Honkakosken ohjaama sooloteos Kansallisteatterin Omapohjassa on nautinnollista fyysistä teatteria.
Kun yleisö saapuu Kellari-teoksen katsomoon, Kauri Honkakosken esittämä yksinäinen hahmo makaa rautarunkoisen sänkynsä alla kuin hautautuneena.
Korkealla rapainen ikkunaruutu antaa viistosti katsomon ohi. Näyttämön kellarihuone on varusteltu tikkailla ja vanhalla pesukaapilla eli komuutilla, jonka sisään kätkeytyvät pesuvati ja radio. Vaaleat hiekkakeot muistuttavat siitä, että joka suunnasta ollaan maa-aineksen puserruksessa. Tässä maanalaisessa majassa sängyn alta kaivautuva hahmo elää.
Tuuli Kyttälän suunnittelemat äänet ja Sisu Nojosen lavastus rakentavat maailman. Voi uskoa, että ollaan kellarissa, ja äänten ja valojen myötä rakentuu myös vahva kuva ulkopuolisesta maailmasta: siellä on juna, siellä on valoja, siellä täytyy olla muitakin ihmisiä. Mutta onko näkemämme hahmo koskaan käynyt siellä? Aika ajoin hän sonnustautuu kenkiin ja aamutakkiin, joka on koristeellinen kuin saiturilla jouluyönä. Tässä näyttävässä kotivaatteessaan hän valmistautuu lähtemään ulos, mutta hieman kuin Godota odottavat kaverukset, hän ei koskaan lähde.
Ulkomaailma on sekava ja ahdistava. Kellarissa on turvallista, jos niin päättää.
Päivät näyttävät kellarissa aina samalta. Uinutaan uppeluksissa, peseydytään yhä rähjäisemmäksi käyvällä rätillä, puetaan ja riisutaan. Pesurutiinin taustalla radion lähetys kuulostaa säätiedotukselta, mutta puolet siitä on hölynpölyä. Vaikutelma on hassu, kuten tämän kirjallisen keinon kohdalla usein, mutta kertoo myös hahmon etääntymisestä muusta todellisuudesta. Radion äänet soljuvat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Voi leikkiä, että tietää mitä maailmassa tapahtuu, vaikka ei oikeasti tiedäkään, eikä ehkä haluakaan tietää. Ilmasto sitä, luonnonkatastrofi tätä.
Uhat vaanivat kuitenkin myös turvapaikassa. On syytä pelätä niin saastumista kuin tuholaisia. Hahmoa vaivaavat neuroosit tanssillistuvat esimerkiksi taskujen pakonomaisena kaivelemisena.
Honkakosken liike on nautinnollista katsottavaa. Se on sulavaa, voimakasta ja älykästä. Puhumattoman hahmon monet tunnetilat pelosta tyytyväisyyteen ja ärsytykseen ovat vivahteikkaasti luettavissa. Hahmosta tulee nopeasti sympaattinen: katsoja haluaa olla hänen puolellaan ja yrittää ymmärtää.
Koreografiaan sisältyy paljon vuorovaikutusta sängyn kanssa. Honkakoski kieppuu sängynpäädyn yli, retkottaa raatona sen päällä, kurkkii pinnojen välistä. Esityksen dramaturgialle on keskeistä, mitä sängylle ajan mittaan käy. Seisahtuneessa kellarikammiossa minuuden kokemus ennen pitkää särkyy.
Esityksen käsiohjelma tekee viittauksia sekä alitajuntaan että sosiaaliseen eristykseen. Kummalle kellari oikeastaan on vertauskuva? Ehkä molemmille samaan aikaan. Esitys sivelee lempeästi teemoja, jotka pandemianjälkeisessä maailmassa ovat tunnistettavia ja kauaskantoisia. Yksinäisyydessä voi antaa maailman mennä menojaan. Yksinäisyydessä on tilaa helliä sitä puolta itsestä, joka on liian arka päivänvaloon. Toisaalta yksinäisyydessä on helppo unohtaa, ettei ole maailman ainoa ihminen; voi alkaa luulla, että kaikki muut ovat petoja.
Esityksen meditatiivisessa tunnelmassa katsojan on helppo lukea teosta yksilöllisistä lähtökohdistaan tai jopa kaivautua omaan pohjakerrokseensa. Siinä missä Kellari sukeltaa syvälle yksilön sisälle, ovat Kauri Honkakoski Companyn pari aikaisempaa teosta tutkineet yhteisöä. Väkivaltaa ja vallanhimoa pohtiva Hinterland [joutomaa] palaa tammikuussa 2025 Stoaan. Leena Kärkkäisen ja Maria Hukkamäen arvion teoksesta voi lukea täältä. Kellarin näytökset Omapohjassa jatkuvat 29.11.2024 asti.
Artikkelikuva: Laura Vuoma