Osana Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa nähtiin tänä vuonna Toisissa tiloissa -esitystaiteen kollektiivin ja LUST r.f.:n esitykset Posthuman Theatre: Studies in Non-Human Acting. T-efektin erityisen virallinen ja äärimmäisen kaikkitietävä posthumanismin asiantuntijapaneeli kokoontui esityksen jälkeen pohtimaan aihetta, ja onneksemme toimituksen myyrät pääsivät kärpäsiksi kattoon kuuntelemaan asiantuntijoiden keskustelua.

Baltic Circlen yhteydessä nähdyt esitykset ovat osa vuoden 2019 aikana toteutettavaa yhteistyöhanketta Ihmisen jälkeinen teatteri, jonka tarkoituksena on kehittää ideaa ei-inhimillisestä näyttelemisestä. Osana esityksen nimeä oleva posthumanismi on monitieteenalainen suuntaus, joka asettaa kyseenalaiseksi ihmiskeskeisen ajattelun ja korostaa sen sijaan ei-inhimillisiä elollisia ja elottomia toimijoita sekä käytäntöjä.

Näitä aiheita tutkittiin esityksessä, jossa näyttelijät, tanssijat, ohjaajat ja koreografit ruumiillistivat ei-inhimillisiä tiloja ja prosesseja. Jokainen ryhmän kahdeksasta jäsenestä oli suunnitellut aiheesta oman, 12 minuuttia kestävän tutkielman. Hankkeen vetäjänä toimii Esa Kirkkopelto. Lauantain esityksen jälkeen järjestettiin myös projektiin liittyvä keskustelutilaisuus, jossa kuultiin työryhmän lisäksi Anders Carlssonia, Henri Hüttiä ja Karolina Lummaata. Osa T-efektin erehtymättömistä eksperteistä kävi kuuntelemassa myös tämän tilaisuuden.

Ensimmäinen este: ihmisenjälkeisyys ihmisnäkökulmasta

Asiantuntija 1: Mä jäin pohtimaan tota ei-inhimillisyyden termiä, ja ehkä vielä enemmän sitä englanninkielistä termiä non-human, kun tässä nyt englanti kuitenkin oli kielenä. Miten mikään, mitä joku ihminen tekee, voi olla ei-inhimillistä tai non-human? Et mikä tässä nyt oli jotenkin ihmisyyden tai ihmisen/inhimillisen ulkopuolella? Musta inhimillinen ja human ei myöskään oo kaikilta konnotaatioiltaan niin lähellä toisiaan, että ne toimis välttämättä kaikissa yhteyksissä aina toistensa käännöksinä, ja jotenkin toi englannin kielen käyttö tässä saa mut nyt ajattelemaan tota sanaa human tässä vielä enemmän kuin inhimillisyyden konseptia.

Asiantuntija 2: Ja sit toi englannin kielen sana acting tietysti myös viittaa sekä näyttelemiseen että mihin tahansa käyttäytymiseen tai toimimiseen. Ja siinäkin nää konnotaatiot sit laajenee jotenki vaan esiintymisen ulkopuolelle.

Asiantuntija 1: Jotta voitaisiin tutkia ei-inhimillistä näyttelemistä tai toimintaa tai jotain, mikä on jotenkin “non-human”, niin eikö silloin pitäisi olla joku määritelmä sille, mikä on inhimillistä ja ihmismäistä ja “human”? Ja sit jotenkin jään kiinni siihen, et miten inhimillisen ulkopuolelle voi sulkea yhtään mitään sellaista liikettä tai ääntä, johon ihminen on kykeneväinen?

Asiantuntija 3: Myös hankkeen nimi Ihmisen jälkeinen teatteri kuulostaa vähän oudolta – miten ihminen voi tehdä ihmisen jälkeistä teatteria? Ja siis varmasti tätä paradoksia on mietitty, mutta onko se paradoksi lopulta liian suuri?

Asiantuntija 4: Paneelissa tuli esiin, että esiintyjät yrittivät päästä eroon inhimillisestä (tai ihmis-) kulttuurista, joka on esimerkiksi sitä, että peitellään affekteja. Tää oli vastaus kysymykseen, et mihin kohtaan ja miten vedetään raja ihmisen ja ei-ihmisen välillä. Mietittiin myös sitä, et ihminen on samaan aikaan sekä human että non-human.

Asiantuntija 2: Jos ihmistä ajatellaan, et se on se kulttuuri, niin ihmisen kehollisena olentona voidaan ajatella olevan non-human. Se on sit vaan sen ihmisen kulttuurin tai ihmiskeskeisyyden jälkeistä teatteria. Mut siis nämä ajatukset eivät mielestäni ollenkaan välittyneet esityksestä, ja ”ihmisen jälkeinen teatteri” on harhaanjohtava termi. 

