Meillä pitäisi olla edes hetki aikaa puhua taiteesta ja kulttuurista

Taiteen ja kulttuurin aloille kohdistuvia leikkauksia vastustava mielenilmaus Sakset seis! järjestetään 5.12. Kansalaistorilla. Nyt viimeistään on ymmärrettävä, mitä on vaakalaudalla.

Taide ja kulttuuri, ja erityisesti niiden aloille osoitetut leikkaukset ovat puhuttaneet paljon etenkin tänä syksynä. Ne eivät kuitenkaan ole puhuttaneet tarpeeksi. Asian pitäminen esillä tuntuu jääneen tyystin alan työntekijöiden kontoille – kärjistetysti voidaan sanoa, että muita kiinnostaa vasta sitten, kun Seurasaari ja Mannerheimin kotimuseo ovat jäämässä jyrän alle.  

Tilanne kaipaa selkeästi konkretiaa, ja sitä alan sisältä onkin yritetty tarjoilla. Esimerkiksi teatterin maailmassa lippujen hintojen noususta on varoiteltu siellä ja täällä, ensi-iltojen määrää on karsittu yhdessä jos toisessakin paikassa, ja rahat uhkaavat aivan totaalisesti loppua useammaltakin pieneltä toimijalta. Tämä konkretia ei kuitenkaan näytä liikauttaneen tilannetta suuntaan tai toiseen, ainakaan mitä tulee leikkausten toteuttamiseen tai rahoituksen miettimiseen uudelleen. Myös laajemman, alan ulkopuolelle ulottuvan keskustelun vähäisyys saa pohtimaan, mahtaako puhe kulttuurista luksuksena olla mennyt niin hyvin läpi, että esitetyt konkreettiset vaikutukset nähdään luksuspuuhasteluun kuuluvina käänteinä.

Toistetaan nyt siis muutama alalta jo useasti noussut fakta ihan toistamisen voiman vuoksi.

1. Leikkaukset tulevat aiheuttamaan taiteen ja kulttuurin alalle massatyöttömyyttä. Taide ja kulttuuri ovat aloja, joissa säästämisen paikkoja on minimaalisen vähän missään muualla, kuin palkoissa. Taiteen ja kulttuurin tuottamisessa ei juuri ole mitään tehostettavia prosesseja, hierarkioita ja työvuorolistoja, jotka voisi suunnitella uudelleen, paperityötä, josta nipistää, vuokrasijaistamista, jonka voisi kieltää. Luovan työn todellisuus on se, että sen prosessi vie aikaa ja sellaista työpanosta, jonka voi tarjota vain ihminen tälle työlle sopivissa olosuhteissa. Siis jos vähennetään vaikkapa vuoden aikana toteutettavien ensi-iltojen määrää, tarkoittaa se vähemmän työmahdollisuuksia näyttelijöille, ohjaajille, tuottajille, dramaturgeille, lavastajille, puvustajille, maskeeraajille, muusikoille, säveltäjille, tanssijoille, koreografeille ja monille muille muun muassa produktiokohtaisesti työskenteleville tekijöille. Samalla se tarkoittaa, että talon sisällä tapahtuu vähemmän, jolloin työtunteja lähtee myös näyttämötyöntekijöiltä, järjestäjiltä, kuiskaajilta, tuottajilta, lipunmyyjiltä, narikkatyöntekijöiltä, siivoojilta, kahviotyöntekijöiltä, toimistotyöntekijöiltä kuten myyjiltä, viestinnän ja markkinoinnin tekijöiltä, yleisötyöntekijöiltä ja arkistonhoitajilta. Taiteen ja kulttuurin aloilla työskentelee yli 130 000 työntekijää. Sen vaikutus valtion talouteen on heittämällä positiivinen. Kuinka suureen työttömyyteen näillä aloilla tässä taloushysterian valtaamassa ajassa meillä on varaa? 
2. Työllistymisen kriisi tulee jättämään pysyviä arpia. Suomalaisessa julkisin varoin toteutetussa koulutusjärjestelmässä on paljon hyvää, mutta se tarkoittaa käytännössä myös koulutuspaikkojen määrän perustelua työllistymisen näkymillä. Taide- ja kulttuurialan tukahduttaminen tarkoittaa myös alan koulutuslaitosten ja opetuksen tukahduttamista. Suomessa esimerkiksi esittävän taiteen alan koulutusta ihan koulutusohjelmatasolla, joko taiteellista tai akateemista, tarjoaa yhteensä viisi yliopistoa tai korkeakoulua (Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto, Taideyliopisto, Turun AMK sekä Yrkehögskolan Novia). Teatterikoulutusta tarjoavina kaupunkeina ovat profiloituneet erityisesti Helsinki ja Tampere. Samaan viiden korkeakoulun lukuun yltää muuten myös Suomea huomattavasti pienempi Viro. Vaikka Ruotsissa ei päästä koulujen määrässä vielä kovin merkittävästi ohi Suomen, löytyy laitoksia useammasta kaupungista Suomeen verrattuna: muun muassa Tukholmasta, Malmöstä, Göteborgista, Örebrosta ja Luulajasta. Saksaan asti kun päästään, on esittävien taiteiden koulutusta eri tulokulmilla tarjoavia korkeakouluja jo kaksinumeroinen luku. Se selittyy toki osin suurella väkiluvulla, mutta jokainen esimerkiksi teatteria tutkinut tietää myös sen, että Saksassa teatterin tekemiseen ja tutkimiseen panostetaan tavalla, joka erottuu kentällä myös kansainvälisesti. Sen sijaan kukaan ei tule pitämään suomalaisen kulttuurin historiankirjoitusta elossa, ellemme tee sitä itse. Kukaan ei tule opettamaan suomalaisten taiteilijoiden kehittelemiä metodeja ja tekemisen malleja, ellemme tee sitä itse. Kukaan ei tule jatkamaan suomalaisen taiteen ja kulttuurin perinteitä seuraaville sukupolville, ellemme tee sitä itse. Ja me emme sitä pääse tekemään, jos matto vedetään niin alan kuin alalle tähtäävän koulutuksen alta. 
3. Leikkausten johdannaisvaikutukset ovat osin ilmeisiä ja osin ennalta-arvaamattomissa. On selvää, että jos taiteen ja kulttuurin tekemisen ja toteuttamisen edellytykset surkastuvat ja tekeminen tukehtuu, kärsii tästä johdannaisvaikutusten myötä myös moni muu ala. Kannattaako vaikkapa ravintolaa enää pitää teatterin vieressä, jos näytösten tai uusien produktioiden määrä supistuu? Entä mitähän mahtaa tapahtua julkisen liikenteen matkustajamäärille, kun vapaa-ajalla ei olekaan enää sellaista ajanvietettä, jonne ei omalla autolla viitsi lähteä? Ja matkustajamäärien laskeminen johtaa ainakin HSL:n logiikalla joka ikinen kerta hintojen nostamiseen. Massatyöttömyyden johdannaisvaikutukset nyt ovat ilmeisiä: valtava määrä tulee putoamaan palkkatyön ulkopuolelle, ja joutuu turvautumaan erilaisiin tukiin – kas kun myös uudelleenkouluttautuminen on tässä samaan syssyyn tehty äärimmäisen vaikeaksi muun muassa aikuiskoulutustuen lakkauttamisella. Kaikkia mahdollisia johdannaisvaikutuksia tuskin osaamme vielä edes ennustaa. 
4. Suomalainen taide ja kulttuuri surkastuu – ja se on vaarallista. On huvittavaa, kuinka suomalaisen taiteen ja kulttuurin puolustaminen kelpaa näitä leikkauksia ajaville päättäjille kyllä lyömäaseeksi, jolla voi perustella maahanmuuttovastaisuutta ja rasismia, mutta se ei kuitenkaan kelpaa perusteeksi suomalaisen taiteen ja kulttuurin tukemiseen. Kotimaisen taiteen ja kulttuurin surkastuminen ei kuitenkaan ole uhka siksi, että sen tulisi korvaamaan jokin toinen taide ja kulttuuri. Sellaisesta ei ole näkyvissä mitään viitteitä, eikä suomalaista taidetta ja kulttuuria edes voi korvata yhtään mikään. Se on ainutlaatuista. Uhka sen katoaminen kuitenkin on, sillä yhteiskunta ilman taidetta ja kulttuuria on yhteiskunta ilman vapautta. Taiteen tekeminen ja itsensä ilmaiseminen taiteen ja kulttuurin keinoin on yksi keskeisimmistä kansalaisyhteiskunnan vaikuttamisen mahdollisuuksista. Taide muuttaa elämiä, se muuttaa mieliä ja synnyttää uusia ajatuksia. Taide tuo ihmisiä yhteen, auttaa ymmärtämään erilaisia näkökulmia ja avartaa tapoja elää, olla ja kokea. Kansa ilman taidetta ja kulttuuria on kansa ilman identiteettiä, ilman ääntä ja ilman näkemystä. 

