Ekologinen kriisi on viime aikoina puhuttanut paljon näyttämöllä ja sen ulkopuolella.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta on kiepahtanut isommalle vaihteelle sen jälkeen kun lokakuussa 2018 uutisoitiin IPCC:n ilmastoraportista. Raportin mukaan ilmaston keskilämpötilan nousu on vääjäämätön, mutta voidaan rajata 1,5 asteeseen nopeilla päästövähennystoimilla. Ilmastonmuutoksesta on tullut ilmastokriisi. Yleinen tietoisuus ongelmasta kasvoi, ja viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Toimiin on ryhdytty: ellei nyt aivan räjähdetty toimintaan, niin ainakin könytty jotenkuten jaloilleen. Viesti ihmiskunnan ratkaisun hetkistä on mennyt perille. On tapahtunut joukkojen herääminen ja jalkautuminen kaduille. ”Onko ilmastonmuutosta oikeasti” -ihmettelystä on viimein siirrytty kysymään ”mites nyt kun on tämä ilmastonmuutos”. Aihe on puheena päivittäin. 

Tänä syksynä ilmastonmuutos on läsnä kaikkialla: Kansallisteatterin näyttämöllä, S-ryhmän asiakaslehdessä, tubettajien somesisällöissä, jopa Aurinkomatkojen mainoksessa (kompensoi lomalentosi päästöt!). Turun kirjamessutkin oli valinnut ilmastonmuutoksen viralliseksi teemaksi teatterin ja lukutaidon ohella. Ohjelmisto tarjosi muun muassa paneelikeskusteluja taiteen ja erityisesti teatterin roolista muuttuvan ilmaston aikana. Allekirjoittanut oli seuraamassa kahta keskustelua.

Ensimmäinen oli etukäteisohjelmistoon kuuluva keskustelu otsikolla ”Ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset” Helsingissä 10.9.2019 ja siihen osallistuivat Jenni Haukion johdolla Suomen Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho, Sitran johtaja Mari Pantsar, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Markku Lehtimäki ja ilmastoaktivisti Sofia Böling. Keskustelussa kysyttiin muun muassa, voiko kulttuurilla helpottaa ilmastoahdistusta ja millainen merkitys on ruohonjuuritason aktivismilla.

Toinen oli lauantaina 5.10.2019 Turussa messujen ohjelmistoon kuuluva keskustelu ”Näytelmä ihmisen jälkeen”, jossa Turun yliopiston kirjallisuustieteen ainejärjestö Muusa ry haastatteli näytelmäkirjailija-dramaturgi Pipsa Lonkaa, Ylioppilasteatterin johtaja, käsikirjoittaja-ohjaaja Anni Mikkelssonia ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti, erikoistutkija Elsi Hyttistä posthumanistisen näytelmäkirjallisuuden kirjoittamisesta, vastaanotosta ja tutkimisesta.

Ilmastonmuutos teatterin sisällöissä

Ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset -paneelissa pohdittiin, miten ilmastonmuutos ilmenee taiteen sisällöissä. Markku Lehtimäen mukaan kirjallisuudessa suosituksi on tullut genre, jossa nuori tyttö etsii dystooppisessa maailmassa ratkaisua Nälkäpelin tapaan. Suomalaisia dystopiakirjallisuuden edustajia ovat esimerkiksi Emmi Itäranta ja Risto Isomäki.

Mika Myllyaho kertoo teatterin sisältöjen heijastelevan ilmastoahdistusta. Kansallisteatterin ohjelmistossakin on ollut ympäristökriisiä käsitteleviä esityksiä, kuten öljyn aikaa käsittelevä Yhdestoista hetki ja tänä syksynä ensi-iltaan tullut Sapiens. Sapiens kuvittaa ihmislajin historian läpäisevää periaatetta: saavutetuista eduista ei luovuta. Sapiens päätyy kysymään, mitä ihminen haluaa haluta, nyt kun se kykenee reflektoimaan ja säätelemään toimintaansa. Ilmastokriisin edessä kysymys kärjistyy siihen, haluaako ihminen yhä pitää kiinni saavuttamistaan eduista ja mukavuuksista, vaikka se johtaisi tuhoon. Mitä ihminen haluaa oikeasti? Myllyahon mukaan ilmastoaiheesta taiteen tekemisen haaste on siinä, miten puhua niin ettei saarnaa tai aseta itseään muiden yläpuolelle.