Asiantuntija 4: Mä en kokenut sitä noin. Tutkielmien kysymyksenasetteluthan oli kaikki jotain ihmiskulttuurin ulkopuolelle hakeutuvaa. Koin, että liike myös vaikuttavasti onnistui väistämään inhimillistä ilmaisua ja ailahteli jossain tunnistettavan ei-inhimillisen ja abstraktimman ilmaisun välllä. Tosin oli jännittävää huomata, että vaikutelma rikkoutui, jos esiintyjän ei-inhimilliseksi tarkoitettu ääntely muistuttikin ihmiskieltä. Silloin liike, olkoonkin kuinka erikoinen, asettui heti inhimilliseen tulkintakehykseen ja mielikuvasta oli sen jälkeen vaikeaa päästää irti. En enää kyennyt näkemään ei-inhimillistä, vaan mutisevan, keskustelevan ihmisen.

Posthumanistinen näkökulma oli jopa aika kirjaimellinen siinä harjoitteessa 6, joka tutki ihmisten yhteiselon konventioiden jäänteitä kauan ihmisen olemassaolon loppumisen jälkeen. Periaatteessa tunnistettavia ihmiseleitä ja -käytöstä, mutta puolittaisina, ja enemmän tai vähemmän väärin esitettynä. Tuli mieleen epäonnistunut rekonstruktio jostain entisestä sivilisaatiosta, johdettu ja koottu saatavilla olevista todisteista. Ja tossa harjoitteessa ne dialogin fragmentit olivat kuin ikivanhojen ruukkujen palasia, kaikki mitä meidän kulttuurista on jäljellä joskus. Eikö edes se harjoite ollu ihmisen jälkeistä teatteria sun mielestä? Siinähän oli lähtökohtanakin, että ihmistä ei enää edes ole?

Asiantuntija 3: Asiantuntija 2 taisi lähteä käymään lounaalla kyseisen harjoitteen aikana. Mutta komppaisin häntä silti tässä, koska esimerkiksi just tossa kutosessa niiden käyttämät sanat ja lauseet oli tunnistettavaa kieltä, mikä jo itsessään rikkoi tuota vaikutelmaa ihmisen jälkeisyydestä. Tai ehkä oon liikaa kiinni tossa termissä ja eri kielten määritelmissä, koska en vaan näe, miten mikään näin paljon ihmisestä lähtöisin oleva ja ihmisestä riippuvainen voisi olla ihmisen jälkeistä. Mutta juuri jotain ihmiskeskeisyyden jälkeistä. Entä non-human? En tiedä.

Asiantuntija 4: Kai jokin, mikä on tulkinta kadonneesta ihmiskulttuurista ihmisen olemassaolon lakkaamisen jälkeen, on ihmisen jälkeistä, koska näkökulma ei ole enää ihmisen. Lauseet on tunnistettavaa meille, mutta ei ehkä meidän jälkeemme tuleville. Ja ne jäävät fragmenteiksi, sillä ihmisen jälkeen niitä ei osata enää täydentää.

Asiantuntija 3: Okei, en ehkä edes ajatellut tästä näkökulmasta. Eli totta kyllä tämä. Ehkä jotenkin ajattelin sitä niin, että jos olisi ei-ihmiskeskeistä näyttelemistä, niin pitäisi olla jotain muuta kuin ihminen, mutta ihmisten tekemänähän se on mahdotonta. Ehkä se tuntuu jotenkin sellaiselta, että miks joku sammakon näytteleminen olis eri asia kuin joku… historiallisen henkilön näytteleminen. En oikein tiedä, saanko tätä sanallistettua. Mutta että jos pyrkii oikeasti johonkin non-humaniin, niin se olis sitten jotain ihan muuta kuin ihmisestä lähtöisin olevaa? Eli mahdotonta…

Asiantuntija 4: Ymmärrän. Niin tulkitset tässä siis asiaa niin, että ihmiskeskeisyyttä ei voi paeta niin kauan kuin subjektina on ihminen?

Asiantuntija 3: Joo, jotenkin noin.

Vauva

Asiantuntija 3: Vauva. Esityksen alkupuolella katsomossa oli vauva, joka tavallisilla vauvan toiminnoillaan ja ääntelyillään sulautui tahattomasti osaksi teosta. Vauva sai luontaisella olemisellaan ei-inhimilliseen näyttelemiseen pyrkivät esiintyjät näyttämään toissijaisilta, teeskentelijöiltä. Vauva näyttää vahingossa mallia. Vauva näyttämölle. We want more vauva.

Asiantuntija 1: Ehkä se vauva siellä sai mut myös miettimään sitä, että jos tää oli “non-human acting”, niin onko se vauvakin silloin “non-human”? Ja mitä sillä ihan oikeasti tarkoitetaan?