Tällä hetkellä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen vaikuttavat kelpaavan vain talous ja turvallisuus. Edes tätä tekstiä ei saanut kasattua kokoon ilman viittauksia valtiontalouteen ja taiteen ja kulttuurin hyötyvaikutuksiin. 

Mitään konkreettista ja akuuttia Suomeen jostain ulkopuolelta kohdistuvaa uhkaa ei ole selkeästi todettu, mutta sotavarustelusta ja jalkaväkimiinoista täytyy puhua aamutelevisiota myöden. Jokaisen kansalaisen täytyy kantaa henkilökohtaista huolta valtion velkaantumisesta, eikä millään muulla ole väliä, ennen kuin velkalaiva on käännetty – huolimatta siitä, ettei sen kääntyminen taida olla näkyvissä vielä pitkään aikaan, ainakin kun sitä jokaisesta tuutista toitotettavaa velkaantumisen tahtia seuraa.  

Mutta mitä me haluamme uhilta suojella, mitä me haluamme talouskriisiltä varjella? Elämää, joka koostuu… mistä? Ei ilmeisesti ainakaan yhteisistä tarinoista, musiikista, tanssimisesta, laulamisesta, esityksistä, uusista ajatuksista, kokemuksista, omasta kielestä, kulttuurista ja historiasta. (Ja jos tämä nyt on se diskurssin linja, joka tällä hetkellä toimii, niin: se suomalaisen taiteen ja kulttuurin korvaaminen vaikkapa jonkin hypoteettisen hyökkääjämaan kulttuurilla on huomattavasti helpompaa siinä vaiheessa, jos jo ennen minkäänlaisen uhan toteutumista lanaamme itse oman kulttuurimme maan tasalle.) 

Kun kasvamisen ja kukoistamisen edellytykset kerran viedään kaikilta näiltä elämän siemeniltä, niiden takaisin tuominen on melkoisen mahdoton rasti. Kun kaikki taiteen ja kulttuurin tekijät saa ensin vakuuttumaan siitä, että heidän työlleen, taidolleen ja osaamiselleen ei ole meidän yhteiskunnassamme enää sijaa eikä paikkaa, on turha yrittää enää jossain siellä paremmassa (saati pahemmassa) tulevaisuudessa vakuuttaa heitä siitä, että nyt olisi hyvä hetki taas tulla “puuhastelemaan”. 

Kansalaisten vakuuttaminen siitä, että uudet ajatukset, uudet näkökulmat ja kokemukset, ja maailman ja yhteiskunnan tarkasteleminen vuorovaikutuksessa taiteen tekijöiden ja kokijoiden kesken, olisivat luksusta, joka ei kuulu ja jonka ei tarvitse kuulua tavalliselle kansalle, on vaarallista. Se on myrkyllistä ja niin demokratian vastaista toimintaa päättäjiltä, kuin voi vain kuvitella. 

Ja juuri siksi voi raudan lujasti todeta, että vaikka taide ja kulttuuri ovat tänä syksynä puhuttaneet paljon, ne eivät ole puhuttaneet tarpeeksi.

Sakset seis! -mielenilmauksessa 5.12.2024 luovutetaan päättäjille leikkauksia vastustava adressi. Jos et vielä ole allekirjoittanut adressia, voit tehdä sen täällä.

Maura Minerva

Artikkelikuva: Outi Kainiemi