Artikkelikokoelma Sota näyttämöillä – Esityksiä sodasta suomalaisissa teattereissa 1921–2024 muodostaa kuvan erään valtion itsenäisyyden ajasta.
Marja Silden toimittama Sota näyttämöillä – Esityksiä sodasta suomalaisissa teattereissa 1921–2024 on osa Rosebud Booksin Ruusunpiikki-sarjaa. Kirja sisältää artikkeleita Laura-Elina Aholta, Hanna Korsbergiltä, Pirkko Koskelta, Outi Lahtiselta, Julia Pajuselta, Mikko-Olavi Seppälältä ja Marja Sildeltä, jotka ovat kaikki teatteritieteen tohtoreita. Artikkelit tarkastelevat sotien näyttämökuvauksia muun muassa historiallisin tapausesimerkein, nykyesityksiä analysoiden ja teatterintekijöitä haastatellen.
Kokoelmassa mainitut esitykset käsittelevät niin ensimmäistä ja toista maailmansotaa kuin sotaa yleensä, mutta myös suomalaisten käymiä sotia, sisällissotaa, talvisotaa ja jatkosotaa. Vaikka Suomen omista sodista on aikaa, kokoelmassa nostetaan esille Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ohjelmiston kautta myös konfliktit, jotka maailmalla ovat yhä käynnissä ja joiden tuoreita haavoja pakolaiset kantavat.
Aloite kokoelman kasaamiseen tuli teatteritieteen professori emerita Pirkko Koskelta, joka puolestaan oli saanut ehdotuksen rauhanaktivisti, lääkäri Ilkka Taipaleelta. Venäjän vuonna 2022 käynnistämä hyökkäyssota Ukrainassa on ääneenlausuttu konteksti ja ponnin paitsi kirjalle, myös osalle esityksistä.
Teatterin johtokunnan oikea ja vasen laita olivat tyytyväisiä, mutta kriitikko kauhuissaan.
Kirja osoittaa oivallisesti, millaisia ikkunoita teatteriesitykset ovat tapahtumahetkeensä ja miten tutkimus kykenee niitä avaamaan. Artikkelien kautta päästään esimerkiksi sisällissodan jälkeisiin vuosiin, kuten Mikko-Olavi Seppälän artikkelissa Punaisten kokemus vuoden 1918 sodasta. Näytelmäkirjailija Verneri Jokiruoho saavutti Veljesvihaa-näytelmällään (1921) suuren suosion työväenteattereissa, mutta joutui myöhemmin vankilaan poliittiset agitaationäytelmät kieltävän lain nojalla. Pirkko Kosken artikkeli Kuolleet sotilaat muistuttavat rauhasta puolestaan vie toista maailmansotaa edeltäviin jännitteisiin vuoteen 1937, jolloin Irwin Shaw’n pasifistinen näytelmä Emme tahdo kuolla sai Helsingin Kansanteatterissa osakseen sen verran poliittista uudelleensovittamista, että teatterin johtokunnan oikea ja vasen laita olivat tyytyväisiä, mutta kriitikko kauhuissaan.
Artikkelit tarjoavat useita ajallisia tarkastelupisteitä 104 vuoden matkalta: sisällissotaa käsitellään esityksin 1920- ja 2000-luvuilla, toisten esitysten kanssa viivähdetään ajassa ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen. Marja Silde muistuttaa kirjan johdannossa, että hetki ohjaa tulkintaamme teoksesta. Kun tärkeä osa esityksen jättämää jälkeä on aikalaisvastaanotto, on tutkimuksen tehtävä myös ymmärtää aikalaisia ja niitä olosuhteita, joista esitystä tarkasteltiin. Jokaisen tekstin kirjoittaja osallistuu aina tekstillään maailman rakentamiseen, vaikka luulisi kirjoittavansa rajatusta aiheesta, kuten esityksestä. (Tai kirjasta.)
Esitysten elävät kuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa, samoin niistä aikanaan kirjoitetut arvostelut. Ne myös muistuttavat siitä, että Suomen kansa on aina ollut moniääninen, sen tarina aina kiistelty.
