Bonsai Kittens -työryhmän Avaruuden nurkka nähtiin osana Teatteri Viiruksen kevään vierailuohjelmistoa. Viirus GUEST haluaa mahdollistaa tuoreille tekijöille näyttämön, jolla kokeilla jotain uutta. Avaruuden nurkka -esityksessä ei-pelattavat hahmot löytävät itsensä pelin ykköstasolta valmiiksi annetussa asussa. Seuraavalla tasolla vuorossa on taas uusi ulkomuoto ja uusi käsikirjoitus. T-efekti sai jälleen otteen anonyymistä keskustelufoorumista, jolla puitiin tätä teatteriin tuotua videopelimaailmaa.
Avaruuden nurkka: mp?
Prechtin Pertti
Esitystä katsoessa minulla kesti kauan päättää pidänkö esityksestä vai en. Pelimaailman NPC:t (non playable character) olivat kuin ihmiset somemaailman rattaissa, joista on turha löytää ulospääsyä. Se oli yhteiskunnallista gestusta gestuksen perään!! <3 Mutta samalla tuntui, että teoksen katse harhaili liikaa yksilötasolle ja suurempi yhteiskunnallinen paljastus jäi puuttumaan.
Throwaway_Account_123
Preach! Allekirjoitan kaiken, mutta varsinkin suuremman yhteiskunnallisen paljastuksen uupuminen vastaa täysin omaa katsojakokemustani. Tosin olisiko tässä ns. täyttymättömyydessä itsessään sisäänleivottu kommentaari työryhmästä ja by extension meistä kaikista: olemmeko niin uppoutuneita dantemaisesti kerrostuneeseen pelimaailmahelvettiin, ettei heillä – eikä by extension meillä – ole kykyä muodostaa valistuneita analyysejä kokemusmaailmamme ulkopuolisesta todellisuudesta?
Hold My (B)eer
Mahdollisesti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Liila Jokelinin mukaan teos jäljittelee dramaturgiallaan somevirran sirpaleisuutta. Sehän on itsessään väite digitaalisen kuluttamisen kaikennielevyydestä. Kohtausten välissä nähtävät, räävittömät mainokset kauppaavat tuotteita, jotka lupaavat saattaa ihmisiä yhteen, mutta tosiasiassa vieraannuttavat heitä toisistaan – eräskin tuote antaa naamiohuveille aivan uuden merkityksen! Ihminen ei mielihyvän perässä säntäillessään meinaa keritä kelailemaan diippejä. Muuten kuin ohimennen.
Prechtin Pertti
Näin teoksessa olemassaolon filosofista pohdintaa. Kun kampaajalla käymässä oleva kotirouva saa ympyrän, jolla rikkoo neljännen seinän, käy ilmi elämän rajallisuus niin tilallisesti kuin fyysisesti – kaiken hajoaminen. Siinä oli paljon samastumispintaa. Kun mietin esimerkiksi massapakoa Metan somealustoilta, tunnen itse samanlaista kriisiä – haluan poistua täältä, mutta samalla tuntuu siltä, että kadotan yhteyden toisiin ihmisiin ja he minuun. On monia tuttuja, joita en esimerkiksi näe arjessa koskaan. Mitä verkostoilleni tapahtuisi, jos lähtisin?
Hold My (B)eer
Olet – kuten esityskin vihjaa – kasvottomien korporaatioiden uhri. Kaukaiset pohatat ovat sen juuri näin juonineet. Kapinaan!
Prechtin Pertti
Esityksessä oli mukana myös suorastaan kliseinen kohtaus, jossa influencer-parivaljakko matkaa jossain päin Etelä-Amerikkaa kohti jotain vuoren huippua kohdatakseen viisaan vanhuksen - vaikuttuakseen ja ikuistaakseen vaikuttumisensa seuraajilleen. Lähes olematon kohtaaminen paikallisvanhuksen kanssa synnyttää toisessa influensserissa valtaisan, lähes paranormaalin kokemuksen. Tapahtuma ei kuitenkaan pääse videolle, sillä kännykkä ei olekaan kuvaamassa oikeaan aikaan. Olisiko sitä voinut edes saada tallennettua? Mielestäni kohtauksen tuttu kliseisyys avasi monisuuntaisen tilanteen, joka herätti ajatuksia etenkin siitä, miten ihmiset pyrkivät kehittämään itseään tähdäten kuitenkin ensisijaisesti toisten vaikuttumiseen. Se lienee paradoksi, joka on läsnä monesti sosiaalisessa mediassa ja varmasti myös ylipäänsä mainonnassa. Toiminnan ja toisten ihmisten välineellistäminen tuntuu korostuvan, kun haetaan uusia elämyksiä. Miten itse koitte tämän “hippikohtauksen”? Joku ainakin huokaili vieressäni…
Hold My (B)eer
Huokailija en ollut minä, mutta hippi-influensserin psykedeelinen trippi luontokuvakimaroineen kyllä mälsistytti minuakin. Nyt kun luin miten tulkitsit kohtausta, tajusin että se oli varmasti tarkoituskin. Sisäinen kokemus, vaikka miten mullistava, ei mitenkään tahdo kääntyä ulkoiseksi tavalla joka välittäisi sen vaikutuksen. Kohtauksen pointti meni siis minulta ensin yli hilseen niin että pöllähti!
Throwaway_Account_123
Huokailija en ollut minäkään, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla! Kohtaus jäi minulle outolinnuksi, sillä se ei sopinut muun esityksen virtaan: yhteiskunnallinen kritiikki ja ymmärrys siitä, että somesuonsilmäkkeissä tarpojat eivät lähtökohtaisesti ole tyhmiä/laiskoja/moukkia/pinnallisia vaan systeemi moukaroi heistä ankarasti systeemin tarvitsemaa loputonta klikkailukarjaa. Tosin mitä jos kohtauksen pointti olikin siinä, että on tarkoituksella jätetty tällainen osoitteleva kohtaus ja meitä katsojia testattiin, kuinka paljon ymmärrystä ja empatiaa meillä oikeasti riittää somesensaatioille eli klikkikarja-aatelille? Olemmeko lopulta sittenkin kateellisia, että joku pelaa somepeliä meitä menestyksekkäämmin? Ammuuuuu!
Prechtin Pertti
Istuimme viimeisellä rivillä, josta näki hyvin lopussa katsomon takana aukeaville oville. Raikas ilma hyökyi kasvoihin kuin pitkän näyttöpäätteen tarkkailun jälkeen olisi päässyt vihdoin pois sen äärestä. Näyttämön neljännen seinän rikkomisen jälkeen tapahtuva teatterin neljännen seinän rikkominen oli mahtava tuplaele, joka tuntui kehossa saakka. Viileä merituuli muistutti elämästä ja alkukantaisesta todellisuudesta!!!
Hold My (B)eer
Sanopa muuta, Pertti! Teatterin ovien aukeaminen ulkomaailmaan oli myös toimiva teatterillinen vertauskuva sosiaalisen median panoptikonista karkaamiselle: kun näyttelijä poistui ovista, hän ei enää ollut näkyvissä kuin harvoille katsojille. Kaikki kuulivat hahmon ilonhihkaukset, mutta mitä hän teki, ei ollut yleistä tietoa. Hänen vapautensa oli myös vapautta tarkkailusta.
Throwaway_Account_123
Preach (kummatkin)!!! Kun teatterin neljäs seinä rikotaan, kyse on yhä enemmän myös katsojista sen sijaan, että semanttinen pääfokus olisi kiistatta sillä, mitä esiintyjät tekevät. Nyt kun vielä teatterin neljäs seinä riemuisasti avattiin, tämä merkityssiirtymä on sitäkin merkittävämpi. Miten me katsojat koemme tilanteen, kuinka me reagoimme tilanteeseen? Itse olen teatterikävijänä harvoin hämmentynyt siihen pisteeseen, etten tiedä, kuinka reagoida, mutta näyttelijän kirmatessa ulos ja kiljahdellessa siellä hyvän tovin niin kävi. Nyt harmittaa, että jäin teatteripelin konvention vangiksi enkä seurannut häntä huumaavaan kevätiltaan! Tuntuukin, että toimimalla oikein toimin väärin. Tosin jos olisin itsekin kirmannut kevätiltaan, panoptikonista pako ei olisi toteutunut. Ennen kaikkea toivon, että seuraavan kerran kun selailen somea kuin gargoili oman kirkkonsa kivisiä kattoja, muistaisin tuon menetetyn hetken teatterissa ja löytäisin oman merituuleni älypuhelimen tuolta puolen.
Tekijät:
Leena Kärkkäinen
Karoliina Vesa
Sofia Valtanen
ARTIKKELIKUVA: Noora Geagea