Asiantuntija 4: Lapsi ei ole vielä oppinut, että affekteja pitää peittää. Niinpä vauva, joka katsomossa reagoi ärsykkeisiin äänellä “sopimattomissa kohdissa”, vääntyilee ja aivastelee, on tavallaan tahaton ei-inhimillinen toimija.

Asiantuntija 2: Vauvan posthumanismin kanssa ei voi kilpailla. Vauva on humanismin ytimessä ja samalla kaiken sen ulkopuolella. Vauva voittaa aina.

Metodin ymmärtämistä ulkopuolelta käsin 

Asiantuntija 3: Esityksen ennakkomateriaalissa mainittiin, että esiintyjät “ruumiillistavat ei-inhimillisiä tiloja ja prosesseja”. Se kuulostaa lähtökohtaisesti aika eri asialta, kuin vaikka non-human acting tai ihmisen jälkeinen teatteri. Tai toihan kuulostaa lähinnä sellaiselta, mikä on tanssissa ihan arkipäivää, et tanssin liikekieli voi jäljitellä tai imitoida jotain asiaa X. Ruumiillistetaan jotain. Oikeastaan siis tässäkin on kyse vähän siitä, mihin kontekstiin mikäkin asetetaan. Jokin noista harjoitteista olis voitu esittää tanssin kontekstissa, ja se oliskin ollut ihan eri asia, kun nyt kun se kuvataan non-human actinginä. Mikä on ihan kiinnostavaa.

Asiantuntija 2: Paneelissa yks esiintyjä taisi sanoa, että se erottaa tuon tanssista sen puheen kautta, kun tossa oli ääntelyä kans. Itseäni vähän häiritsi se ääntely, sekin oli tosi ihmiskeskeistä, koska ääni tuli ihmisen äänenkäyttömenetelmien kautta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla muitakin menetelmiä, millä tavoin ihmiskeho materiaalina voi tuottaa ääntä.

Asiantuntija 1: Joo ja varsinkin silloin, kun käytettiin ihan tunnistettavaa kieltä ja sen sanoja. Mut okei, kiinnostavaa et ne näkee sen noin. Mä kyllä taas ajattelen, että tanssiin voi ihan hyvin kuulua puhettakin, niin kun esim. nykytanssiteoksiin toisinaan kuuluu. Toisaalta onko myös puhtaasti tanssin ja tanssiteoksen välillä jokin ero, niin että tanssi on liikettä mutta teokseen voi kuulua puhetta? Ehkä tää rajojen vetelyn yrittäminen on vähän turhaa. Mut ihan mielenkiinnosta toisaalta vaan pohdin.

Asiantuntija 3: Miten nähdyt harjoitteet poikkeavat esim. tavallisesta kontakti-improvisaatiosta?

Asiantuntija 4: Varmaan ainakin osallistujan näkökulmasta tosi erilaista, kun joutuu toteuttamaan samaan aikaan useampaa päällekkäistä tehtävänantoa. 

Vauvan posthumanismin kanssa ei voi kilpailla. Vauva voittaa aina.

Asiantuntija 3: Ei tietenkään voi tietää, millaiset tehtävänannot missäkin harjoitteessa on ollut, mutta sanoisin, että samalla tavalla niitä voi tanssi-improssakin olla useampi päällekkäinen samaan aikaan. Ja ehkä määritelmä “tavallinen” kontakti-impro on vähän huono, kun mikä nyt on tavallista? Eikä ne välttämättä eroakaan toisistaan, ainakaan täysin, varmasti ainakin osittain metodit on samat. Ja toisaalta varmaan tässäkin on se, että tää voi olla olennaisempaa tai kiinnostavampaa niille “esiintyjille” kuin katsojille, varsinkin kun ei tää oo sellainen katsojia varten tehty esitys.

Asiantuntija 2: Joo, mulla kans tuli mieleen, että oli aika näyttelijäkeskeinen esitys. Tai et vaikka se olikin enemmän harjoitus kuin esitys, niin miksi se sitten esitettiin? Kun nyt katsojalle (tai mulle ainakaan) ei posthumanismi välittynyt ollenkaan. Tai et nyt toi olis voinut käsitellä melkein mitä vaan (esim. jotain ihmisen sisäistä maailmaa), ja olla tollanen. 

Asiantuntija 1: Joo, aivan totta. Eri otsikko tai siis nimi vaan ja ihan menis läpi.