Tasapaino on kieltämättä herkkä. Ekodraama on käsitellyt ympäristöteemoja jo pitkään, mutta nyt ilmastokriisi tulee varkain esitykseen kuin esitykseen. Moni sivuaa aihetta tai käsittelee sitä epäsuorasti. Näin kesällä kaksi ympäristökriisiä käsittelevää tämän vuoden ensi-iltaesitystä: Hannes Mikkelssonin ohjaaman Ylioppilasteatterin kansallisen metsästrategian 2025 (tästedes Metsästrategia) Ylioppilasteatterin Mustikkamaan näyttämöllä ja Iivo Barićin ohjaaman Roska-aarteen Nukketeatteri Sampon SAMPO Festivalin ohjelmistossa. Molemmat lähestyvät aihetta suoraan ja aktiivisten ratkaisujen kautta, mutta päätyvät varsin erilaisiin tunnelmiin.

Roska-aarre

Roska-aarre väistää Myllyahon artikuloiman saarnaamisen vaaran kohdistamalla sanansa yleisölle, joka ei valistamisesta pelästy. Paula Havasteen käsikirjoittama Roska-aarre on päiväkoti- ja alakouluikäisille lapsille suunnattua opetusteatteria, jonka muotoon automaattisesti sisältynee jonkinasteinen didaktisuus. Esitys on Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan tilaama ja sen käsikirjoittaja, kirjailija Paula Havaste työskentelee tiedekeskus Heurekan teematuottajana.

Roska-aarteen ympäristöteemat keskittyvät erityisesti muovijätteseen ja sen uusiokäyttöön, saasteiden ehkäisemiseen sekä vastuulliseen kuluttamiseen. Nukketeatteriesityksessä nuori Meeli viettää aikaa puron rannalla kalastamalla ja käy keskusteluja perheenjäsentensä – jotka kaikki sattuvat sopivasti olemaan tieteentekijöitä ja ympäristönsuojelun asiantuntijoita – kanssa. Keskustelu lähtee liikkeelle luontoon joutuneesta kaupan muovipussista. Meelin eno, äiti ja mummi selostavat vuoron perään, mistä pussi on tehty, mitä tapahtuu jos se hajoaa luontoon ja mitä siitä voisi tehdä, jos sen keräisi jatkojalostukseen.

Roska-aarre esittelee helppotajuisesti kiertotalouden ideaa nuorelle yleisölle. Esitys käsittelee etupäässä konkreettisia yksilötason valintoja, ne kun ovat lasta lähimpänä, mutta korostaa myös yhteistä vastuuta ympäristöstä. Esimerkki Roska-aarteen viestistä on purossa asuvan hauen laulu: ”On roskia syntynyt läjäpäin / ja meretkin muovilta näyttää, / vaikka roskat vois talteen ottaa näin ja uudelleen hyödyksi käyttää. / Myös miettiä vois mitä ostelee / ja tavarat loppuun käyttää. / Jos itse ei niillä mitään tee / ne voi toisella hyvältä näyttää. ”

Esityksen aikuiset myös pohtivat asioita, joita Meeli on vielä liian pieni ratkaisemaan. Äiti miettii, miten kierrättämisesta tehtäisiin niin houkuttelevaa, ettei mitään enää heitettäisi pois roskana. Muoviroskasta voisi tehdä vaikka polttoainetta. Roska-aarteessa käsitellään myös luonnonvaroja säästäviä kuluttamisen muotoja, kuten jakamistaloutta ja kasvissyöntiä. Eno syö pastansa kasviskastikkeella, jonka ohje löytyy käsiohjelmasta.

Siitä ei ole kauaa, kun Suomessakin osattiin elää heittämättä mitään pois. Nyt ennen sotaa syntyneiden sukupolvien käyttämät kangasnenäliinat ovat aikaa sitten eläköityneet barbien peitoiksi.

Roska-aarre ei mene siihen, mikä jätepaljouteen on johtanut, eli viime vuosikymmenten aikana läpeensä normalisoituneeseen kertakäyttökulttuuriin. Puhuttiin sitten muoviroskasta suomalaisessa metsässä tai jätelautoista Tyynellämerellä, kyse on esineistä jotka on valmistettu pois heitettäväksi, ikään kuin resursseja olisi loputtomasti. 

Suomessa jätehuolto on toki siinä kunnossa, etteivät jätteemme päädy mereen. Mekin kuitenkin poltamme päivittäin kierrätyskelpoista materiaalia kuonaksi, jota seisoo tonneittain odottamassa, että joku keksisi sille jatkokäyttöä. Siitä ei ole kauaa, kun Suomessakin osattiin elää heittämättä mitään pois. Nyt ennen sotaa syntyneiden sukupolvien käyttämät kangasnenäliinat ovat aikaa sitten eläköityneet barbien peitoiksi. Vaikka Roska-aarteessa maalailtu kiertotalous toteutuisi, ei teollisuus eivätkä yksittäiset kuluttajat taida voida ikuisesti luottaa kertakäyttöisten tuotteiden saatavuuteen.

(Kirjoitan tätä matkustaessani junan ekstraluokassa, missä tarjolla on pinottain yksittäispakattuja yhden desilitran vesiannoksia. Mietin, oliko viisikymmentä vuotta sitten tämmöisiä. Mietin, onko tämmöisiä viidenkymmenen vuoden päästä. Mietin, onko ihmisiä viidenkymmenen vuoden päästä. Mikä aika olla elossa!)

Metsästrategia

Ylioppilasteatterin kansallinen metsästrategia 2025 Mustikkamaan näyttämöllä käsittelee metsäteollisuutta, luontosuhdetta ja ilmastoahdistusta. Hannes Mikkelssonin kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä joukko puulajikkeiden mukaan nimettyä Ylioppilasteatterin väkeä harjoittelee esitystä metsästä: kansallisesti merkittävän teollisuudenalan raaka-aineesta, jolla on pitkät perinteet, kulttuurinen painoarvo ja vuosi vuodelta korostuvampi ristiriitainen kaksoisrooli kauppatavarana ja hiilinieluna. Harjoitusprosessin aikana ylioppilasteatterilaisille kirkastuu, ettei maailmaa pelasteta taidetta tekemällä. Päätetään tehdä jotain todellista.

Ylioppilasteatterilaiset eivät voi enää hyvällä omallatunnolla osallistua elämäntapaan, joka ylittää maapallon kantokyvyn. Niinpä he päättävät luopua kaikesta, muuttaa yhdessä metsään ja ruveta omavaraisiksi. He rakentavat hirsistä mökin ja harjoittelevat ruokansa keräämistä ja metsästämistä. Vaikka uusien taitojen opettelu on palkitsevaa, käy luonnon armoilla kärvistely pian ylivoimaiseksi. Yksi kerrallaan yyteeläiset päättävät luovuttaa ja palata oikeaan elämään. Kunnianhimoisen suunnitelman sijasta tulee kesäasunto ja kuriositeetti, jota teatterilaiset tuovat lapsensa katsomaan.

Koe epäonnistui, takkiin tuli. Kannattiko edes yrittää? Tappiomieliala värittää tarinan loppupuolta. Esitys päättyy vilpittömään ja toivottomuuden täyttämään puheenvuoroon siitä, miten vaikeaa on uskoa, että ihmiskunta kykenee muutokseen ennen kuin on liian myöhäistä. Epäilemättä juuri puheenvuoron tämän johdosta arvostelija Laura Kytölä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että esitys ”vaikuttaa hyvin henkilökohtaiselta.”

Ylioppilasteatterilaisten päätös muuttaa metsään on hyvin jukolalainen lähestymistapa ahdistukseen ja tehty suurin piirtein yhtä pitkän harkinnan ja valmistelun päätteeksi.

Käsikirjoituksellaan 30-vuotias Hannes Mikkelsson sanoittaa oman ikäryhmänsä ja muutaman viereisenkin tunnot. Suomi vuonna 2050 -kyselyn tulos osoittaa, että yläkouluikäisistä nuorista vain kuusi prosenttia uskoo, että ilmastonmuutoksen hillinnässä onnistutaan, vaikka ilmastonmuutos on ikäryhmälle suuri huolenaihe. Tarina parhaansa yrittävästä ja uskonsa menettävästä ylioppilasteatterilaisten joukosta istuu hyvin yleiseen mielialaan ennennäkemättömän muutoksen vaatimuksen edessä.

Ylioppilasteatterilaisten päätös muuttaa metsään on hyvin jukolalainen lähestymistapa ahdistukseen ja tehty suurin piirtein yhtä pitkän harkinnan ja valmistelun päätteeksi. Olkoonkin että Impivaaraan lähdettiin väistämään ongelmia, kun taas Ylioppilasteatterissa muuttamisella on väistämisen lisäksi ongelmaan tarttumisen motiivi. Pakeneminen on tässä kohtaamista.

