Liila Jokelinin toinen näytelmä ja ohjaustyö Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa ihastuttaa omalaatuisella huumorillaan. Verot ja kuolemaa voisi luonnehtia jopa yhteiskunnalliseksi farssiksi, joka jättää kokijansa pohtimaan oman elämänsä kohtaamisia ihmisten kanssa.
Verot ja kuolema on jo toinen Liila Jokelinin kantaesitysnäytelmä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Teoksen kirjoittanut ja ohjannut Jokelin tarjoilee jälleen omaperäistä komediakirjoittamista sekä höpsähtänyttä toimintaenergiaa. Verot ja kuolema kertoo vuoden 2049 verovirastosta, jossa verovirkailija Erkka (Miko Helppi) houkuttelee kollegaansa Venlaa (Pihla Pohjolainen) osallistumaan Kiva työ työ työ -kilpailuun. Voittorahoilla he voisivat kustantaa matkan Dubaihin! Samaan aikaan esityksen maalailemassa tulevaisuuden Suomessa kuohuu, kun kontaktiaktivistit vaativat ihmiskohtaamisia ja ties mitä juonia valtiossa punotaan. Mikä on ihmisen osa tässä maailmanlopun dystopiassa: Onko ihmisen tehtävänä vain maksaa veroja ja kuolla?
Esityksen visioima vuoden 2049 maailma on hätkähdyttävästi vain lievä kärjistys tämänhetkisestä. Ruumiillinen nautinto kanavoituu voimakkaasti kuluttamiseen. Kaikki tuotteet internet-videoista hampurilaisiin on suunniteltu tuottamaan maksimaalista mielihyvää. Kieli ja keskustelunaiheet keskittyvät sosiaalisen median jättien ympärille. Lapset ovat kadonneet älylaitteisiinsa, eivätkä vanhemmat voi sille mitään.
Kurjassa tulevaisuudessa ihminen on ajautunut kauas ihmisyydestään. Sellainen kokemuksellisuus, jota nautintoteollisuus ei kykene hyväksikäyttämään, on päässyt uinahtamaan. Ihmisten välinen kosketus ja hetkestä nauttimisen taito ovat hukassa. Kaipuu täydempään, välittömämpään elämään kytee yhden jos toisenkin sisällä. Arki kuitenkin tarjoaa vain merkityksetöntä paperin pyörittämistä tekoälykyborgin valvonnassa ja somemoguli Mark Bjongerin viimeisimpien päähänpistojen seuraamista.
Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.
Saako nyt sitä tieteisfiktiota?
Esitys hivelee tieteisfiktion ystäviä, joille (ehkä juuri allekirjoittaneille) näyttämö lähettää signaaleja brittiläisestä Doctor Who -sarjasta. Vaikka ihmiset eivät tarvitsekaan pelastuksekseen sinisellä poliisikopilla matkustavaa tohtoria, on lavan henkilöhahmoissa jotain samanlaista mielikuvituksellista ja hassuttelevaa tarinakudosta, joka tuo mieleen New New Yorkin tai Finetimen futuristiset maailmat ja niiden henkilöhahmot. Näitä tulevaisuuden maisemia yhdistää samantyyppinen ihmiskuva, sen avuttomuus ja mielihyvähakuinen itsekkyys. Verot ja kuolemassa dystopia antaa katsojalle etäisyyttä tarkastella oman aikamme haasteita näyttämällä niiden mahdollisia kärjistymiä. Katsoja saa pohtia ja yhdistää palasia – tunnistaa jotain siitä, mikä on ehkä tulossa.
Kun lavalle astelee verovirkailijoita, joiden inhimillisessä elekielessä on mekaanisia piirteitä ja äänessä monotonisuutta, tuntuu asetelma ensin naurettavalta ennen kuin alkaa pohtia, miten paljon ihmiskontaktia riisutaan jo nyt päivittäisistä kohtaamisista, niin työssä kuin vapaa-ajalla. Miten käy tunneilmaisulle, jos kommunikoi useammin ruudun kuin ihmisen kanssa?
