Pipsa Longan kirjoittama Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen sai ensi-iltansa & Espoon teatterissa.
& Espoon teatterissa nähdystä Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen -esityksestä on vaikea alkaa kirjoittamaan, sillä oikeita sanoja hakiessa havahtuu nopeasti siihen, kuinka rajallista kielemme on. Erityisesti tämän esityksen kohdalla se on jopa kivuliaan rajallista, sillä teos itse poraa katseensa juuri siihen, minkälaista kieltä me käytämme ja minkälaista väkivaltaa ja vallankäyttöä kieleen liittyy.
Teoksen premissi Peteriksi nimetystä delfiinistä, jolle yritettiin opettaa englantia, voi helposti kuulostaa tarinalta, mutta tarinaksi ei tätä näytelmää voi sanoa. Pipsa Longan teksti tekee näkyväksi sen, ettemme voi määrittää Peterille tarinaa tekemättä väkivaltaa sille, että Peter oli todellinen. Voimme kuvitella mistä delfiinin elämä alkoi, voimme nähdä minne juuri tämän delfiinin elämä päättyi, mutta mitä muuta me voimme sanoa jostakusta sellaisesta, joka on todellinen, ja jota me emme tunne emmekä edes voi tuntea?
Emme voi kertoa tarinaa, mikä taas tekee näkyväksi sen, että kielemme käyttää samaa sanaa fiktiivisistä tapahtumaketjuista ja todellisista tapahtumaketjuista silloin, kun niistä voi löytää kerrottavan arvoiseksi mielletyn kaaren. Tarina tai kertomus etäännyttää meidät kohteestaan. Me kaikki tunnemme tarinoita, jotka ovat fiktiivisiä ja jotka ovat tosia, ja me kaikki olemme sisäistäneet sen, mikä tekee tarinasta tarinan, eli kertomisen arvoisen. “Draama on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois”, sanoi Alfred Hitchcock, ja me olemme sisäistäneet sen, mikä on tylsää. Mutta millä oikeudella päättäisimme, mikä Peterin “tarinassa” on tylsää? Emme voi kertoa tarinaa, joten esitys näyttää, mikä on totta.
Väliä on sillä, mitä tapahtui.
Totta on siis se, että vuonna 1965 Neitsytsaarilla käynnistyi koe, jossa Peteriksi nimetylle delfiinille alettiin opettaa englantia. Peter asui puoli vuotta talossa, jonka kaikkiin huoneisiin oli laskettu vettä. Siellä hänen kanssaan asui nuori nainen, joka opetti delfiinille joka päivä kaksi kertaa päivässä englantia. Puolen vuoden jälkeen delfiini vietiin toiseen laboratorioon, jossa hänen ainoa elintilansa oli amme. Tuohon ammeeseen delfiini kuoli tekemällä itsemurhan.
Totta on myös se, että näistä tapahtumista on tehty dokumenttielokuva, jonka katsominen ja läpikäyminen toimii tämän Juni Kleinin ohjaaman ja WAUHAUS-kollektiivin konseptoiman esityksen pohjana. Näyttämöllä nähdään Ria Kataja, Iida Kuningas ja Anna Airola.
Esitys on rauhallinen, vailla suuria tunteenpurkauksia. Näyttelijät ovat toteavia: tämä on totta. Etenkin tätä rauhallisuutta ja toteavuutta vasten teoksen äänimaailma tuntuu jotenkin karmivalta ja hieman nyrjähtäneeltä. The Beach Boysin Wouldn’t It Be Nice -kappaleen ottaminen esityksen teemaksi vertautuu joidenkin kauhuelokuvien käyttämään voimakkaiden kontrastien äänisuunnitteluun, jossa viattomuuden äänet kuten soittorasiat muuttuvat karmiviksi. Mieleeni nousee myös Lynne Ramsayn ohjaama, kouluampujan äidistä kertova Poikani Kevin -elokuva ja sen trailerit, joissa Buddy Hollyn pirteä Everyday korostaa täysin käsittämättömästä tragediasta nousseen masennuksen sietämättömyyttä. Käsittämätöntä ja sietämätöntä on sekin, mitä Peterille tehdään.
Äänimaailmasta nousee myös delfiinin ääni, jota on vaikea kuunnella. Esitys on ylipäätään ajoittain jopa fyysisesti epämukava katsomiskokemus. Äänillä ja vilkkuvilla valoilla rakennetaan versioita siitä, mikä delfiinin kokemus voisi olla seinien sisällä. Tästä syystä esitystä ei voikaan suositella esimerkiksi voimakkaasti vilkkuvaloherkille tai valoherkän epilepsian kanssa eläville.
Esityksen ilmaisumaailma, jossa korostuvat muun muassa videomateriaali sekä yleisön suora puhuttelu, tuo mieleen muun muassa Brechtin ja Piscatorin poliittisen teatterin keinot: neljättä seinää rikotaan, esityksen ulkopuolelle viitataan jatkuvasti ja yleisöä muistutetaan toistuvasti, lähestulkoon (tarkoitukselliseen) jankkaamiseen asti siitä, että kaikki on totta.
Mutta mitä voin sanoa esityksen vaikuttavuudesta asettamatta itseäni ja omaa kokemustani delfiinin elämän keskiöön? Mitä todellista väliä on sillä, miltä minusta katsojana tuntuu? Väliä on sillä, mitä tapahtui.
Ihmisten tarinoihin liittyen meillä on keinoja kohdistaa merkityksiä; meillä on sellaisia käsitteitä, kuten sosiaaliporno tai white saviour. Me voimme huomauttaa, että köyhien ihmisten tarinoiden keskiössä ei kuulu olla rikkaiden liikutus ja kiitollisuus omasta elämästään. Rodullistettujen ihmisten tarinoiden keskiössä ei kuulu olla valkoisten ihmisten syyllisyys tai yksittäisen valkoisen ihmisen sankarillinen taistelu rasismia vastaan. Mutta minkälaisia käsitteitä tai keinoja meillä on siihen, että voisimme siirtää ihmisen pois toislajisen eläimen tarinan keskiöstä?
Siksi on vaikea kirjoittaa esityksestä ja näytelmästä, jonka yksi keskeisimpiä teemoja on ihmiskielen ja ihmiskokemuksen kohottamisen ongelmallisuus. Esitystä on kuitenkin äärimmäisen helppo suositella. Menkää ja kokekaa.
Lopuksi nostettakoon vielä esille se, että Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen ilmestyi painettuna näytelmätekstinä jo vuonna 2024 TUAn kustantamana. Myös tekstin lukemista suosittelen vilpittömästi ihan kaikille; sekä niille, jotka esityksen pääsevät katsomaan, että niille, jotka sitä eivät pääse katsomaan. Teos on merkittävä jo siksi, että kotimaista näytelmäkirjallisuutta painetaan nykyään hälyttävän vähän. Se on merkittävä ja rajoja rikkova myös muodossaan ja visuaalisuudessaan, ja siksi yksi parhaista näytelmäteksteistä, joihin lukija voi tarttua.
Joten on se sitten lukemalla tai katsomalla, suosittelen kokemaan delfiinin pisteestä pisteeseen.
Artikkelikuva: Jonatan Sundström
Edit: Juttuun korjattu näytelmätekstin ilmestymisvuosi.