Asiantuntija 4: Tosta olen eri mieltä, mutta kieltämättä näistä harjoitteista saisi varmaan kaikkein eniten irti, jos tuntisi Toisissa tiloissa -työskentelyprosessin hyvin sisältäpäin. Tässäpä hyvä syy osallistuja avoimiin työpajoihin, kun niitä taas järjestetään. Toisaalta mahdolliselle työpajoihin osallistumiselle on aikamoinen kynnys, kun nytkin näki, miten todella vaativaa toi esiintyminen on. En pysty kuvittelemaan, että pystyisin itse hallitsemaan tuollaista läsnäoloa, luovuutta, avoimuutta impulsseille ja sit vielä sitä käsitteellistä viitekehystä samaan aikaan ilman, että pää olis liikkeen tiellä. Toisaalta nää esiintyjät oli kaikki esittävien taiteiden ammattilaisia, eli he varmaan edustaa erilaista tasoa, kuin mitä rivikokeilijalta vaaditaan. Ja siellähän saa tehdä oman tason mukaan,

Fade out

Asiantuntija 4: Kiinnostavuudesta puheen ollen. Mä koin että liikettä oli todella kiinnostavaa ja kiehtovaa katsoa. Monessa kohtaa ei tehty niitä aivan ilmiselvimpiä ratkaisuja, siinä venyi esiintyjän luovuus ja katsojan mielikuvitus nautinnollisesti. Huomasin vahtivani kyllä itseäni koko ajan, että uskallanko tulkita tätä ja tuota liikettä miten esittävänä. Silmä hakee koko ajan sieltä jotain tunnistettavaa muotoa, mutta onko minulla edes kykyä tunnistaa ei-inhimillisten prosessien liikettä? Entä jos näytellään jotain luonnonilmiötä, joka ei ole ihmissilmin havaittavissa, ja sen muoto löytyy vain näyttelijän mielikuvituksen ja eläytymisen kautta? Katselenko maatumista, ja tulkitsen sen väärin kastemadon kiemurteluksi? Haittaako, jos en tunnista liikkeellä ilmaistua yhteyttämistä?

(Asiantuntija 2 poistuu vähin äänin paikalta.)

Jotkut harjoitteet olivat tässä suhteessa yksioikoisempia. Kun yleisöä varten nimetään esiintyjien joukosta havumetsä ja varasto, uskaltaa liikettä tulkita rentoutuneemmin. Esiintyjän liikkeenkään ei tarvitse olla kovin mimeettistä, jos imitoitavaa kohdetta ei tarvitse liikkeen perusteella tunnistaa.

(Asiantuntija 1 on näkevinään kiinnostavan linnun ja poistuu paikalta.)

Näissä harjoitteissa abstrakti oli koko ajan läsnä, samoin yksilöllinen ilmaisu. Erityisesti nummi-harjoituksen aikana, jossa esiintyjät saapuivat nummelle ja pian he elivät sen ekosysteemiä, ajattelin paljon Oblivian Nature Theatre of Oblivia -esitystä. Siinäkin eläydyttiin luontoon ja luontokappaleisiin imitaation kautta. Katsoja seurasi muuttuvaa metsämaisemaa: kiviä, puita, kurnuttavaa sammakkoa, ärsykkeistä säpsähteleviä kauriita. Eläinten esittäminen oli harjoiteltua ja säännönmukaista, kunkin eläimen elekieli sovittu ja esittäjästä riippumaton. Olennot oli myös aika helppo tunnistaa. Esityksen alussa kuultiin näyttelijöiden livenä tuottama äänimaisema, joka vaikutti niin aidolta että luulin kauan sen tulevan nauhalta eikä esiintyjien suusta. 

(Asiantuntija 3 esittää että hänen puhelimensa soi ja poistuu paikalta.)

Yksi näiden esitysten eroista on ero harjoitellun ja improvisaationa syntyneen esityksen välillä. Lisäksi Oblivian nettisivuilla sanotaan, että Nature Theatre -esityksen tekotapana oli periaate “tee, mitä näit”. Tässä ilmaisu keskittyy imitoimaan sitä, miltä imitoinnin kohde näyttää ja kuulostaa ulospäin ja ikään kuin normaalilta etäisyydeltä. Ehkä voisi sanoa, että miltä se näyttää ja kuulostaa ihmisen perusaisteilla havainnoituna? Tosin kaiken ei-inhimillisen näyttelemisessäkin on välineinä ihmisen omat rajalliset aistit. En oikein tiedä miksi otin tämän nyt puheeksi, muuten kuin ehkä että siinäkin esimerkki ei-inhimillisen näyttelemisestä. Mitäs te tuumitte?

(Asiantuntija 4 huomaa olevansa yksin. Peittelee hämmennystään, esittää että on tilanteen tasalla. “Kaikki on hyvin.” Asiantuntija 4 poistuu paikalta. Valot sammuvat.)

Kirjoittamiseen ovat osallistuneet Elina Aholainen, Sanni Martiskainen, Maura Minerva ja Sofia Valtanen.

ARTIKKELIKUVA: Kuolema on ihmisen jälkeisyyttä parhaimmillaan. Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.