Suvi-Sini Peltolan, Esme Kaislakarin, Jyrki Mänttärin ja Maiju Saarisen esittämät sivuhenkilöt ovat riemulla luotuja ja puettuja karikatyyrejä, jotka tuovat lämpöä dystopian ankeuteen. Vaikka monen sivuhenkilön pyörähtäminen lavalla jää varsin lyhyeksi, on hahmoja rakennettu pieteetillä. Vaikutuksen tekee erityisesti Kaislakarin tulkitsema menestyksekäs vaikuttaja Eelis Lemmitty, jonka puheet ovat yhtä pehmitettyjä kuin kaikki ne kymmenet nallekarhut hänen päällystakissaan. Näyttelijä kierähtää lempeän ketterästi lattialta takaisin seisovilleen – henkilöhahmon persoonallisuus näkyy niin kehossa, ulkomuodossa kuin liikekielessäkin.
Kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.
Ainoa takku esityksen dramaturgiassa ovat TTT:n tulostavoitteet.
Ainoa takku esityksen dramaturgiassa ovat TTT:n tulostavoitteet. Verot ja kuolema ei ole ensimmäinen näytelmä, joka sisältää turhan väliajan (Anne Rautiaisen Berliinin taivaan alla, 2022 Eino Salmelaisen näyttämöllä – NEVER FORGET). Juuri ennen kuumeista juonilankojen oikomista Kellariteatterin yleisö ohjataan hetkeksi hengähtämään, vaikka juuri on lisätty tahtia farssin kaltaisiin kierroksiin. Hyvä hekuma harmillisesti hukkuu.
Se, mikä erottaa Verot ja kuoleman teattereiden perinteikkäistä farssituotannoista (joissa ministereitä viedään ja kaikista huonekaluista irtoaa palanen, kun niihin koskettaa), on se, miten roolihenkilöihin on rakennettu mitä erilaisimpia ominaisuuksia, joita myös näyttelijäntyö vie eteenpäin. Tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, ja nämä jäljet ajavat toimintaa kohti peruuttamatonta käännettä.
Tila voi olla turvallinen, vaikka mitä tahansa voi tapahtua
Esityksen parasta antia on sen hilpeä äkkivääryys, joka yllättää alusta loppuun. Liila Jokelinin kirjoittamisessa on vastustamatonta omaperäistä komediantajua. Siinä on läsnä rohkeaa liioittelua, joka kasvaa ohjaajan työn kautta entisestään lavalle saakka. Jokelinin katse on humaani ja feministinen: henkilöhahmot eivät noudata sukupuolisovinnaisia skeemoja. Pomo, joka ahdistelee seksuaalisesti alaistaan on nainen eikä narratiivi pyri liennyttelemään asiaa mitenkään – tilanne on hirveä! Valtasuhteet niin ihmisten kuin yhteiskunnankin välillä kuvataan niin, että ollaan pienemmän puolella. Esimerkiksi mielihyvähakuinen ja huonosti käyttäytyvä lapsi ei ole kammottava itsessään, vaan sen takia, että perhe ja yhteiskunta ovat piittaamattomia ja kyvyttömiä huolehtimaan hänestä.
Aamulehden artikkelissa esitystä mainostettiin etukäteen hallitsemattomalla erotiikalla, mutta katsoessa on selvää, että seksuaalisen sisällön toteutuksessa on kuitenkin säilytetty joku maltti. Kohtaukset teatterillistavat roisimpaakin kanssakäymistä kekseliäästi, kliseet välttäen. Tieto käytössä olleesta läheisyyskoordinaattorista luo luottamusta harjoitusten turvallisuuteen.
Esityksen parasta antia on hilpeä äkkivääryys, joka yllättää alusta loppuun.
Samaan aikaan tuntuu kuitenkin, että varsinaista turva-aluetta teoksessa ei ole – ihmisiä niitataan huonekaluihin ja seksuaalista väkivaltaa tarjoillaan vinhoin kääntein. Ennen kuin ehtii miettimään, että olikos tämä nyt ok, on tilanne jo kääntynyt täysin päälaelleen. Kaikki ovat ehjänä mukana – tai no eivät ole – mutta se ei tässä nyt ole pointti!
Katsojana ei tarvitse pelätä myötähäpeähyökyaaltoja eikä tunkkaisia tuulahduksia. Helpotus on mittaamaton. On vaikea asettaa sanoiksi, miten suunnaton. Korostetaan vielä, että ääretön. Infinite.
