Helsingin Kaupunginteatteri kertoi vastaavansa yleisön toiveisiin ja toi näyttämöilleen sovituksena tuttuja romaaneja. Suurelle näyttämölle tehtävän teoksen pohjaksi otettiin Meri Valkaman romaani Sinun, Margot (2021). Romaanille uskollisen dramatisoinnin on tehnyt Tuomas Timonen ja ohjannut Riikka Oksanen. Tämän kokoisen areenan antamista kotimaista alkuperää olevalle puheteatterille tervehtii lähtökohtaisesti ilolla.
Romaani ja sen näyttämösovitus kertovat Viljasta, joka on saanut isänsä kuoltua käsiinsä nipullisen salanimien suojassa käytyä rakkauskirjeenvaihtoa Erich- ja Margot-nimisten henkilöiden välillä. Erich on Viljan Itä-Berliinissä kirjeenvaihtajana toiminut isä Markus ja Margot tämän paikallinen rakastaja. Tämän naisen henkilöllisyyttä Vilja lähtee jäljittämään vuosikymmenten jälkeisestä Berliinistä. Margotin etsimisen lisäksi kyseessä on Viljan itsensä etsiminen: esiintyyhän hän itsekin kirjeissä Kastanja-nimisenä tyttönä, ja Margotista on ehtinyt kehittyä hänen Muttinsa, biologista äitiä uhkaava olento.
Esityksessä ollaan sekä 2010- että 1980-luvuilla. Aikatasoina ovat teoksen nykyhetki vuonna 2011 sekä siihen heijastuvat tasot 1980-luvulla: ensin Gorbatšovin aikaa edeltävässä ajassa kymmenluvun alkupuolella, sitten Berliinin muurin huojuessa vuonna 1989. Selkeimmillään ajat ja paikat rakennetaan tarkan aika- ja paikkamääreen sisältävillä teksteillä. Itseäni katsojana koskettavat eniten kohtaukset, joissa ollaan samaan aikaan monessa ajassa.
Suurimman roolin suuren näyttämön tapahtumapaikoista saa Berliini. Suurkaupungin tunnistaa Berliiniksi tietysti kaikkialle näkyvästä televisiotornista ja vihreän ja punaisen välillä väriään vaihtavasta Ampelmann-liikennevaloista. Ne ovat kerroksellisen kaupungin DDR-menneisyydestä muistuttavia muistin paikkoja. Omanlaisensa erityinen muistin paikka on sosialismin avohaava, Ukrainan Prypjat. Räjähtäneen ydinvoimalan viereinen raunioitunut maisema on miljöönä äärimmäinen, ja ehkä vähemmälläkin rautalangasta vääntämisellä olisi onnistuttu pääsemään käsiksi siihen, millaisen arven sosialismi perintöineen Eurooppaan jätti.
Paikkojen lisäksi keskeisenä menneisyydestä muistuttavina elementteinä on syytä mainita valokuvat. Ne ovat tärkeä todiste menneisyydestä – valokuvan kautta Vilja saa myös tärkeän vihjeen berliiniläisessä lastentarhassa. Valokuvien muistia lähestytään suloisella tavalla rakentamalla ajoittain pysäytyskuvia. Aistittavaksi tulee näin myös muistin kehollisuus.
Vilja on esityksen keskushahmo, ja menneisyyden aikatasoa on syytä katsoa hänen kauttaan. Onko menneisyys siis hänen muistonsa, kuvitelmansa? Markuksen ja Margotiksi paljastuvan Luisen toteutumaton rakkaus ei varsinaisesti kurista katsojan kurkkua, mikä onkin toki ostettavissa, jos menneisyyden aikataso ajatellaan Viljan kuvitelmana isänsä romanssista. Menneisyys ja nykyhetki keskustelevat keskenään myös suhdekarusellin kertautumisella nykyajassa: Viljakin on toinen äiti Saga-puolisonsa lapselle.
Kuten usein, muistelulla on esityksessä kaksi funktiota. Samaan aikaan kuvataan sekä muistelua itseään että eri aikoja sinällään. Saksan demokraattinen tasavalta lipuu ajassa yhä kauemmas, jolloin sen aktiivinen muistaminen vaatii aktiivisia toimia. Katsojalle tämä näyttäytyy paikoin luennointinakin, ja ajoittain teos musertuu tämän alle. On erityisen harmillista, että DDR:n todellisuuden nähnyt ja siitä myöhemmin kirjoittaneen Uten hahmo jää tässä teoksessa kovin alikäytetyksi.
DDR:stä nostetaan jälleen esiin ilmansaasteet ja Stasi vastapooleinaan terveydenhuolto ja koulutus. Kuulostaa paradoksilta, että tehokkaalla terveydenhuollolla hoidettiin kelvottoman ympäristönsuojelun jälkiä. Ulkopuolisen – ja tapahtumia jälkikäteen katsovan – silmään kaikki tämä kuulostaa hasardilta, mutta elämä tuossa järjestelmässä oli kuitenkin elämää järjestelmässä eläville. Arkeen kuului rantalomia ja kotibileitä, olkoonkin että musiikki saattoi olla lännestä. Rahaa oli ja kaupoissa tavaraakin, joskaan ei välttämättä juuri kaikkein tarpeellisimpia, ja suklaatakin oli, vaikkakin sitten ehkä porkkanalla jatkettuna. Oli myös jotakin mikä yhdisti, kunnes sitten ei enää ollutkaan.
Esityksen nykyhetki on vuosi 2011. Nykyhetken turbulenssiin esitys ei siis juuri ota kantaa. DDR:n raunioille syntyneen oikeistopopulismin yhä villimmässä virrassa pyörivien virtausten vaikutukset tulevat katsojan aistittavaksi teoksen ulkopuolella. Tarinan sijoittaminen nykyhetkeen olisikin mitä ilmeisimmin tuottanut työryhmälle aivan liian kuumana hohkaavan ongelmavyyhdin.
Artikkelikuva: Mitro Härkönen