Suomen Kansallisteatterin pieni puoli on saatu käyttöön. Olen juuri nauttinut glögiä teatterin omasta toiminnasta ulkopuoliselle palveluntarjoajalle irrotetussa kahvilassa, joka kantaa paikalla muinoin sijainneen kylpypaikan nimeä. Kaikki tuntuu kiiltävän, penkitkin ovat uudet. Ja niitä vessojakin on nyt totta tosiaan huomattavasti enemmän kuin ennen.
Uuden näyttämön avaamista on haluttu juhlistaa teatterin vakituisen dramaturgin Minna Leinon ohjauksella Europeana. Leino on dramatisoinut sen tšekkiläisen, Ranskaan emigroituneen kirjailijan ja kääntäjän Patrik Ouředníkin samannimisestä teoksesta, joka alaotsikossaan kantaa määrettä ”20. vuosisadan lyhyt historia”. Tarkoituksena on siis kelata Euroopan historia pienessä tilassa – Ouředníkin suomenkielisessä versiossa on 146 sivua, Leinolla aikaa 80 minuuttia.
Pieni näyttämö omanlaisenaan muistin paikkana on nostettu teoksen markkinoinnissa keskeiseen rooliin. Sitä tuntuu alleviivaavan käsiohjelmaan tilattu teatteritieteen professori Hanna Korsbergin artikkeli, varsinkin kun sitä lukee tietoisena siitä, että suuri osa Korsbergin tieteellisestä tuotannosta liittyy nimenomaan Pienen näyttämön rakentamiseen 1950-luvulla. Pienellä näyttämöllä on ollut merkittävä rooli teatterin kehitykselle – tarjosihan se erilaiset mahdollisuudet teatterin tekemiselle, kun paikkoja ei tarvinnut myydä kuin vain reilulle 300 hengelle eikä lähes tuhannelle kuten naapurisalissa Suurella näyttämöllä. Tilaa tuli nyt intiimimmälle ilmaisulle.
”Suomen Kansallisteatterin pieni näyttämö” on konstruktio, jonka merkitys valuu konkreettisesta abstraktiin. Europeanassa se tarkoittaa sitä, että Kalle Ropposen suunnittelema näyttämökuva lainaa visuaaliseen kuvastoonsa aulan arkkitehtuurista: kaksikerroksisen aulan interiööri tuntuu toistuvan näyttämöllä. Ajatus teatteritilasta abstraktina muistomerkkinä tulee konkreettiseksi.
Valot himmenevät. Jonkun puhelin soi. Hetken kuluttua huomaan viereisessä seurueessa syötävän täytettyä ruisleipää. Siitä leviää aromikas tuoksu, joka olisi oikein hyvä (juustoa? kurkkua? tomaattia?) missä tahansa muussa ympäristössä kuin tässä. Nyrjähdys teatterietiketistä jää mieleeni kummittelemaan, kuin jokin huutomerkki tämänhetkisyydestä.
Sitten ollaankin jo esityksessä. Esitys sijoittuu siis jonkinlaiseen museoon: näyttämökuva koostuu museon aulatilasta, jonka reunustalta on käynti ”Euroopan 1900-luku – Kohti uutta ihmisyyttä” -nimiseen näyttelyyn. Tähän näyttelyyn emme kuitenkaan koskaan pääse sisään. Meidät on tuomittu seisomaan historian ovella.
Miksi yleisö on kutsuttu katsomaan tätä, sijaitsemmeko mekin museossa? Kun päästän ajatuksen ilmoille, jään hetkiseksi entisenä museon työntekijänä pohtimaan sanan konnotaatiota. Museot ovat selkeästi meille tärkeitä, todistavat esimerkiksi Museokortin käyttöönoton jälkeen nousseet kävijämäärät. ”Museo” on silti pesiytynyt kieleen negatiivisessa mielessä tarkoittaen jotain vanhentunutta, ummehtunutta.
(Ja kun aloin muistella omaa museomenneisyyttäni, kirjoitin virkkeen Tässä museossa on panostettu yleisötyöhön. En tiedä, olenko tätä mieltä.)
Teatteria on se, että olemme tulleet katsomaan ihmistä. Tässä teoksessa toimivat ihmiset, näyttelijät, esittävät tuon museon oppaita. Oppaat puhuvat. Ja sen jälkeen puhuvat. He eivät tee juuri muuta kuin puhuvat. Liike on sitä, että heitä asetellaan näyttämöllä hieman eri paikkaan. Oppaat puhuvat usein yhdessä, jokainen saa toki puhua myös yksin. Yhteneväinen työtakki ja ihoon kiinnitetty mikrofoni saavat heidät näyttämään toistensa kopioilta. Kyseessä on siis kuoro, ja se jos mikä on teatteria, kädenojennus teatterin traditiosta, joka tulee kauempaa kuin 20. vuosisadan takaa.
Europeanan kuorolausunnassa kilpistyy minulle se, mitä tarkoittaa kollektiivinen muisti. Kollektiivinen muisti on se, mitä kerromme toisillemme – ja samaan aikaan jollekin paikalle kutsutulle yleisölle. Mutta eihän kollektiivia voi olla ilman yksilöitä – ei voisi olla yhdeksää yhdessä, jos ei olisi niitä yhdeksää yksilöä. Siinähän elämän viehätys juuri taitaa olla, että olemme täällä sekä yksin että yhdessä.
Näyttelijät siis puhuvat. Tarinoita riittää. Toiston kautta esiin alkaa nousta eräitä toisia selkeästi tärkeämpiä tarinanpätkiä. Useamman kerran kerrotaan tarinaa natsimenneisyyden omanneesta naisesta, joka on testamentannut aivonsa laboratoriolle, jotta aivoihin tallentuneet kuvat voitaisiin joskus tulevaisuudessa näyttää elokuvana hänen jälkipolvilleen, koska hän ei osannut kertoa elämästään itse.
Kuvaus aivonsa tulevaisuuden innovaatiolle luovuttavasta entisestä natsista osoittaa minulle kaikkein kiteytyneimmillään sen, kuinka tavoittamattomissa menneisyys on. Toisen aivoihin tallentuneet kuvat eivät ole mahdollisia muille – emmekä me itsekään pääse kelaamaan elämäämme taaksepäin. Kaikki menneisyyteen suuntautuva tutkimus ja toiminta on kytköksissä menneisyydestä kerrottavaan tarinaan. Vaikka menneisyydestä säilyisikin artefakteja, ne ovat todistusvoimaisia vain, jos ne merkityksellistetään sanoilla.
Ouředníkin teos on yksi pitkä monologi, jota ei katkota turhilla väliotsikoilla. Leino ei ole dramatisointia tehdessään muuttanut tätä muotoa kohtauksiksi eteneväksi draamaksi, jossa toimivat henkilöt eläisivät elämäänsä esimerkiksi 1900-luvun ihmisiksi representoituneina. Teksti jää tekstiksi, kerronta kerronnaksi, puhe puheeksi. Dramatisoinnissa teksti on lihaa ja toimintaa näissä henkilöissä, tätä tarinaa kertovissa ihmisissä.
Tässä näyttämöteoksessa kieli menettää lopulta merkityksensä, kun oppaat puhuvat myös kieltä, joka ei välttämättä tarkoita mitään, tai se on kieltä, jota ei ymmärretä. Löytyykö tätä kautta yhteys? Merkitseekö merkityksettömyys? Puhuva pää on merkitsevä siinäkin tapauksessa, että sen tuottamat sanat eivät tarkoita mitään. Kohdissa, joista en tajua mitään, minulle tulee silti olo, että ymmärtäisin.
Läsnäolo. Sekö se sana on?
Näyttämön ajassa pitkä aika käytetään lattian vahaukseen. Tätä seuraavat oppaat ja tätä seuraamme me katsomossa. Ei tätä voi olla tulkitsematta muuten kuin tämänhetkisyyden alleviivaamisena: katsokaa vahauskonetta. Siinä kohdassa olen tainnut jo unohtaa sen ruisleivän tuoksun.
Europeana oli siitä viehättävä esitys, että se herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Viimeisenä niistä haluan kysyä, millainen teos olisi ”21. vuosisadan historia”. Voiko se tulla minun kynästäni? Toukokuussa 2100 täytän 109 vuotta. En taida pelata sen kortin varaan, että näkisin tuota päivää, joten 21. vuosisadan historian kirjoittaminen jäänee jollekin nuoremmalle. Jään silti pohtimaan, millainen olisi yleisesitys siitä vuosisadasta, josta nyt on takana 23 vuotta. Millaiseksi muodostuvat ne loput 77 vuotta?
Pessimisti minussa sanoo, että lähtökohdat tulevalle 77 vuodelle eivät ole kovin mairittelevat. Varovainen optimisti vastaa, että historia ei sitten kuitenkaan taida koskaan loppua.
Lue myös Leena Kärkkäisen essee ”Historia on tarina meistä nyt – eli miten Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin juhlaesitykset tulkitsevat suomalaista historiaa” tuoreessa teoksessamme Me teatterissa, teatteri meissä.
ARTIKKELIKUVA: Pienen näyttämön aulatilan arkkitehtuuri tuntuu jatkuvan näyttämökuvassa. Kuva: Mitro Härkönen.