T-efekti kutsuttiin osallistumaan Sampo Festivaalille 27.-31.8.2025.
Joka päivä Sampo Festivalilla vieraillessani mietin, miten upeaa on, että tällainen festivaali on olemassa. Esittävien taiteiden tila tuntuu tällä hetkellä kovin ahtaalta, kun taide ja kulttuuri saavat asioista päättäviltä tahoilta jatkuvasti turpaansa. Onnistuneesti useamman näyttämön ympäri kaupungin valtaava ja monien eri maiden nukketeatteritaidetta esille tuova festivaali muistuttaa siitä, että laadukkaan esittävän taiteen tekeminen ei ole katoamassa minnekään, vaikka sitä kuinka yritettäisiin tukahduttaa. Ilahduttavaa on nähdä myös se, kuinka monia yhteistyökumppaneita eri aloilta festivaalin nettisivuilla esitellään. Uusia tapoja tehdä esittäviä taiteita näkyväksi versoaa verhojen takana.
Kävin katsomassa festivaalilla kahdeksan esitystä viiden päivän aikana Sampolta saadun festaripassin turvin. Siinä tahdissa ehti myös eläytyä festivaalin tunnelmaan ja huomata, kuinka laajan ja monipuolisen yleisön festivaali tavoitti. Katsomastani kahdeksasta esityksestä kolmella oli ikärajanaan 15, yhdellä 16. Kolmea suositeltiin yli kahdeksanvuotiaille, yhden ikäraja oli kolme vuotta. Näiden kahdeksan esityksen myötä sain kattauksen nykynukketeatteria erilaisin maustein laidasta laitaan.
Kotimainen sooloteos ravisti
Omalta osaltani festivaali alkoi jonglöörinä tunnetun Ville Walon sooloteoksella Ceci n’est pas un couple, joka oli osa suomalaisia tekijöitä esittelevää Pop-up Spot Showcase –sarjaa festivaalilla. Näyttämöllä nähtiin Walon parina Jessica; nuken pää ja monta metriä liehuvaa kangasta. “Esiintyjän käsitellessä elotonta nukkea partnerinaan näemme, miten kahden yksilön välinen raja piirtyy, ylittyy ja hajoaa”, kirjoitetaan esityksen esittelytekstissä, ja tämän kuvauksen esitys todella lunasti.
Odotin esitykseen mennessä jotakin rajoja rikkovaa. Odotin jopa jotakin epämukavaa, jotakin, joka pakottaisi pohtimaan parisuhteen määritelmää ja siihen rakennettuja odotuksia. Pari on yksi yksikkö, jonka sisällä täytyisi olla kuitenkin kaksi omaa yksilöään. Käsitteen lähempi tarkastelu voi ehkä olla romanttista, mutta se voi olla myös äärimmäisen ahdistavaa, sillä kysymykset omasta toimijuudesta, omasta yksityisyydestä ja omasta henkilökohtaisesta identiteetistä on väistämättä nostettava esille – jos niin ei tee, jos parin muodostavia yksilöitä ei kunnioita, tuntuu pari käsitteenä jo itsessään jotenkin väkivaltaiselta.
Epämukavuutta ja rajojen rikkomista esitys todella tarjosi. Se tarjosi myös huikean sulavaa liikettä ja esiintymistä, sekä tunnelmia ja tunteita laidasta laitaan: kaihoa, rakkautta, erotiikkaa, groteskiutta ja väkivaltaa. Ville ja Jessica halusivat toisiaan, kaipasivat toisiaan, pitivät toisistaan, vihasivat toisiaan, satuttivat toisiaan ja ylittivät toistuvasti toistensa rajat. Myös se raja, joka teki heistä kaksi eri hahmoa, rikottiin useaan otteeseen: Jessica saattoi olla olemassa ilman Villeä häntä liikuttamassa vain tekoälyn tuottamissa epämiellyttävän epätodellisissa animaatioissa. Toisaalta Jessica saattoi ottaa Villen ruumiin omakseen ja hallita sitä, jolloin oli Villen vuoro olla jotakin muuta, kuin oikea kokonainen ihminen.
Sekä yksilön identiteetin että sukupuolen rajat hälvenivät Jessican ja Villen sulautuessa yhdeksi ja sitten erkaantuessa taas toisistaan väkivalloin. Oli huikeaa, miten nopeasti katsoja saattoi hyväksyä näyttämöllä liikkuvan ja esiintyvän hahmon joko yhdeksi tai kahdeksi ihmiseksi. Walon erittäin taitava esiintyminen personoi takkutukkaisen nukenpään hyvin todelliseksi hahmoksi, mikä teki myös esimerkiksi väkivaltakohtauksista varsin epämukavan todentuntuisia.
Esitys liikkuikin jatkuvasti toden ja epätoden rajamailla. Kuvissa ja kohtauksissa oli aina jotakin vieraannuttavaa, jotakin, joka muistutti siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, tai miltä tuntuu. Tämä tuntui erityisen älykkäältä tavalta käsitellä teemaa, jonka sisään mahtuu paljon epämukavia asioita, joista olisi vain helpompaa katsoa ohi. Itselleni esitys jätti jälkeensä tunteen siitä, että tätä epämukavuutta kohti on mentävä.
Käsittelyssä yhteiskunta
Villen ja Jessican hyvästeltyäni säntäsin suorinta tietä seuraavaan esitykseen, joka oli espanjalaisen Agrupación Señor Serrano -ryhmän teos Birdie. Multimediaesitys yhdisteli muun muassa videokuvaa ja miniatyyrinukkeja sekä ammensi esimerkiksi maailman muuttoliikkeistä, eurooppalaisista etuoikeuksista ja Hitchcockin elokuvasta Linnut.
Ryhmän kolme esiintyjää (Àlex Serrano, Pau Palacios ja David Muñiz) toteuttivat esityksen tottuneen varmoin ottein. Käsikamerakuvaus toi katsojan samaan aikaan sekä lähelle esityksen tekniikkaa että vieraannutti kokemuksen ikään kuin elokuvamaiseksi katsomiskokemukseksi. Tähän väliin syntyvä tila oli äärimmäisen mukaansatempaava ja immersiivinen tila kokea painavia teemoja käsittelevä esitys.
Birdie yhdisteli monia tekniikoita, muun muassa videokuvaa ja miniatyyrejä. Kuva: Pasqual Gorriz.
Teoksen esittelyteksti lupasi paljon. Käsittelyssä tuntui olevan koko yhteiskunta, aina eurooppalaisista arvoista eurooppalaisiin tekoihin, niiden vaikutuksiin ja seuraamuksiin sekä yksilöiden valintoihin ja laajempiin liikkeisiin. Kerronnan ytimestä löytyi kuitenkin pelko ja sen voima panna tapahtumaketjuja liikkeelle.
Kerronnan kehyskertomus alkoi esittelemällä valokuvaaja, joka asui Melillan kaupungissa. Melilla on korkein aidoin ja muurein rajattu Espanjalle kuuluva autonominen kaupunki Marokossa. Kun aitojen yli alkoi kiivetä ihmisiä muualta Afrikasta, kuultiin tapahtuneesta sitä kuvaamaan lähteneen valokuvaajan sekä Melillan turvallisuuskaartiin kuuluvan vartijan näkemyksiä.
Hitchcockin Linnut-elokuvasta lainattujen kohtausten, miniatyyrinukkejen sekä kertojaäänen kautta päästiin käsittelemään sitä, mistä esimerkiksi aidoin, muurein ja turvallisuuskaartein varustautumisella on lopulta kysymys. Maailmassa tapahtuvat muutokset, muuttoliikkeet, elintapojen mullistumiset ja vanhan totutun kyseenalaistaminen ovat välttämättömyyksiä, joilta ei pääse pakoon ja joiden tapahtumista ei voi estää. Tästäkin huolimatta ihmiset yrittävät sulkea silmänsä tai estää itseä pelottavia asioita tapahtumasta, jonka seurauksena joku toinen saa kärsiä.
Ilta kestävyyden äärellä
Torstaina pääsin katsomaan kolme samaan hankkeeseen kuuluvaa teosta. Transport on on kuuden eurooppalaisen teatterin yhteinen hanke, jonka puitteissa luoduissa esityksissä pohditaan kestävyyden teemoja. Sampo Festivalilla teoksista nähtiin slovenialaiset Cargo ja Departure sekä puolalainen Connecting Flights. Kaikki kolme teosta esitettiin peräkkäin tilassa, jossa katsojat liikkuivat näyttämöiden välillä, ja kaikki kolme esitystä toteutettiin miniatyyrinukketeatterina. Hankkeen taustalla on Luova Eurooppa -ohjelma, jonka mahdollistamana kaikki esityksissä käytetyt nuket ja lavasteet oli voitu 3D-tulostaa juuri näitä esityksiä varten.
Illan aloitti Mariborin nukketeatteri (Lutkovno gledališče Maribor) Sloveniasta esityksellään Cargo. Juoni seuraa rekkakuskia, joka on juuri aloittanut uudessa työssä ja lähtee ajamaan pitkää työkeikkaa. Matkan aikana työnantajan asettamat paineet johtavat lopulta traagiseen lopputulokseen. Esitys kommentoi kapitalistista yhteiskuntaa, jossa niin työntekijöiden hyvinvointi kuin myös ympäristö saavat väistyä tuottavuuden ja talouskasvun tieltä.
Näyttämöllä esityksessä nähtiin kaksi esiintyjää, Vesna Vončina ja Uroš Kaurin, jotka ympäristön rakentamisen ja nukeilla näyttelemisen lisäksi selostivat esityksen kontekstia, kertoen yleisölle muun muassa EU:n laajuisista, työntekijöiden oikeuksia käsittelevistä asetuksista. Lavalla nähtyjen esiintyjien sekä ääniä ja muun muassa miniatyyrilavasteiden valoja etäyhteyksin hallitsevien teknikoiden välinen yhteistyö oli niin saumatonta, että esitykseen pääsi uppoutumaan hämmentävän nopeasti huolimatta siitä, että miniatyyrinukketeatteri tässä muodossaan oli ainakin itselleni jotakin täysin uutta. Esityksen tarina elää päässäni ikään kuin elokuvamaisena kokemuksena, mikä tuntuu huikealta, kun ottaa huomioon, että kaikkea näyttämöllä tapahtuvaa hallitsivat kaksi esiintyjää lainkaan omaa läsnäoloaan piilottelematta ja joskus sitä jopa korostamalla.
Kaikki Transport-sarjan esitykset toteutettiin miniatyyrinukketeatterina. Kuvassa miniatyyrilavaste esityksestä Departure. Kuva: Miha Fras.
Samanlaisella lähestymistavalla oli toteutettu myös Ljubljanan nukketeatterin (Lutkovno gledališče Ljubljana) esitys Departure. Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin ja kertoo pariskunnasta, joiden kotitalo romahti rankkasateiden ja tulvien seurauksena. Esitys pyrkikin tuomaan alati yleistyvät luonnonkatastrofit ympärillämme. Esityksen esittelytekstissä kerrotaan, että tulvat ovat lisääntyneet Euroopassa 50 % vuodesta 1980.
Esityksessä hyödynnettiin tosielämän pariskunnan haastattelunauhoituksia. Esitys itse otti tarinan kerronnassa taiteellisia vapauksia, mutta esityksen jälkeen esiintyjät Aja Kobe ja Ajda Toman kertoivat halukkaille katsojille tositapahtumista tarkemmin ja muun muassa esittelivät kuvia tulva-alueesta.
Yksityisen kautta kertominen toimi tässä dramaturgiassa erityisen hyvin. Vaikka esitys ei noudatellutkaan tositapahtumia yksi yhteen, teki esitys varsin selväksi sen, että kyse on hyvin todellisista ilmiöistä. Jollakin tavalla faktan ja fiktion yhdistäminen näin avoimesti teki kerronnasta vielä vaikuttavampaa – esitys ikään kuin näytti todeksi sen, että vastaavanlaisia tarinoita on lukuisia.
Kaikista kolmesta Transport-esityksestä Departure oli myös mielestäni visuaalisesti kaunein ja yksityiskohtaisin.
Kolmen esityksen illan päätti puolalainen Białostoki Teatr Lalek esityksellään Connecting Flights, joka vei katsojat kansainväliselle lentokentälle. Esitys kommentoi sekä liikkumisenvapautta että pakolaisuuden realiteetteja Euroopassa. Juoni seurasi pakolaisperheen vaiheita lentokentällä erilaisten kohtaamisten ja tapahtumien kautta.
Laajalle levittyvät lentokenttälavasteet ja esiintyjien (Łucja Grzeszczyk-Żukowska ja Krzysztof Bitdorf) liikuttelemat loisteputkilamppuja muistuttavat valot tekivät tunnelmasta kolkon ja ilottoman tavalla, joka korosti sitä, että siinä missä eurooppalaiset turistit olivat lähdössä huolettomille lomille, pakolaisperheelle lentokentällä navigoiminen oli jotakin aivan muuta.
Connecting Flights kuvasi pakolaisperheen matkaa. Kuva: Krzysztof Bieliński.
Erityisen taitavasti esityksessä rakennettiin sympatiaa. Alkupäässä nähtiin kohtaus, jossa vanhaa rouvaa käskettiin turvatarkastuksessa riisuuntumaan. Esiintyjät osoittelivat vanhaa nukkerouvaa taskulampuilla ja syynäsivät sen kauttaaltaan. Se tuntui vastenmieliseltä. Myöhemmin sama rouva unohti oman kameransa penkille ja sen katoamisen huomattuaan syytti pakolaisperheen isää kameran varastamisesta. Isä vietiin kovin ottein turvahenkilöstön kuulusteluun samalla, kun äiti ja kaksi pientä lasta jäivät tiedottomina odottamaan kolkkoon käytävään. Sympatia rouvaa kohtaan vaihtui sympatiaan perhettä kohtaan, vaikkei rouvan kohtelu tietenkään muuttunut yhtään sen asiallisemmaksi, vaikka rouva itse osoittautui rasistiksi.
Esityksen loppu tuntui lohduttomalta. Pakolaisperhe oli turvassa, mutta silti edelleen loukussa. Loukussa kolkossa paikassa, jossa keneltäkään ei tuntunut heruvan tippaakaan myötätuntoa. Tuntui symbolisen irvokkaalta esityksen jälkeen mennä ottamaan valokuvaa yksin tyhjällä lentokentällä seisovasta perheestä. Hienot lavasteet ja taidolla tehdyt nuket toimivat siinä hetkessä yhteiskuntamme peilinä.
Pienesti mutta lumoavasti
Perjantaina vuorossa oli katalonialaisen Guillem Albàn sooloteos Ma Solitud. Klovni ja teatterintekijä Albà pohti esityksessään käsiä – esittelyteksti kertoo, että esityksen tavoitteena on ottaa kädet jälleen omaksi, jotta ne eivät jää yksin ja unohdu näppäimistöjen, näyttöjen ja liikainformaation väliin.
Vain 25 minuuttia kestänyt sanaton esitys oli lumoava. Albàn huikean taitava fyysinen tulkinta ja elekieli vetivät mukanaan heti ensimmäisistä musiikin tahdeista. Pian mukaan tuli käsinukke, jonka kanssa Albàlle vaikutti muodostuvan jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Esityksen yksi kohokohdista oli käsinuken yritys herättää tajuttomana maassa makaavaa Albàa.
Käsinukelle kävi pian sen jälkeen köpelösti, mutta vielä esityksen loppuun mukaan saatiin kaksi sormiolentoa. Pelkillä omilla käsillään ja pienten miniatyyriesineiden avustamana esiintyvä Albà onnistui luomaan uskomattoman hauskan, koskettavan ja liikuttavan pienen tarinan kahden olennon välille.
Esityksen ikäsuositus oli 8+. Olisi ollut hienoa nähdä yleisössä enemmänkin lapsia, mutta samaan aikaan oli hurmaavaa, miten mukaansatempaava esitys oli myös aikuiselle katsojalle. Albàn komedia ja esiintyminen oli monitasoista ja esityksen tunnelma niin ihana, että sitä olisi katsonut pidempäänkin.
Pienet sormiolennot hurmasivat. Kuva: David Ruano.
Tuhkimon rohkea tulkinta
Lauantaina Sampo Stagella nähtiin italialaisen Zaches Teatron esitys Cenerentola – Tuhkimo. Tanssia ja nukketeatteria yhdistelevä esitys oli äärimmäisellä taidolla toteutettu. Tutun sadun uudelleentulkinta oli taiteellisesti kunnianhimoinen, ja itse haluan erityisesti nostaa hattua esiintyjille heidän erittäin kovatasoisesta ja monipuolisesta osaamisestaan. Erityisen ilahduttavaa oli nähdä, kuinka rohkeasti tanssia käytettiin osana esitystä. Esiintyjien tanssi ei ollut helppoa tai ilmaisultaan kovin pehmeää tai yksinkertaista, mikä usein saattaa olla lapsille ja perheille sopivien esitysten helmasynti. Zaches Teatron esiintyjien liike ja tanssi oli haastavaa, kunnianhimoista ja paikoin rajuakin, sekä tietenkin erittäin hienoa katsottavaa.
Kolme esiintyjää, Gianluca Gabriele, Amalia Ruocco ja Enrica Zampetti tekivät kaiken; he tanssivat, näyttelivät nukeilla, niin Tuhkimolla kuin myös tarinaa eteenpäin kuljettavilla käsinukeilla, sekä esiintyivät itse hiilten ja tuhkan joukosta nousseiden henkien ruumiillistumina.
Tuhkimon tarina päivitetään esityksessä kahteen vanhaan versioon pohjautuen. Tämän esityksen Tuhkimo saa luoda oman kohtalonsa aivan toisella tavalla, kuin laajemmin tunnetun prinsessasadun Tuhkimo. Koska konsepti oli niin hieno ja esiintyjät niin vaikuttavia, oli erityisen sääli, että esitystä oli paikoin vaikea seurata nykivän tekstityksen tähden. Italiankielinen esitys tekstitettiin sekä englanniksi että suomeksi, mutta tekstien ajo yleisön luettavaksi laahasi välillä pahastikin, ja teatterisavu teki yhdessä kohtauksessa tekstien lukemisesta miltei mahdotonta. Esimerkiksi Tuhkimon suhde hänen isäänsä sekä selitys siitä, missä isä tämän tarinan tapahtumien aikana oli, jäi tekstitysongelmien takia ainakin itselleni vähän mysteeriksi.
Kaiken kaikkiaan italialaisteatterin Tuhkimo oli kuitenkin taitavasti luotu ja teräviä havaintoja tekevä tulkinta klassikkotarinasta. Tuhkimon teemat tuntuivat myös surullisen ajankohtaisilta. Esityksen jälkeen ryhmä halusi omistaa esityksensä kaikille maailman kärsiville ja nälkää näkeville lapsille, erityisesti Gazassa.
Paperinuket hurmasivat kaikenikäiset
Viimeisenä esityksenä festivaalilla näin katalonialaisen Rauxa Cia -ryhmän esityksen Teatro de Papel, eli Paperiteatteri.
Sanattomassa esityksessä nähtiin Xavi Sánchez, joka paperin ja tavanomaisten esineiden kautta loi huikean fyysisen komedian ja nykysirkuksen maailman, jossa paperinuket tanssivat ja tekivät akrobatiaa, paperikoira teki temppujaan. Esitys piti otteessaan niin lapset kuin aikuisetkin 45 minuuttia. Sánchez teki kaikesta lavalla nähdystä niin uskomattoman vaivattoman näköistä, että esityksestä lähtiessä teki itsekin mieli kokeilla paperinukkejen tekemistä ja manipuloimista ilmapallojen ja tuulettimen voimin.
Esityksen ikäsuositus oli 3+, ja yleisössä olikin ilahduttavan paljon lapsia. Oli mielestäni varsin sopiva lopetus omalle festivaalikokemukselleni nähdä vielä tämäkin puoli nukketeatterin maailmasta. Lapset olivat esityksessä mukana niin suurella tunteella ja tapahtumista selkeästi lumoutuneina. Erityisen suloinen oli pieni lapsi, joka kiinnitti esiintyjänkin huomion tarjoamalla omia pieniä aplodejaan aina, kun siltä tuntui.
Paperiteatteri hurmasi kaikenikäiset. Kuva: Rauxa Cia.
Kaikille jotakin – toivottavasti vielä pitkään
Sampo Festivalin ohjelmisto oli ainakin näiden kahdeksan esityksen perusteella erittäin onnistunut – ja jäipä minulta vielä näkemättä monia sellaisia esityksiä, jotka olisivat kiinnostaneet. Ohjelmisto näytti nukketeatterin ilmaisuvoiman kaikessa laajuudessaan, ja tarjolla oli jotakin kaikille ikään katsomatta. Tulevina vuosina suosittelenkin ottamaan festivaalin seurantaan. Se on nimittäin oivallinen paikka käydä tutustumassa nukketeatterin kaikkiin puoliin myös ensimmäistä kertaa.
Toivotankin festivaalille erittäin pitkää ikää. Tätä me tarvitsemme!
Artikkelikuva Zaches Teatron esityksestä Cenerentola. Kuva: Giovanni William Palmisano.