Otsikon fraasi “kansallinen metsästrategia” viittaa toisaalta Maa- ja metsätalousministeriön laatimiin toimintasuunnitelmiin, toisaalta myös Ylioppilasteatterin hallituksen omaan strategiaan. Mutta mikä tekee Ylioppilasteatterin metsäänmuuttamissuunnitelmasta kansallisen? 

Metsä on esityksen aihepiirin vuoksi luonteva muuttokohde ympäristöstä huolestuville teatterilaisille. Jokaisen suomalaisen muuttaminen metsään ei kuitenkaan ole mikään realistinen ilmastoratkaisu, sillä se ei olisi resurssien käytön kannalta kovin tehokasta.. Ratkaisut tiedetään. Tietoa ovat tiedotusvälineet pullollaan. Liikenteen, ruoantuotannon, asumisen ja teollisuuden hiilidioksidipäästöt on arvioitu ja erilaisten toteuttamistapojen hiilijalanjälkiä vertailtu. Aivan kaikkea modernia mukavuuttakaan ei ilmastosyistä tarvitse hylätä. Osa urbaanista elämisestä osuu yksiin ekologisesti kestävän elämäntavan kanssa. Mallia näyttää esimerkiksi Leo Stranius. 

Ratkaisuihin tarttuminen on toki oma ongelmansa: yksilötasolla kuluttaja mittaa jokaisella valinnalla mukavuudenhalunsa. Poliittisella ja elinkeinojen tasolla taas punnitaan, onko varaa ja tahtoa uhrata lyhyen aikavälin kaupallinen menestys pitkän aikavälin elinolosuhteiden ylläpitämiseksi. Asian yksioikoisuutta on toisaalta haastanut esimerkiksi Koneen toimitusjohtaja Antti Herlin, joka Apu-lehden haastattelussa kannustaa ilmastotietoisiin päätöksiin, sillä ilman hyviä elinolosuhteita on jatkossa vaikea harjoittaa liiketoimintaakaan. 

Ylioppilasteatterilaistenkin kokeilu kaatuu lopulta mukavuudenhaluun. Luopuminen on raskasta ja oikein tekemisen palkinto kaukana. Alun alkaenkin kaikesta luopuminen oli osaksi lumetta: kahvia voi juoda jos sitä on saatavilla ja läppäriä voi periaatteessa käyttää, saahan sen ladattua läheisellä huoltoasemalla.

Onko millään mitään väliä?

Hannes Mikkelssonin teos ilmaisee ahdistusta epäilemättä siksi, että hän on perehtynyt asiaansa. Mitä enemmän tutkii, sitä paremmin hahmottuvat ne mallit, joilla elämme ja jotka pitäisi purkaa, jotta voitaisiin elää kestävästi. Mikkelssonin sisarusten johtajakaudella Ylioppilasteatterissa on nähty useampi teos, joka tavalla tai toisella käsittelee ilmastonmuutosta ja sen herättämiä tunteita.

Ilmastoahdistusta tutkiva Panu Pihkala on kirjoittanut Kanava-lehteen artikkelin nimeltä ”Ilmastonmuutoksen ajan teatteria”, jossa hän analysoi Mikkelssonien teoksia Järkeni ei riitä (ohj. Hannes Mikkelsson), Nomadia (ohj. Anni Mikkelsson) ja Kuningas Patu Lear (ohj. Anni Mikkelsson). Pihkala tunnistaa teoksissa dynamiikkoja, jotka ovat ilmastoahdistuksen tutkimuksesta tuttuja. Yksi niistä on ennakoiva suru ja ennakoiva luopuminen, jolla tarkoitetaan sitä että katkaistaan tunneside asiaan, joka epäillään tulevaisuudessa menetettävän. Mikkelssonien ohjauksissa on Pihkalan mukaan myös paljon samaa kuin ekopsykologiassa, jonka periaatteisiin kuuluu, että ihmisen henkinen hyvinvointi hyötyy tiiviistä luontosuhteesta.

Sekä ennakoiva luopuminen että ekopsykologinen ote näkyvät myös Metsästrategiassa ilmiselvästi ja jopa kirjaimellisesti. Esityksessä irtaannutaan nykyaikaisesta elämäntavasta, omistadutaan omavaraisuudelle ja antaudutaan ympäristön armoille, kauan ennen kuin on pakko. Luopumisen taustalla on kuitenkin tietoisuus siitä, että lopulta on pakko.

Näytelmä ihmisen jälkeen -paneelikeskustelussa Anni Mikkelsson kertoo, että tieto maailman tuhosta sellaisena kuin sen tunnemme vaikuttaa ilman muuta hänen taiteelliseen työhönsä. Hän sanoo veljensä Hanneksen identifioituvan posthumanismiin. Elsi Hyttinen kuvaa posthumanistista näkökulmaa siten, että ihmiskunta elää nyt välivaiheessa: totuudet, joihin ihmiskunta on kasvanut, eivät päde enää, mutta tilalle ei ole tullut uusiakaan.

Vanhojen totuuksien päälle on rakentunut toimintamalleja, joiden mittakaava on valtava. Esimerkki on vaikka globaali maailmantalous, joka on riippuvainen kansainvälisestä lentoliikenteestä. Voiko sellaista muuttaa, hillitä, purkaa tai korvata? Suurten rakenteiden rinnalla tavan tallaajien käsillä olevat “pienet valinnat” kilvoittelevat siitä, mikä näyttäytyy turhimmalta vaivannäöltä suurimpiin päästöpahiksiin verrattuna. Toistaiseksi kuluttajat, yrittäjät ja poliitikot pallottelevat vastuuta toisilleen tai ainakin kärkkäästi vilkuilevat kenelle voisi syöttää. 

Ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset -paneelissakaan ei oltu yksimielisiä siitä, kenelle kuuluu suurin vastuu ilmastonmuutoksen hillinnästä. Mika Myllyahon mielestä yksilön vastuullistaminen ei auta, vaan päätökset on tehtävä politiikassa. Markku Lehtimäki sen sijaan sanoo uskovansa edelleen, että arjen pienillä teoilla on merkitystä ja että ihminen sopeutuvana eläimenä omaksuu ympäristöystävällisiä toimintatapoja. Molempien mukaan luvassa on muutosta, joskin hidasta sellaista.

Keskustelu kaikista ilmastoteoista tuntuu usein pelkistyvän veivaamiseen siitä, onko niistä mitään oikeaa hyötyä. Tuloksena on päättämättömyyttä ja apatiaa. Lisäksi ilmastotietoisuuden valtavirtaistumisesta on luonnollisesti seurannut vastareaktio. Niin kutsutut llmastoepäilijät puhuvat “ilmastouskonnosta” ja harrastavat kulutustrollausta, jolla yritetään herättää mielipahaa niissä, jotka pyrkivät pienentämään omaa hiilijalanjälkeään. Ahdistus ja toivottomuus ovat sitä seuratessa ymmärrettäviä tunteita. 

Joskus vuonna 2013 tapanani oli sanoa, että ihmiskunnalla on yhtä paljon toivoa kuin roskapussilla matkalla jätteenpolttolaitokselle. Nykyään ajattelen, että sillä ei ole väliä, paljonko toivoa on. Toimittava on silti. Ainakin jos aikoo säilyttää jonkinlaisen itsekunnioituksen. 

Maailmanlopun ratsu korskuu kintereillä, onko pakko mennä paijaamaan jos ei haluu? Entä jos juoksen mieluummin karkuun vaikka tiedän sen olevan turhaa? Omissa elämäntavoissaan ekologisuuden priorisoinut Mikko Kanninen totesi TINFOn haastattelussa, ettei tee valintojaan uskoen maailman pelastuvan yhden ihmisen teoilla. Kyse on mielenrauhasta, joka seuraa omien arvojen mukaan elämisestä. Ilmastoveivi 2019 -kampanja-aktiivi Laura Kolehmainen puolestaan korostaa vastuuta tulevia sukupolvia kohtaan. Jos nyt ei toimita, jälkeenpäin ei voida sanoa, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehtiin kaikki voitava. Samanlaisia tunteita Ylioppilasteatterilaisetkin seurasivat metsään. 

Roska-aarre ja Metsästrategia ovat molemmat esityksiä ihmisistä, jotka etsivät ratkaisuja ekologiseen kriisiin. Niissä vallitsevat hyvin erilaiset vireet. Metsästrategia on lähes silkkaa ahdistusta, Roska-aarteessa siitä ei ole jälkeäkään. Metsästrategiassa kaikki vaivannäkö todetaan lopulta turhaksi, Roska-aarteessa asiaa ei pysähdytä miettimään. 

Sillä, onko millään mitään väliä, ei ole mitään väliä. Toivon jälkeisessä teatterissa täytyy toimia toivottomuudesta huolimatta.

Jos Roska-aarretta ja Metsästrategiaa koittaisi väkisin istuttaa yhteiseen lineaariseen narratiiviin (eikä ehkä pitäisi mutta tässä vaiheessa voin yhtä hyvin yrittää), haluaisin kuvitella että Roska-aarre sijoittuisi aikaan Metsästrategian tapahtumien jälkeen. On todettu, että kriisi on väistämätön. Iso täyskäännös ja paluu menneeseen – metsään muutto, niin sanotusti – on mahdoton. Ilmasto lämpenee, luonnon monimuotoisuus kärsii, resurssit käyvät vähiin. Täytyy selvitä sillä mitä on ja pelastaa mikä pelastettavissa on. Aikuisilla on suuria suunnitelmia kestävän talouden toteuttamiseksi ja uudet sukupolvet kasvatetaan elämään kestävästi. 

Toivoa pelastumisesta ei ehkä ole. Roska-aarrekaan ei lupaa mitään kukkeasta tulevaisuudesta, jossa kaikki on taas niin kuin ennen. Se kannustaa muutokseen siitä huolimatta. Sillä, onko millään mitään väliä, ei ole mitään väliä. Toivon jälkeisessä teatterissa täytyy toimia toivottomuudesta huolimatta.

Tulevaisuus

Sofia Böling sanoo tiedostavansa, että ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan suuresti hänen elämäänsä, koska hän on nuori. Böling haluaa tehdä sen minkä pystyy, ja tuntee syyllisyyttä länsimaisesta elämäntyylistään.

Ymmärrän Bölingin syyllisyyden hyvin. Tämän hetken nuoret aikuiset ovat kasvaneet maailmassa, jossa identiteetti opetetaan lapsesta saakka sitomaan materiaan. Etenkin tytöille suunnattu mainonta ja sosiaalinen media on toisintanut ahkerasti ajatusta, että hyperkulutus on tavoiteltava elämäntapa: ”kreisishoppailu” on oiva harrastus, ostoskassi asuste itsessään ja shopaholic samaistuttava identiteettimääre vaaleanpunaisessa huoneentaulussa. On aina ollut selviö, että vaatekaapinkin on ilmaistava minua ja ainutlaatuista suchnessiani sisältä ja ulkoa ja ellei ilmaise, vaihdan siihen “oman näköiseni” vetimet (ne puettavat ja ne vedettävät).

Tulevaisuus näyttää edellyttävän juuri tältä sukupolvelta päinvastaista asennetta kuluttamiseen. Epäilemättä ilmastokriisi tulee lisäksi ennemmin tai myöhemmin nielaisemaan tämän sukupolven elämän kokonaisena, samaan tapaan kuin sotilaallinen konflikti nielaisisi. Se todella uusii tärkeysjärjestyksen ja paljastaa menneen 2010-lukulaisen elämän tavoitteiden ja pulmien surkuhupaisan yhdentekevyyden. Y-sukupolven länsimaisessa individualistikulttuurissa kasvaneelle asia näyttäytyy hirvittävänä tragediana, vaikka kohtalo on maailmanlaajuisessa mittakaavassa ihan tavallinen. Ilmaston lämpenemisen lieveilmiöt ovat jo vaatineet ihmis- (ja eläin-) henkiä.

Kipeää tekee, ja sen huomaa kun seuraa mitä tahansa viime aikojen keskustelua naudanlihasta, lentoverosta tai pikamuodista.

Kukaan meistä ei tietenkään haluaisi alistaa elämäänsä kriisille vapaaehtoisesti, mutta alistuttava on ennen pitkää. Ainutlaatuinen, nautinnollinen ja minun omaa erikoislaatuani henkivä elämäni voi jatkossa tapahtua vain ilmastonmuutoksen ehdoilla. Se on nykyihmiselle uutta. Panu Pihkala lainaa artikkelissaan Anni Mikkelssonia, joka kuvasi Kuningas Patu Learin teemaa Radio Helsingin haastattelussa näin: “Miten meidän on pakko muuttua tässä ajassa ja miten kivulias se muutos kaikkinensa on.”

Kipeää tekee, ja sen huomaa kun seuraa mitä tahansa viime aikojen keskustelua naudanlihasta, lentoverosta tai pikamuodista. Saavutetuista eduista ei tosiaan haluta luopua ja jo sen ehdottaminen kirvelee. Hoivana meillä on ainoastaan järkemme, mutta mukavuudenhalu kilpailee sen kanssa koko ajan, samoin tunteet. Tunnesidos totuttuun ilmenee sattuvasti Pipsa Longan Toinen luonto -näytelmässä (2018), erityisesti kohtauksessa jossa äitinsä ja lemmikkihevosensa menettänyt mies järkyttyy lemmikkihevosen lihan tarjoamisesta hautajaisissa ja lääkitsee suruaan syömällä grillillä hampurilaisia. Syödessään hän muistelee lapsuuden nakkikioskikäyntejä äidin kanssa ja itkee lohduttomasti. 

Tilanne on absurdi, mutta miehen itkussa on jotain sydäntäsärkevää. Ruokaan liittyvät monet perinteet ja tunnemuistot ovat ikkunoita hetkiin ja ihmisiin, joita emme saa takaisin. Takerrumme tuttuun ruokaan, vaikka se ei menneen onnemme lähde olisikaan. Miehen lohduttomuus hyytää myös toisesta syystä. Se tuntuu tämänhetkisessä kriisissä itkulta sellaisen entisen huolettoman auvon perään, johon ei enää ole mahdollisuutta. 

Elsi Hyttinen sanoo kokevansa valmiiksi surua tulevasta. Hän katsoo nykymaailmaa ja sen menoa tulevaisuuden näkökulmasta, nostalgisin silmin. Posthumanistisessa tutkimuksessa vastaavaa tapaa katsoa nykyhetkeä kuvataan käsitteellä future perfect. Hyttinen myöntää, että jokainen sukupolvi varmasti painii eksistentiaalisten kysymysten kanssa ja ajattelee elävänsä maailmanlopun partaalla. ”Totuus kuitenkin on, että se on enemmän totta nyt kuin ennen. Niin sanottu tipping point, jonka jälkeen ilmastonmuutoksen hillitseminen ei enää ole mahdollista, on nyt kymmenen vuoden päässä eikä kovin paljoa ole vielä tehty.”

Nostalgiasta puheen ollen, Minna Canthin vaatimattomaan kuluttamiseen kehottava puhe vuodelta 1886 puhuttelee, olkoonkin että sen taustalla ovat olleet hieman erilaiset motiivit ja olosuhteet:

”Maltettakoon ylellisyyttä ruoassa, juomassa, vaatteissa ja kaikissa elämän tavoissa. Koettakaamme ennen kaikkia tulla omallamme toimeen, sillä rahat, jotka ulkomaille menevät, eivät sieltä takaisin tule. Mitä iloa tai hyötyä meillä on kaikesta tuosta korutavarasta, joka ulkoa tänne tuodaan ja joka köyhän maamme yhä köyhemmäksi tekee. Muuttukoot mielipiteet siihen suuntaan, ettei ketään kunnioiteta, joka ylellisesti elää yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan päinvastoin. Yksinkertaisuuteen pyrkikäämme ja näyttäköön siinä kohden kansa hyvää esimerkkiä muille säätyläisille, jotka valitettavasti ovat itsensä huonoille tavoille totuttaneet. Kun saman kansan lapsista toiset puutetta kärsivät, ei silloin toisten tarvitse ylellisyydessä elää, vaan olkoon kohtuus kaikessa.”

Minna Canth. Puhe, pidetty Kuopion R:seuran tee-illassa t. k. 18 p:nä (Tapio 21.4.1886, 24.4.1886)

Tuon puheen jälkeisessä vuosisadassa luisuttiin länsimaissa hävettävän yltäkylläiseen elämään. Silloin eivät Canthin platonilaiset niukkuuspuheet auttaneet. Future perfectiä soveltaen: Entä, kun Greta Thunberg pitää nyt puheitaan? Joutuuko joku niitä lukemaan tulevaisuudessa yhtä kiusaantuneena kuin me Canthin puhetta?

Ilmastonmuutos teatterin tekemisen tavoissa

Molemmissa paneeleissa keskusteltiin siitä, voiko taiteella vaikuttaa asenteisiin. Mika Myllyahon mukaan taide ei ratkaise asioita, mutta hän toivoo, että taide voisi istuttaa vaivaavan kysymyksen yleisön mieliin. Markku Lehtimäki toteaa, että taide ei toki pelastaa maailmaa, mutta avaa silmiä toisille todellisuuksille. Taiteen tehtävä on aina antaa myös toivoa ja iloa. Antiikin ihanteiden mukaan taiteen tulee opettaa ja aiheuttaa mielihyvää.

Sofia Böling toivookin taiteelta dystopioiden sijaan valoa. Toivo puhuttelee kauhukuvia enemmän. Mari Pantsar sanoo miettineensä paljon, miten ilmastonmuutoksesta kannattaa puhua. Asiasta ei voi puhua kertomatta huonoja uutisia. Positiivisen vision muodostaminen on kuitenkin olennaista. Taiteilijoiden kanssa voitaisiin ideoida esimerkiksi visioita hiilivapaasta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Pipsa Lonka on Näytelmä ihmisen jälkeen -paneelissa kuitenkin sitä mieltä, että taiteen vastuuttaminen on hänelle vierasta. Hän ei halua näytelmäkirjailijana olla teorialle alisteinen, vaan säilyttää vapautensa taiteilijana. Elsi Hyttisenkään mielestä taidetta ei liikaa kannata ajatella välineenä. Vastuu taiteen vaikuttavuudesta kuuluu myös metatekstin tuottajille eli tutkijoille ja opettajille, joiden tehtävä on tulkita teoksia.

Ekokriisi vaikuttaa myös teatterin tekemisen estetiikkaan. Anni Mikkelsson mainitsee muista nuorista posthumanistisen teatterin tekijöistä muun muassa Ronja Louhivuoren, Klaus Maunukselan ja Laura Marleena Halosen. Louhivuori valmistelee parhaillaan Hannes Mikkelssonin kanssa Ylioppilasteatterille esitystä Koko Love. Maunukselan taiteellinen opinnäytetyö Ekologisen surun poetiikkaa käsittelee ympäristösurun läpäisemää näytelmäkirjoittamista. Halonen on mukana Toisissa tiloissa -kollektiivin ja LUST rf:n Ihmisen jälkeinen teatteri -hankkeessa, jonka valmistama Studies in Non-Human Acting on tänä vuonna Baltic Circle -festivaalin ohjelmistossa.

Konkreettisesti voi vaikuttaa teatterin tekemisen käytännöillä. Myllyaho kertoo, että keskustelua ekologisista toimintatavoista käydään Kansallisteatterissakin. Esimerkiksi lavastukset tuottavat valtavasti jätettä. Ekologinen lavastus onkin nouseva trendi. Esitysten hiilijalanjäljen voi laskea, ja esimerkiksi Sapiens-esityksen kohdalla näin on tehty. Parhaillaan mietitään, miten Kansallisteatterissa voitaisiin muuttaa rakenteita niin, että resursseja voitaisiin hukata vähemmän, esimerkiksi pukuja uudelleen käyttämällä.

Mustikkamaan näyttämöllä ekologiset arvot näkyivät myös väliaikatarjoiluissa, sillä grillissä paistuvat nakit olivat vegaanisia. Kasvisnakit yhdistävät esityksen myös Roska-aarteeseen, jonka lopussa paljastuu, että Meeli käyttää ongessaan kalansyöttinä kasvisnakin palaa. Kalastaminen on kivaa, vaikka saalista ei tuliskaan, Meeli virkkoo. Meeli on löytänyt uuden tavan jatkaa lempiharrastustaan. Ihan kaikesta mukavasta ei tarvitse luopua.

Pettymyksestään huolimatta Ylioppilasteatterin metsään muuttajatkaan eivät ole uhreja vaan mukautujia. He luopuvat vanhasta, ottavat vastuuta ja opettelevat uusia taitoja. Sellainen proaktiivisuus on elintärkeää niin kauan kun vielä eletään “ihmiskunnan ratkaisun hetkiä”, mutta myös sen jälkeen. Ylioppilasteatteri on nyt toteuttanut tämän ajatuskokeen metsään muuttamisesta meidän puolestamme. Onneksi on vielä muitakin ratkaisukeinoja hihassa. Ja niitä on vielä hädin tuskin kokeiltu.

Sofia Valtanen

Lähteet:

Pihkala, Panu 2019. Ilmastonmuutoksen ajan teatteria. Kanava 4/2019, 56 – 58.

ARTIKKELIKUVA: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.