Kokoelman kiinnostavin sydänlanka on Talvisota-projekti, jossa venäläisistä, ukrainalaisista ja suomalaisista näytelmäkirjailijoista koostuva työryhmä kirjoitti tekstejä talvisodasta. Projektia käsitellään sekä Laura-Elina Ahon artikkelissa Talvisota – jaetun totuuden mahdottomuus että Marja Silden tekemässä haastattelussa Teatteritaiteilija, pasifismi ja sota näytelmäkirjailija Ari-Pekka Lahden ja ohjaaja Hanna Kirjavaisen kanssa. Alun perin vuonna 2009 järjestetyn työpajan tarkoituksena oli tuottaa muistitiedon pohjalta lukudraama, joka tavoittaisi totuuden talvisodasta. Vuonna 2022 kirjoittajat kutsuttiin uudelleen kokoon jatkamaan työtä, ja tämän työn pohjalta syntyi esitys Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa, joka kommentoi niin talvisotaa kuin uutta sotaa Ukrainassa. Projektin alkutaivalta hankaloitti yhteiseksi hyväksytyn todellisuuden puute suomalaisten ja venäläisten taiteilijoiden kesken, loppusuoraa taas ukrainalaisen näytelmäkirjailijan kieltäytyminen tekemästä yhteistyötä venäläisten kanssa. Projekti nostattaa keskeisiä kysymyksiä anteeksiannon ja rauhanaatteen ympärillä. Aho kysyykin: ”Jos anteeksiantoon heittäytymisen hintana on tuhoutuminen, onko hinta liian suuri?”
Suomen kansa on aina ollut moniääninen, sen tarina aina kiistelty.
Toinen, monin tavoin väistämätön mutta paikkansa ansainnut sydänlanka, on Väinö Linnan tuotanto. Hanna Korsbergin ja Laura-Elina Ahon artikkelissa Sisällissodan pitkä varjo todetaan, että Linnan Täällä Pohjantähden alla on ollut vaikutusvaltainen teos sisällissodan muistelussa myös teatterissa. 2000-luvulla näyttämölle ovat päässeet monet aiemmin katveeseen jääneet kokemukset sisällissodasta, mutta monimuotoisuus on kenties vielä täydentymättä valkoisen puolen surutarinoilla.
Tuntemattoman sotilaan näyttämöllepanoista kirjassa käsitellään etenkin Kristian Smedsin ohjausta Kansallisteatterissa vuonna 2006 ja Juho Mantereen ohjausta Teatteri Vanhassa Jukossa vuonna 2022. Julia Pajunen pohtii artikkelissaan ristiriitoja, joita sisältyy Tuntemattoman sotilaan esittämiseen pasifistisena eleenä, ja ryydittää analyysiään teoksen kulttuurisesta asemasta viihdyttävillä anekdooteilla.
Erityisten konfliktien ja esitysten lisäksi kokoelma sivuaa myös yleisemmin väkivallan ja seksuaalisen väkivallan turvallista esittämistä näyttämöllä. Esittämisen etiikka on tärkeä kysymys varsinkin esittävän taiteen kohdalla, ja Silden haastattelemien Annika Hartikan ja Minja Kosken mukaan teatterialalla panostetaan työyhteisöjen turvallisuuteen nykyään aiempaa enemmän.
Halki ajan ja sotakuvausten erottuu se, miten väkivalta mahdollistuu vaikutuksille alttiiden yksilöiden kautta. Ihminen on taivuteltavissa armottomiin tekoihin suuremman tavoitteen nimissä, oikeanlaisen narratiivin osana. Viime kädessä tietenkin pakolla. Outi Lahtisen artikkelin otsikko lainaa väkevästi Caryl Churchillin Surma-näytelmän repliikkiä: ”He uhraavat aika helposti lapsiaan, kun on kyse sodan voittamisesta.” Nuorten tehtävä on sodassa mennä, Väinö Linnan sanoin, ”maailmanhistorian nieluun”.
Teoksen julkaisuhetki on hyvin erityinen. Tekoprosessin käynnistänyt sota on yhä kesken ja sen lopputulos ja mittakaava yhä arvoitus. Monitahoisesti sotaa katsovilta teemoiltaan kirja on juuri tässä ajassa painava ja tähdellinen.
ARTIKKELIKUVA: Rosebud Books 2024.