Sielua virvoittamassa &Festillä – mitä jäi jäljelle?

&Fest – Focus Gent -festivaalia vietettiin 3.–28.3.2024 Espoossa ja Tanssin talossa. Festivaaleilla nähtiin ajankohtaisia nykyesityksiä, joista Maria Hukkamäki näki kaksi. 

Mitä esityksistä jäi kaikumaan kuukausi &Festin esitysten jälkeen?

Kävin katsomassa kaksi esitystä, Miet Warlopin ONE SONG ja Milo Raun Antigone in the Amazon. Näiden katsominen Suomen koleassa kevättalvessa oli ihanan raikas kokemus, jossa sai sekä unohtaa itsensä, että muistaa jotain omasta ytimestään.

ONE SONG kertoo ohjaaja Miet Warlopin oman tarinan teatterintekijänä. Lavalla nähdään lukemattomasti versioita yhdestä kappaleesta. Kuva: Michiel Devijver.

Tunne on sukua sille, kun kesäfestareiden aamuyön tunteina tanssitaan yhtenä vellovana ryhmänä.

Sille, kun ”me” tarkoittaa yhtäkkiä sitä jaettua kokemusta tuntemattomien kanssa festariteltassa tai yössä.

Sille, kun jaettu kokemus kirkastaa joukon ihmisiä yhdeksi kokijaksi.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että melkein vajosin horrokseen esityksen aikana sen toisteisuudessa. Mutta väitän, että esityksessä oli tilaa tälle zone out -hetkellekin! Kun jälleen sain itsestäni kiinni, olin inspiroitunut siitä, miten esitys herätti ajatuksia taiteilijuudesta ammattina: lavalla se kokemuksellistui

kilpailuna, ryhmätyönä, avunantona,


nuorallatanssina, taisteluna,

ilona ja voimana.


Hikenä ja iskuihin tarttumisena,
ja jatkuvana esilläolona ja väsymyksenä tämän kaiken keskellä.

Antigone in the Amazone. Kuva: Kurt van der Elst

Antigone in the Amazon oli dokumentaarinen draama Amazonilla elävän yhteisön vastarinnasta ja tragediasta, joka liittyy maattomien työntekijöiden kohtaamaan sortoon ja väkivaltaan. Olen myös itse ohjannut Antigonen, ja tarinalla ja sen kuvaamalla vastarinnalla on minulle merkitystä.

Milo Raun ohjaus kertaa vuonna 1996 tapahtunutta Amazonilla tapahtunutta tragediaa draamamuotoisessa dokumentaatiossa, joka tuodaan läsnä Espoossa Louhisalin lavalle valtavan videon muodossa.

Maattomien työläisten ja näyttelijöiden kuoro pakottaa meidät kuuntelemaan, näkemään ja tunnustamaan tragedian.

Samaistun alkuperäiskansojen taisteluun maastaan ja oikeuksistaan poliisin ja vastuuta tuntemattomien yritysten puristuksissa. Tunnoton kapitalistinen koneisto on se aikamme tragedia, jota meidän täytyy uskaltaa katsoa silmästä silmään, ja tehdä se mikä on oikein. 

Näytelmässä myös muistutetaan, että lopulta kyseessä on perhedraama: olemme kaikki samaa perhettä.

Jos asiaa katsoo maapallon mittakaavassa, voidaan kysyä, hyväksymmekö tällaisen rakenteen, jossa meille tuotetaan hyödykkeitä olosuhteissa, jotka aikaansaavat väkivaltaa ja kuolemaa.

Tämä solidaarisuuden ja vastarinnan vaatimus jää kaikumaan ajassa.

Maria Hukkamäki

Vastaa

Scroll to Top

Discover more from T-efekti

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading