Mansikkapaikka-esitys täyttää Kansallisteatterin Suuren näyttämön Sofi Oksasen pysäyttävällä tekstillä ja Mika Myllyahon sopivan suoraviivaisella ohjauksella kuin mansikanpoimija laatikon.
Odotukset ovat lievästi sanottuna korkealla: polttavan ajankohtainen aihe, Sofi Oksanen kirjoittamassa itselleen ominaisimmista teemoista, maan ykkösnäyttämö ja Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho ohjaajan ohjaksissa luovat paperilla lyömättömän kombon. Lavallakin monet näistä odotuksista lunastetaan.
Mansikkapaikka kertoo suomalais-ukrainalaisesta perheestä, jossa vanhemmat Ruslana ja Keijo (luonnollisen karismaattiset Maria Kuusiluoma ja Petri Liski) pyörittävät mansikkatilaa Keski-Suomessa. Ruslanan äiti Valentyna (mehevän takapiruhahmotunnelman luova Pirjo Luoma-Aho) katsoo Venäjän televisiokanavia liiankin tosissaan, kun taas Venäjällä asuva Ruslanan sisko Masha (täydellisen topakka Wanda Dubiel) hyödyntää sodan tuomat mahdollisuudet lähes kepeällä asenteella. Poliisina työskentelevä tytär Alina (Wenla Reimaluoto, jolle rooli oli kuin varta vasten kirjoitettu) on kunnostautunut naapuritilan ihmisoikeusrikkomusten selvittämisessä ja poika Ville (kohtauksesta toiseen raastavassa otteessaan pitävä Otto Rokka) on poissa.
Villen opinnot Helsingissä jäävät puolitiehen, kun hänet passitetaan lähes kaikilta salaa Moskovaan psykiatriselle klinikalle parantumaan vakavasta sairaudestaan, homoseksuaalisuudesta. Samalla Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on alkanut, ja vielä elää toivo “erikoisoperaation” nopeasta loppumisesta. Mutta edes poliisi-Alinalle oman perheen valheiden verkkoa ei ole helppo ratkaista, saati sulattaa: Miksi Villestä ei kuulu mitään? Onko sukuyrityksellä jotain tekemistä naapuritilan ihmisoikeusrikkomusten kanssa? Ja, ennen kaikkea, mitä hän itse on valmis tekemään pelastaakseen läheisimpänsä?
Koko esitystä leimaa pakahduttavuus, sanan parhaassa merkityksessä.
Myllyaho on kertonut miettineensä joka kohtauksen kohdalla, millaisia suhteita vallankäyttöön lavalle ollaan muodostamassa. Tehty työ näkyy erityisesti psykiatrin (juuri sopivan kylmäävä Janne Reinikainen) ja Villen kanssakäymisessä, joka muodostaa esityksen kipeän ytimen. Teatteri on tunnetusti enemmän tekemistä kuin sanomista. Kun uhmakas potilas repii psykiatrin kieroutuneelle metodille keskeisen muistivihkon sivuja tai potkaisee äitiobjektina toimivaa tuolia, pieneen eleeseen tiivistyy pakahduttavan paljon. Koko esitystä leimaakin tämä pakahduttavuus, sanan parhaassa merkityksessä. Pakahduttavaa on myös koko näytelmän siteerattavuus. Kun psykiatri pyörittelee Villeä kuin pelinappulaansa viljellen lausahduksia kuten “Nyt me tässä keskustellaan äidistäsi ja vielä kauniilla venäjän kielellä. Olen ylpeä sinusta. Haluat selvästi parantua”, on mahdotonta päättää, haluaako nähdä ja kuulla lisää vai haluaisiko koko kohtausten vain loppuvan.
Kuitenkin olisin toivonut, että kokonaisuudessaan esityksessä olisi otettu ohjauksellisesti enemmän riskejä. Myllyaho kuvaa ohjaustyötään psykorealistiseksi estetiikaksi omalla mystiikallaan. Tätä mystiikkaa olisi toivonut enemmänkin lavalle, varsinkin niihin moniin kohtauksiin, joissa jokin näytelmän lukuisista mysteereistä – varsinkin lavalla nerokkaan painostavasti läsnä oleviin kontteihin liittyen – on ratkeamassa. Toisaalta Myllyahon ratkaisua pitää tämä mystiikka pitkälti minimissään myös ymmärtää: näytelmän aihe on niin vakava ja sydäntäsärkevän ajankohtainen, että kokeellisemmat esteettiset ratkaisut olisivat helposti vieneet ilmaisuvoimaa kuulaana soljuvalta tekstiltä.
Esityksen visuaalista maailmaa hallitsevat kontit, joiden sisällä tai välittömässä läheisyydessä lähes kaikki toiminta tapahtuu, konttien yläpuolella armottomasti hohkaavat jättinäytöt sekä ajoittain näyttämön etuosaan lavan alta – kuin jostain helvetillisestä välitilasta – nostettava hirviöpsykiatrin työpöytä. Parhaiten näistä elementeistä toimivat kolmeen osaan jaettu jättikontti, tuo esityksen piinallinen elefantti keskellä huonetta, sekä psykiatrin työpöytä, joka sijoittuen suoraan Villen lukitun sairaalahuoneen eteen, usein vielä lavan tasosta kohotettuna kuin psykiatrin suuruudenhulluutta korostaen, tuo esitykseen sekä tilallista että metaforista syvyyttä. Jättinäyttöjen toimivuus on kaksijakoista: toisaalta näytöt ja esityksessä hyödynnetty lavan tapahtumien striimaus ovat monelle teatterikävijälle niin tuttu juttu, että niihin olisi toivonut lisää yllätyksellisyyttä; toisaalta, kuten edellä mainittu, Mansikkapaikassa on jo niin paljon nerokkaita ja painavia elementtejä, että ylimääräinen yllätyksellisyys voisi kääntyä itseään vastaan. Parhaiten jättinäytöt pääsevät oikeuksiinsa, kun ne tuovat kouriintuntuvaan kontrastiin Villen minimalistisen valkoisen pakkohoitohuoneen ja nuoren miehen vimmaiset yritykset pyristellä jopa eheytyshoidoksi poikkeuksellisen kyseenalaisia “hoitometodeja” vastaan.
Todistan yhtä voimallisimmista hetkistä, joita olen Kansallisteatterin lavalla nähnyt.
Teemoiltaan Mansikkapaikka ei paljoa synkempi voisi olla. Oksanen on osuvasti sanonut, että on harvinaista kirjoittaa aiheesta, josta uutisoidaan jatkuvasti, ja vielä esityksen pyöriessä lavalla. Harvinaislaatuista mahdollisuutta esitys ei hukkaa, vaan ajankohtaisuuden painavan taakan voi tuntea lähes jokaisessa näyttämöllepanoon liittyvässä valinnassa; jättinäyttöjen armoton välke osoittautuukin näin lähes välttämättömäksi esityselementiksi. Lisäksi Mansikkapaikassa eri teemat linkittyvät luonnollisesti yhteen. Oksasen mukaan on uutta maailmanhistoriassa, että homofobiaa käytetään sodan oikeutuksena: Venäjä pyrkii oikeuttamaan sotansa perinteisillä ja traditionaalisilla arvoilla, mitkä ovat eufemismeja homofobialle, rasismille ja psykiatrian väärinkäytölle. Oksanen on myös kommentoinut, että Venäjän esimerkki osoittaa, kuinka saavutetut edut voidaan viedä pois. Mansikkapaikassa tämä kaikki tuntuu niin väkevästi varsinkin Villen kokemusten ja sairaalloisen opportunistisen psykiatrin kohdalla, että katsojana olo vaihtelee lähes hengästyttävästi hetkestä toiseen turtumuksen, järkytyksen ja epätoivon välillä.
Psykiatri haastaa jatkuvasti Villen suhdetta omaan maskuliinisuuteensa. Mustikat kuuluvat kuvioon olennaisesti tavalla, jonka jätän tässä spoilaamatta. Mutta homomiesten maskuliinisuuden kyseenalaistaminen ja – usein ulkopuolisen konstruoiman – feminiinisyyden pakolla vääntäminen mahdollisimman perinteiseksi maskuliinisuudeksi ovat tunnistettavia ilmiöitä. Tässä onkin vain yksi esimerkki tekstin tarkkanäköisyydestä, joka heijastuu koko esitykseen. Asetelman kääntyessä hetkellisesti päälaelleen Villen kyseenalaistaessa psykiatrin maskuliinisuuden todistan yhtä voimallisimmista hetkistä, joita olen Kansallisteatterin lavalla nähnyt.
Lukuisat eri asiat määrittelevät sen, jääkö jokin yksittäinen esitys elämään suomalaisten kollektiivisessa tajunnassa. Mansikkapaikassa on kyllä kaikki ainekset tähän ajankohtaisuudesta väkeviin roolisuorituksiin ja kokonaisuutta saumattomasti rakentavasta lavastussuunnittelusta (Eliisa Rintanen ja Mika Myllyaho) mieleen kummittelemaan jäävään tekstiin. Aika kertokoon. Varmaa on kuitenkin, että esitys sijoittuu ehdottoman ohittamattomana Ukrainan sodasta ja Venäjän ihmisoikeusrikkomuksista käytävän keskustelun jatkumoon.
Tänään kantaesityksensä saava Mansikkapaikka jää mieleeni ennen kaikkea esityksenä, joka tuo oikeuksiinsa Oksasen harvinaislaatuisen kyvyn samalla sekä luoda mukaansatempaavia vyyhtejä klassisista teemoista kuten valheen lyhyistä jäljistä, yksityisen poliittisuudesta ja vaikeista moraalisista ratkaisuista että linkittää nämä vyyhdit osaksi sotatilanteen monisyistä todellisuutta. Lisäksi esityksessä jokainen näyttelijä lunastaa vaivattomasti paikkansa. Itse esityksen lisäksi voin lämpimästi suositella esityksen tekijätapaamista, josta löytyy tallenne.
Oksanen on kommentoinut, että täytyy arvostaa sitä, että tällaisen näytelmän voi esittää Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, sillä se ei olisi mahdollista valtaosassa maailmaa eikä Suomessakaan itsestäänselvyys. Mansikkapaikan näkeminen onkin etuoikeus monella eri tavalla.
Aplodien koittaessa näyttelijöiden kasvoilta näkyy erityisesti kaikkensa antanut olo eikä ihme: esityksen monelta kantilta raastava ajankohtaisuus ei voi olla helppo kannettava edes ammattinäyttelijöille. Ei se ole helppoa katsojillekaan. Välittömästi esityksen nähtyäni olisi ollut todella haastavaa käydä syvällistä keskustelua juuri näkemästään, sillä mestarillinen Mansikkapaikka on kuin kourallinen viimeisen päälle kirpeitä mustikoita, jotka jättävät suuhun vielä pitkäksi aikaa kiusallisen epämukavan maun. Ja hyvä niin. Yhtään vähempää ei merkittävä tässä-ja-nyt -aihekavalkadi olisi ansainnutkaan.
Mansikkapaikka: Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3.2024.
ARTIKKELIKUVA: Mitro Härkönen/Kansallisteatteri.