mammonasta kertomisesta oikeasti aikas paljon, mutta kursaillaan sen kerronnan kanssa ihan vain perus luteralisuuttaan? Jätän kysymyksen niille, jotka eivät ole sitoutuneet käsittelemään artikkelissaan Kauppamatkustajan kuolemaa ja Millerin perintöä.

Niin, raha! Arthur Millerin ohella F. Scott Fitzgerald (1896–1940) on yksi kuuluisimmista modernin ajan yhdysvaltalaisista kirjailijoista, jotka kirjoittivat rahasta kirjoittamatta rahasta. *The* yhdysvaltalaiseksi romaaniksi kutsuttu The Great Gatsby kertoo häkellyttävän nuoresta nouveau riche -miehestä Jay Gatsbysta, joka tehnyt rahansa osittain hämärin keinoin ja asuu satumaisessa palatsissa salaista rakastettuaan vastapäätä. Jay järjestäen järjestään tolkuttomia, nykyään surkuhupaisan intohimoisesti tuotteistettuja, ökyjuhlia toiveissa herättää rakkautensa kohteen huomion. Kaikki tietävät, että The Great Gatsby kertoo 1920-luvun dekadenssista. Raha-tematiikka on siinä kuitenkin niin läsnä, että voisi kuvitella olevan aikamoista hurskastelua sanoa, ettei teos millään tavalla kerro rahasta. Mutta kun ei kerro! Kyllä, Jay on rikas ja tämän rikkauden esittelyyn käytetään romaanissa huomattavasti aikaa. Kyllä, Jayn rakastettu Daisy Buchanan on rikkaissa naimisissa semisti porsastelevan Tomin kanssa. Kyllä, yhdysvaltalaisessa luokkayhteiskuntakontekstissa on merkittävää, että lähes poikkeuksetta kaikki tapahtumat keskittyvät yläluokan pariin ja ainoat ei-yläluokkaiset hahmot ovat Tomin rakastajatar Myrtle Wilson sekä hänen automekaanikkoaviomiehensä George. 

Silti edes The Great Gatsby ei puhu rahasta. The Great Gatsby tunnetusti puhuu dekadenssista ja ihan sika makeista överibileistä, mutta kuten vuoden 2013 elokuvasovituksen Jay riipivästi kommentoi: “Can’t repeat the past? Why, of course you can!”, The Great Gatsby puhuu ennen kaikkea menetyksestä ja harhaisista näkemyksistä sekä itsestä, yhteiskunnasta että elämästä itsestään. Yhdysvaltalaisessa kulttuurikaanonissa toistuu toistumistaan ajatus henkilöstä, jolla on kaikkea, mutta ei silti mitään, koska häneltä puuttuu se jokin. Jaylta puuttuu Daisy, mutta häneltä puuttuu myös kyky hyväksyä tekemänsä valinnat ja niiden seuraukset. Tämä tematiikka toistuu kuulaana ja satuttavana Millerillä niin Kauppamatkustajan kuolemassa kuin hänen muissakin suurteoksissaan.

Miksi rahasta sitten on samalla niin ihanaa ja vaikeaa puhua? Psykoterapeutti Maaret Kallio (s. 1977) on sanonut, että ihmiset heijastavat parisuhteisiinsa paljon erilaisia toiveita, haaveita ja tarpeita. Koen, että tismalleen sama on rahan kanssa. Koen rahan olevan jotain niin skandaalimaisen pöyristyttävän tyhjää, että siihen voidaan lacanmaisittain (toim. huom. Jacques Lacan (1901–1981)  on tunnetusti ajattelija, jota oppii ymmärtämään kunnolla vasta kymmenennen tutkimusvuoden tiennoilla, joten kakkosen psykoanalyysipiiriopiskelijana en ota vastuuta tästä analyysistä) heijastella mitä milloinkin kuin sokaisevan tyhjälle skriinille.

Kuinka tämä näkyy Kauppamatkustajan kuolemassa? Puhetta rahastahan on paljon: on projekteja, joihin tarvitsee rahaa, on epätoivoisia palkkaneuvotteluita, on maksamattomia laskuja, on naapurin pojan kaverin yksityisiä tenniskenttiä. Silti Kauppamatkustajan kuolema kertoo ennen kaikkea kipeistä perhesuhteista, työuupumuksesta ja amerikkalaisen unelman tragediasta. Seitsemässäkymmenessä vuodessa nämä teemat eivät ole lainkaan vanhentuneet. Kysyin taannoin Amsterdamissa yhdysvaltalaiselta vaihto-oppilastuttavalta Jackilta, uskooko hän vielä amerikkalaiseen unelmaan vai onko siihen naiivia uskoa.

“Jos olet kuin minä eli valkoinen, nuori ja koulutettu niin uskon kyllä, muuten en.”

Jack puhui hämmentävän millerimäisittäin.

Kauppamatkustajan kuolema kertoo ennen kaikkea kipeistä perhesuhteista, työuupumuksesta ja amerikkalaisen unelman tragediasta.

Opiskellessani valtiotieteitä Bordeaux’ssa noin kolmasosa opinnoistani oli taloustiedettä. Ranskalaiseen korkeakoulusysteemiin kuuluu kuumotuskokeet, joissa hohkaavan valkoisella konseptilla on vain yksi väite, josta on neljä tuntia aikaa väitellä. Kerran yksi näistä pelottavista väitteistä oli “Rahan ei kuuluisi olla olemassa. Keskustele.” En muista lainkaan, mitä keskustelin, mutta asiasta voi keskustella nyt. 

Metafyysisellä tasollahan raha ei ole muuta kuin arvon fyysinen vakauttaja –  tai epävakauttaja. Mielestäni tämä usein unohdetaan erinäisten rahakeskusteluiden yhteydessä. Vaikka meillä niitä kolikoita ja seteleitä ja maksukortteja ja pörssikippuroita on, raha on niin konsepti kuin olla ja voi ja siksi se onkin niin ongelmallista: konkreettiset asiat ovat konseptuaalisia helpompia.

Entä kuinka tämä kaikki liittyy suomalaiseen hyvinvointiin ja 32 päivän päässä häämöttävään The Roaring Nouveau 20’s:iin? Loka-marraskuussa vietettiin ympäri Suomea hyvinvointiviikkoja. Koska on tarve järjestää hyvinvointiviikkoa, voidaan olettaa, että on olemassa paljon pahoinvointia, johon tämän viikon olisi hyvä pureutua. Esitän, että rahasta puhutaan niin näytelmissä kuin todellisessa elämässä pääsääntöisesti joko silloin, kun siitä on muodostunut ongelma tai silloin kun sitä halutaan käyttää korostamaan omia muita hyviä puolia. Suomalainen sulkeutuneisuus lienee jo hieman myyttistä kamaa, mutta luterilaisessa keskustelukulttuurissa on kiehtovaa havainnoida, millaisia ylilyöntejä rahasta puhuttaessa voikaan tulla.

Väitän, että Suomessa voitaisiin kollektiivisesti ja yksityisesti paremmin, mikäli rahasta puhuttaisiin muulloinkin kuin silloin, kun se on aivan helvetinmoinen ongelma tai muuten vaan hilloa riittää.

“I am not interested in money. I just want to be wonderful.”

Ihan hyvä elämänohje yhden fiksun uramiehen fiksulta uravaimolta.

Rahasta puhutaan niin näytelmissä kuin todellisessa elämässä pääsääntöisesti joko silloin, kun siitä on muodostunut ongelma tai silloin kun sitä halutaan käyttää korostamaan omia muita hyviä puolia.

Top 5 näytelmät, jotka puhuvat jostain aivan muusta kuin rahasta, ja mistä ne oikeasti puhuvat

  1. Kauppamatkustajan kuolema (1949, Arthur Miller) – kipeät perhesuhteet, työuupumus, Amerikkalaisen unelman tragedia
  2. Hamilton: An American Musical (2015, Lin-Manuel Miranda) – altavastaajat, uuden äärellä oleminen, asteittain rakentuva verivihollisuus
  3. Porvari aatelismiehenä (1670, Molière) – lajityypilliset ominaispiirteet, oksymoronit, kielellinen ilottelu
  4. Volpone (1606, Ben Jonson) – kuolemansynnit, oikeus, sovitus
  5. Venetsian kauppias (1605, Shakespeare) – juutalaisviha, epävarmuudensietokyky, shakespearelaiset twistit ja turnsit

Arvostelu, osa 1

Istuimme eturivissä. Päivätyöttömänä gradu(blogga)ilijana olin hommannut parhaat mahdolliset paikat. Se kannatti. Sen lisäksi, että sain täytettyä fantasiani eturivissä pikku vihkoseen (toim. huom. vihko todella on pieni! Ja super söpö!) merkintöjä tekevästä teatterikriitikko-minästä, immersoiduin kiitettävästi varsinkin esityksessä käytettyihin upeisiin heijastuskuviin. 

“Tykkäsin tässä siitä, että tästä puuttui tekotaiteellisuus”, kommentoi heti tuoreeltaan vieruskaverinani ollut anonyymi latinistiystäväni. Totta tosiaan. Ohjaaja Mika Myllyahon muotokieli olikin jotenkin puhdasta, artefakteilta oltiin vältytty.

Kauppamatkustajan kuolema, ennakko 28.11.2019, Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Käsikirjoitus Arthur Miller, ohjaus Mika Myllyaho suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki ja muusikko Samuli Laiho
Lavastus Kati Lukka Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti Esa-Matti Smolander

Esiintyjät Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riippinen ja Paula Siimes.

Muistivihkoni yläreunassa lukee “Kauppamatkustajan kuoleman arkkitehtoniset asetelmat”. Tykkään arkkitehtuurista. Niin tykkäsi Millerkin – ja niin tuntuu tykkäävän Myllyahokin. Seinien ahdistavuuden voisi luulla olevan sen verran klisee, ettei sillä kikkailu jaksaisi kiinnostaa varsinkaan valtakunnan ykkösnäyttämöllä, mutta Kauppamatkustajan kuolemassa asia hoidetaan tyylikkäästi ja vivahteikkaasti. Lomanien koti rakentuu korostuneen helposti liikuteltavista betoniseinistä, jotka tästä huolimatta ahdistavat suunnattomasti.

Kuitenkin eniten säväytti Millerin teksti – tämä ei yllätä, sillä ensemble kuin ensemble saa tehdä jotain lähes veret seisauttavaa, jotta Millerin teksti voisi jäädä toiseksi. Kauppamatkustajan kuolemassa keskushenkilö Willy Loman on uupunut kauppamatkustaja, joka haaveilee suurista, mutta jonka haavekuviin hänen poikansa, varsinkaan jatkuvasti antagonistiseen asetelmaan joutuva Biff, eivät aina suhtaudu myötämielisesti. Willyn vaimo Linda alituiseen puolustaa miestään, oli tämä sitten milloinkin puolustamisen tarpeessa tai ei, ja peräänkuuluttaa arvostusta hänen uurastukselleen. Menestyjäpoika Hap (virtuoosimainen Samuli Niittymäki) tasapainottelee oman elämänsä suorittamisen ja perhekuvioista huolehtimisen välillä, kun taas Biffillä riittää niin paljon kipuilua itsensä kanssa, ettei hänestä ole epätoivon alhossa olevan isänsä pelastajaksi. Tilanne eskaloituu kun, kuten parhaimmissa näytelmissä, henkilöt alkavat tipotellen puhua totta. Pian virtaa ei pysty pysäyttämään kukaan ja virran mukana huuhtoutuu yhtä sun toista.

Tasan 70 vuotta sitten kantaesityksensä Broadwayn Morosco Theatressa saanutta Kauppamatkustajan kuolemaa pidetään yhtenä modernin ajan merkittävimmistä näytelmistä. Myllyahon ohjaus antaa sopivassa suhteessa tilaa neron tekstille ja luo väkeviä mielleyhtymiä matkanteon pysähtymisen ahdistavuudesta varsinkin upeilla heijastuskuvilla sekä oivaltavilla tilaratkaisuilla.

Arvostelun toinen osa sekä pohdintaa Millerin omaelämäkerrasta seuraa tulevaisuudessa, stay tuned!

Karoliina Vesa

ARTIKKELIKUVA: Marilyn Monroe ja miehensä Arthur Miller saapumassa LAX:lle (Los Angeles International Airportille) vuonna 1959. Los Angeles Times Photographic Archives.