On ihanaa nauraa.
Komediat, joita ajattelemme öisin
Jokelin työskentelyssä on samankaltaista komedian vainua ja tilanteiden kirjoittamisen taituruutta kuin näyttelijä-käsikirjoittaja Jonnakaisa Ristolla (Haavemaa, 2024) tai näytelmäkirjailija Salla Viikalla (MyBaby, 2017 ja Jane! Jane! Jane!, 2022). Niin Riston ja Viikan kuin Jokelininkin teosten äärellä selvää on, että tarinan pohjalla on vahva yhteiskunnallinen havainto, vaikka sitä lopulta lähestytään vaivihkaa, katsojansa yllättäen.
Vaikka Jokelinin Verot ja kuolemassa pääosassa lopulta ovat ihmis(ehköt)suhteet, jättää esitys pohtimaan sitä, miten henkilökohtainenkin – ihmisyys itsessään – tulee vuorovaikutuksessa poliittiseksi. Jo nyt luemme tutkimustuloksista, joissa käy ilmi, miten älylaitteet “varastavat” aikaamme ja tekevät meistä masentuneita ja kuormittuneita, kun aivomme eivät pysy ärsyketulvan mukana. Keskittymiskykymme kuolee. Verot ja kuolema maalailee huumorin kautta maailman, jossa kosketus on jotain eksoottista – ehkä jopa nostalgista. Yleisön nauruun ei kätkeydy vain onnistunut punchline, vaan myös tunnistaminen mahdollisesta todellisuudesta. Milloin minua koskettiin ja pohdinko edes sitä, miltä se tuntui ja mitä se minussa herätti?
Esitys kutsuu katsomaan pieniä ilonaiheita vastarinnan eleinä.
Edellinen näytelmä Action Hero (2022) nähtiin myös Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Teos kertoo seikkailuelokuvan kuvauksista, joita tehdään niin pienellä budjetilla, että päähenkilön koko tuttavapiiri on osa tiimiä – ainekset on kasassa sille, että johtajuus ja taiteelliset visiot eivät kohtaa. Action Herossa on samankaltaista hersyvää toiminnallisuutta kuin Verot ja kuolemassa. Samaan tapaan Action Herossa kulkee rinnalla yhteiskunnallisia teemoja, kuten kysymys siitä, millainen on feministinen toimintaelokuva ja naisen rooli.
Ajattelemme Salla Viikan ja Hilkka-Liisa Iivanaisen MyBaby-esitystä, kun katselemme Verot ja kuolemaa. KOM-teatterissa nähdyssä esityksessä start up -yritys tarjosi kokemusta perheestä ilman elämän mittaista sitoutumista. Molemmat komedialliset dystopiat pohtivat ihmissuhteiden kokemuksen merkityksellisyyttä elämässä. Onko myötäeläminen, kosketus, side toiseen ihmiseen lopulta ainoa asia, joka erottaa meidät koneista?
MyBabyssa tekoäly tuo mahdollisuuksia, kun useampi ihminen voi saada kokemuksen perheestä, mikä ei välttämättä muutoin olisi mahdollista. Samalla se jollain tapaa myös vieraannuttaa. Verot ja kuolemassa (SPOILERS) rakkaus pelastaa teknologian kyllästämän Suomen. Vastakkainasettelu flirttailee varsin avoimesti polarisoituneen maailmantilanteen kanssa, mikä saa myös pohtimaan sitä, ketkä päättävät tekoälyn säätelyn tulevaisuudesta.
(Voisiko enää uskoa, että nauroimme melkein koko ajan esitystä katsoessa?)
Vaikka teoksen lopputulema voi kuulostaa sovinnaiselta, on se esityksen maailmassa radikaali. Se kutsuu katsomaan pieniä ilonaiheita vastarinnan eleinä. Lopetus tuntuu katsojasta hyvässä mielessä turvalliselta – yhteys on löydettävissä.
Olemmeko aina vähällä unohtaa, mikä onkaan kaikkein tärkeintä?
Leena Kärkkäinen
Sofia Valtanen
ARTIKKELIKUVA: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri.