Mahdollisuuksien rajoissa

Iira Halttunen on viittä vaille valmis dramaturgi ja Minna Nurmelin pitkän linjan ohjaaja ja näytelmäkirjailija. Miten teatteriala näyttäytyy kahden eri vaiheessa uraa olevan tekijän silmin? Onko kenttä kauhuja täynnä, jäävätkö naiset jalkoihin?

Iira Halttunen valmistuu tänä keväänä Teatterikorkeakoulun dramaturgian maisteriohjelmasta ja on valmis kohtaamaan teatterikentän ammattilaisena. Tulevaisuuskeskustelu aiheuttaa Halttusessa hermostuneen naurahduksen, vaikka kentän luonne on tullut hänelle tutuksi jo erinäisten projektien kautta.
— Olen pessimisti pahimmasta päästä, hän toteaa.

Viime syksynä Halttunen teki työharjoittelunaan dramaturgian Kotkan Kaupunginteatterin Mar1a918-esitykseen. Samassa teatterissa on helmikuun alussa saanut ensi-iltansa Minna Nurmelinin ohjaama ja käsikirjoittama Supermami. Produktion taiteellinen lopputulos on tyydyttänyt Nurmelinia, vaikka matka onkin ollut rankka.
Siihen on liittynyt yritys tehdä juttu, jonka takana itse seisoo 110 % ja samalla hahmottaa sitä, mikä saisi kotkalaiset liikkeelle.

Nurmelin toteaa, että on saattanut itse profiloitua tekijänä, joka tekee muuhun ohjelmistoon verrattuna kokeellisempia tai katsojaa haastavampia produktioita. Niiden ei edes odoteta menestyvän, joten teatterien riskinotto ei ole niiden kohdalla kovin suuri. Nurmelinin nurinkurinen kokemus on, että markkinoinnin pääpaino on usein jo valmiiksi helposti myyvissä esityksistä.

Halttunen täsmentää, että mikä tahansa musikaalia kokeilevampi esitys voi tuottaa teatterille välittömän tappion. Hän huomauttaa, että esimerkiksi Kotkassa on tehty uuden teatterinjohtajan myötä jo alkuvaiheessa rohkeita ohjelmistovalintoja, joita tosin varjostavat tutut konventiot.
— Mar1a918:n kohdalla sanottiin, että tämä tulee olemaan nuoremmalle yleisölle suunnattu juttu ja me katsotaan, että tuleeko ketään katsomaan. Sehän ei ole tekijälle kauhean innostava lähtökohta, Halttunen naurahtaa.

Kohti uusia haasteita

Halttunen on valmistuessaan 25-vuotias. Hän kertoo olleensa viime aikoina parissa tilanteessa, joissa hänen iälleen on kohoteltu kulmakarvoja. Nuori teatteritaiteen maisteri on jollain tavalla epäilyttävä. Halttusta huvittaa, miten teatterikentällä suhtaudutaan nuoruuden käsitteeseen.
— Kukaan koskaan ei määrittele sitä millään tavoin, mutta ammattilaisuuteen tuntuu riittävän, että on toiminut alalla suunnilleen 10 vuotta. Se tuntuu itselle pitkältä ajalta, Halttunen huokaa.
Esimerkiksi edelleen nuorena mediassa pidettävästä dramaturgista hän nostaa vuosia sitten itsensä läpi lyöneen Anna Krogeruksen, joka on kuitenkin nyt jo nelikymppinen. Halttusen mukaan isoissa taloissakin tulisi säilyttää ymmärrys siitä, millaista näyttämökieltä ja teatteria eri-ikäiset ihmiset tekevät. Hän pitää jopa hieman vaarallisena sitä, että aiheiden oletetaan pysyvän tekijöillä samoina uran edetessä.

Isoissa taloissakin tulisi säilyttää ymmärrys siitä, millaista näyttämökieltä ja teatteria eri-ikäiset ihmiset tekevät.

Halttunen tiedostaa muutoksen myös itsessään. Hän kokee saaneensa jonkinasteisen teinitähden leiman 14-vuotiaana, jolloin hänen kirjoittamansa näytelmä Ähtäriin eli Kaunein poika heti Morrisin jälkeen valittiin silloiseen KOM-tekstiin jatkojalostukseen. Halttunen osaa arvostaa kymmenen vuoden takaista ensikontaktiaan teatterialaan, mutta haluaa osoittaa kasvaneensa tekijänä ja kykenevänsä käsittelemään muutakin kuin vain ”teiniaiheita”.

Iira Halttunen ei kuitenkaan aio ottaa tekemisistään suorituspaineita.
— Paitsi ehkä sitten jos kyseessä olisi Kansallisteatterin suuri näyttämö ja joku megaspektaakkeli. Mutta sen mä näen tällä hetkellä jotenkin tosi epätodennäköisenä tulevaisuuskuvana.
Suuri näyttämö tuntuu vielä olevan varattu tietylle ikäluokalle ja tietylle sukupuolelle. Halttusen mukaan tämä on valitettavaa, mutta realistista.

Ei mitään ”kyselijäakkoja”

MeToo-kampanjan myötä naisten roolia teatterityössä on nostettu uudella tavalla näkyville. Sekä Nurmelin että Halttunen kertovat työskentelevänsä aihelähtöisesti, mutta pyrkivänsä alitajuisesti välttämään statistiksi jääviä naisrooleja. Halttunen nauraa ajatukselle, että kirjoittaisi näytelmiinsä pelkkiä ”kyselijäakkoja”. Nurmelin toteaa korostavansa aihevalinnoissaan pikemminkin ihmisyyttä kuin sukupuolta. Hänen kirjoittamiaan roolihahmoja voivat mainiosti esittää niin miehet kuin naisetkin ilman, että näytelmän sisältö siitä kärsisi. Siksi Nurmelin yllättyikin vuosi sitten Valtimonteatterille kaavaillun Peter Asmussenin näytelmää Ei kukaan kohtaa ketään yhteydessä. Produktiossa mukana ollutta naisnäyttelijää kiellettiin esittämästä miehen roolia ja esitys jouduttiin vaihtamaan toiseen.

Haastatteluhetkellä tuloillaan on Tampereen Työväen Teatterissa järjestettävä Naisten vuoro -festivaali. Sen ohjelmisto koostuu nimenomaan naisteemaisista ja naisten tekemistä esityksistä. Reaktio festivaalia kohtaan ei ole kuitenkaan täysin riemastunut. Nurmelinilla on mielikuva, että naistekijöille on raivattu tilaa pienimmältä näyttämöltä. Halttunen puolestaan pitää surullisena sitä, etteivät festivaalille valitut, pääkaupungissa loppuunmyydyt ja kiitellyt esitykset välttämättä onnistu saamaan ”teatterikaupunkimainetta” nauttivalla Tampereella itselleen edes vajaita katsomoita täyteen. On olemassa vaara, että festivaali jää hienosta päämäärästään huolimatta kädenlämpöiseksi huomionosoitukseksi.

Joko nyt on naisten vuoro?

Miehinen maailma

Halttusen mukaan Teakin opiskelijoiden sukupuolijakaumassa on tapahtunut 2000-luvulla selvä muutos. Dramaturgian koulutusohjelmasta on valmistunut naisia koko ajan miehiä enemmän ja tälläkin hetkellä opiskelijoiden keskuudessa naiset ovat valtaa pitävinä.
— Mä ajattelen oikeastaan tosi vähän koko tuota sukupuoliasiaa, kilpailua tapahtuu yleisesti kaikkien opiskelijoiden kesken.

Tilastojen valossa kenttä on silti hyvin miesvoittoinen. STOD:n teettämän selvityksen mukaan vuosina 20142017 naisten ohjauksia oli VOS-teattereissa keskimäärin 36 % ja miesten 61 %. Kansallisteatterissa kaudella 2017 tapahtuneen naistekijöiden korostumisen Nurmelin ja Halttunen näkevät väliaikaisena ilmiönä. Aikakaudella, jolloin etuliitteiden toivoisi jo olevan tarpeettomia, keskustelu naistekijän asemasta teatterikentällä kuulostaa siis edelleen ajankohtaiselta.

Tilanteeseen nähden Nurmelin on saanut usein melko vapaat kädet. Hän muistelee lämmöllä Oulun kaupunginteatterille vuonna 2005 ohjaamaansa Mestaritontun seikkailut -produktiota, jossa pääsi käsiksi isoon koneistoon. Nurmelin toivoisi, että vastaavia töitä tarjottaisiin hänelle useammin.
— Minulla on olemassa siihen ammattitaito, mutta teatterinjohtajat eivät aina tunnu tajuavan sitä, hän toteaa.
Nurmelin mieltää, että isoihin tuotantoihin saatetaan hakea miestä, joka hoitaa liikennepoliisiin hommaa. Naistekijään ei tunnuta luotettavan yhtä varauksettomasti. Nurmelin pohtii, eikö naisohjaajan järjestelmällisyyteen tai kykyyn pitää isoa koneistoa hallinnassa luoteta. Piileekö taustalla ehkä ajatus siitä, että naisohjaajan tekemisistä voi seurata jotain kaoottista tai vaikeasti hahmotettavaa?



Ammattitaitoiseen naistekijään ei aina tunnuta luotettavan yhtä varauksettomasti kuin järjestelmällisenä pidettyyn mieheen.

Välillä työpiireissä kohtaa myös vitsauksen nimeltä mansplaining.
— Naisellinen tapa lähestyä asioita voitaisiin ajatella sellaiseksi, että yritetään nostaa pintaan jotain vaikeasti sanallistettavaa. Helposti sieltä tulee silloin se ”heppu”, joka kysyy että ”siis elikkä niinku miten?”

Puuttuva palanen

Halttunen myöntää miesten jyräävän myös näytelmäkirjallisuudessa. Hän haluaisi tuoda esille enemmän hyviä suomalaisia naiskirjailijoita. Halttusen mukaan esimerkiksi Milja Sarkolalla ja Saara Turusella on teatterikentällä melko rajattu tilansa, johon nämä tosin saattavat olla täysin tyytyväisiä.
— Olisi ihanaa löytää oma paikkansa niin kuin he ovat tehneet. Sellaiset selkeät näyttämöt, yleisöt ja ehkä myös kanssatekijät, Halttunen miettii.

Joidenkin Teakin opiskelijoiden kohdalla sopiva kombo löytyy jo opintojen alkuvaiheessa, jolloin lähtökohta yhdessä tekemiselle on selvä jo ennen kentälle siirtymistä. Palaset eivät ole kuitenkaan loksahtaneet Halttusen opintojen aikana maagisesti paikoilleen eikä koulusta ole löytynyt työparia, jonka kanssa jatkaa automaattisesti eteenpäin.

Kandivaiheessa yhteistyö muiden opiskelijoiden kanssa oli likeistä, mutta sen jälkeen kukin on Halttunen sanojen mukaan keskittynyt ”vetämään omaa kivirekeään sivuille vilkuilematta”.
— Moni työskentelee mieluummin tanssin ja esitystaiteen kentällä, eikä dramaturgia välttämättä haluta sinne ”sotkemaan” asioita, Halttunen naurahtaa.
Tekstipohjaisten esitysten vähentyessä näytelmäkirjailijan ammatti tuntuu kokeneen inflaation. Halttunen näkee silti edelleen selvän tilauksen esitysdramaturgin työlle ja kokee, ettei Teakin ohjaajaopiskelijoille opeteta tarpeeksi asioita tekstin kanssa työskentelystä.

Työllistyminen on työn takana

Työllistyminen puhuttaa varsinkin nuorta tekijää. Teakissa tehdään nykyään jo paljon tietoista rajanvetoa sen suhteen, mihin kentällä suuntaudutaan. Halttunen kertoo, että varsinkin kolmantena kandivuonna suuri jakolinja on havaittavissa sen suhteen, haluaako dramaturgiopiskelija itseään ajateltavan näytelmäkirjailijana, esitysten tekijänä vai esitysdramaturgina.
— Kyllä mä kehtaisin sanoa, että siellä on erikseen tyypit, jotka tekee Esitystaiteen keskukselle, Zodiakiin ja Baltic Circleen ja sitten ne, jotka on ihan tyytyväisenä menossa tekemään lukudraamaa Kansallisteatteriin.

Dramaturgien kiinnityksiä on Suomessa tällä hetkellä tasan 13 kappaletta, joista puolet on Kansallisteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa.

Halttunen myöntää Teakin olevan hyvin ylläpidetty kupla ja kokee, ettei opiskelijoita varsinaisesti valmisteta kohtaamaan kenttää. Vastassa oleva todellisuus määrittyy omien kontaktien tai mahdollisen kontaktittomuuden kautta.
— Monet tuntuvat vaan menevän siinä putkessa ja valmistuessaan ovat ymmällään siitä, kenelle tekstejä pitäisi tarjota.

Parikymmentä vuotta sitten kentän väki bongasi koulusta yhteistyökumppaneita. Minna Nurmelin kertoo Kajaanin kaupunginteatterin silloisen johtajan Aila Lavasteen nähneen hänen kakkosvuonna ohjaamansa ja sovittamansa Minna Canthin Sylvin ja ammatillisen tien auenneen sen myötä. Tällaista ei Halttusen mukaan enää tapahdu. Positiivinen yllätys oli, kun Näytelmäkulma kiinnostui hänen Ystäväni-nimisestä kandinäytelmästään, mutta yhtä lailla hän yllättyi tajutessaan, etteivät kaikki vuosikurssin opiskelijat saaneetkaan samaa sähköpostia. Ystäväni päätyi lopulta Agency Northille.

Hän myös tiedostaa varsin hyvin, ettei vakituisia virkoja ole lähtökohtaisesti lainkaan tarjolla. Dramaturgien kiinnityksiä on Suomessa tällä hetkellä tasan 13 kappaletta, joista puolet on Kansallisteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa.
— Faktahan on se, että paikkoja on hyvin vähän eikä niitä ole tulossa lisää. Tekstit pitää kirjoittaa apurahalla ja sitten tarjota eteenpäin, ei niitä tulla minulta pyytämään.


Työllistyminen kentällä tuottaa haasteita sukupuolesta riippumatta.

Moninainen työnkuva

Harvempi Teakista valmistuva tulee tekemään tänä päivänä uraansa vain yhden työnkuvan parissa. Sekä Halttusen että Nurmelinin mukaan teatteri on edelleen määriteltävissä intohimoammatiksi, joka ei välttämättä yksin elätä tekijäänsä.
— Joskus 80–90-luvulla pystyi ajattelemaan olevansa täysipäiväinen näytelmäkirjailija, nykyään se ei enää oikein onnistu, Halttunen toteaa ja laskee olleensa suunnilleen kymmenessä eri työnkuvassa viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Nurmelin kertoo päivittäneensä identiteettiään tekijänä viime vuosina yhä vahvemmin ohjaaja-kirjailijuuden suuntaan. Useiden maakuntiin tehtyjen vierailuesitysten jälkeen hän sanoo halunneensa pysyä pääkaupunkiseudulla. Pelkkä ohjaustyö ei siihen riittäisi, joten kirjoittaminen on noussut vahvana sen rinnalle. Nurmelin toipuu parhaillaan Supermamin harjoitusrupeamasta, mutta hänellä on jo työn alla kuunnelmasarja ja ensi syksynä Kansallisteatterissa nähtävä Kartta-näytelmä. Tämän ohella Nurmelin tekee säännöllisesti opetustöitä.

Halttuselle on ehdotettu syrjähyppyä ohjaajantyön puolelle, mutta hän myöntää haluavansa ajatella ammattitaitonsa makaavan jossain muualla. Työharjoittelut ovat vieneet hänet Ylelle dramaturgiksi ja tutustuttaneet syvemmin myös tuottajan työnkuvaan. Halttunen kertoo innokkaasti tuottavansa tällä hetkellä Hilkka-Liisa Iivanaisen ja Riikka Pulkkisen podcastia, jossa nämä keskustelevat taiteesta eri maiden ja kaupunkien hotellihuoneissa.

Halttusen sanoin on ollut ihanaa löytää sisältään ihminen, joka kykenee myös tuottamiseen. Homma on hänestä hauskaa, eikä poikkea oikeastaan kovinkaan paljon dramaturgin työstä. Hän ei silti haluaisi sulkea pois työskentelyä isoissa taloissa dramaturgin positiosta käsin ja ajatella ammattikuvaa uusiksi niiden sisällä. Mahdottomuus ei olisi myöskään siirtyminen maakuntiin, joissa dramaturgin työ voi olla jopa paremmissa kantimissa kuin isoissa taloissa pääkaupunkiseudulla. Vaihtoehdot voivat olla kiven alla, mutta niitä on loppujen lopuksi monia.

Laura Helander

KUVAT: Michael John Goodman, The Victorian Illustrated Shakespeare Archive.