Viimeinen Atlantis on kaikissa ulottuvuuksissaan vertaistaan hakeva yhtenäistaideteos.
Hyvä lukija, tämä ei ole esitysarvio Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis -esityksestä. Otteemme ei ole lipsunut aivan niin paljon, että julkaisisimme pitkään pyörineiden esitysten esitysarvioita vasta viikko vihoviimeisen esityksen jälkeen.
Tämä on jo yli 13 vuotta kypsyneen Viimeinen Atlantis -kokonaisuuden ja sen osasten tulkintaa, pohdintaa ja makustelua.
En jätä mitään arvailujesi varaan, hyvä lukija. Vaikka tämä saattaa käydä jutun edetessä selväksi, kirjoitan sen auki heti tähän alkuun: olen valtava Stam1na-yhtyeen fani, ja siksi seurannut Viimeisen Atlantiksen tarinaa jo joulukuusta 2009, kun yhtye avasi viimeinenatlantis.fi -verkkosivuston. Sivustolla julkaistiin helmikuussa 2010 ilmestyneeseen Viimeinen Atlantis -albumiin liittyviä ja sen sisältöä kuvittavia ja syventäviä sarjakuvaruutuja.
Jos sinä, hyvä lukija, et ole yhtä vannoutunut Stam1nan ystävä, ei hätää! Kerratkaamme yhdessä läpi kaikki Viimeinen Atlantis -kokonaisuuden osa-alueet. Keskiössä on siis yhtyeen neljäs studioalbumi Viimeinen Atlantis, joka oli heti ilmestyttyään suuri musiikkitapaus, jonka vaikutus ulottui myös metallikentän ulkopuolelle. Viimeinen Atlantis on konseptialbumi, jonka läpi kulkee tarina: ekokatastrofin aiheuttaman sotatilan, yhteiskunnan romahduksen ja eräänlaisen maailmanlopun viimeinen eloonjäänyt ihminen kertoo tarinansa maailmassa juuri ennen romahdusta, sen aikana ja sen jälkeen, tallentaen viimeisen viestinsä, vaikkei sitä kukaan koskaan kuulisikaan.
Albumi kritisoi kulutuskulttuuriamme ja potkii heräämään alati pahenevaan ilmastokatastrofiin ja sen seurauksiin: siihen, mitä tapahtuu, jos mitään ei tehdä. Viimeinen Atlantis oli ilmestyessään ajankohtainen levy. 13 vuotta myöhemmin, kun eletään jälleen uutta kaikkien aikojen kuuminta vuotta Telluksella, en enää tiedä pitäisikö sanoa, että Viimeinen Atlantis on tarinallaan ja sanomallaan yhä ajankohtaisempi, vai kenties kirkuvan hälyttävä rajamerkki jossain takanapäin, merkki, jonka ohi on huolettomasti huristeltu jo aikoja sitten.
Viimeinenatlantis.fi-sivustolla ilmestyneissä sarjakuvissa tarinan päähenkilö löytää itsensä pakkolaskun jälkeen muistinsa menettäneenä roskamantereelta ja yrittää hahmottaa ympäröivää maailmaa, ymmärtää mitä on tapahtunut, ja selviytyä. Tämä tarina, jota sarjakuva alkoi kuvittamaan, kasvoi pidempään muotoon vuonna 2020 ilmestyneen Viimeinen Atlantis -romaanin myötä. Stam1nan laulaja-kitaristi, sanoittaja ja yksi säveltäjistä, Antti Hyyrynen, kirjoitti auki nyt nimen saaneen päähenkilön, Tobeaksen, tarinan, noudatellen pitkälti albumin asettamaa draaman kaarta, mutta sitä entisestään yksityiskohtaistaen. Laajamittainen, mutta huomiotta jätetty ekokatastrofi on lopulta johtanut maapallon sotatilaan, ja Tobeas sinkoutuu keskelle selviytymistaistelua yrittäessään lentää kotiinsa Suomeen tapaamaan isäänsä.
”Tämä tapahtuu maailman kaikille ihmisille, ei vain sinulle.”
Kirjan kanssa samana vuonna eli 2020, kymmenen vuotta alkuperäisen albumin julkaisusta, ilmestyi Viimeinen Atlantis -albumista uusi remasteroitu VA10-versio, jossa kappaleiden väleihin oli lisätty alunperin vain yhdessä kappaleessa käytettyjä Timo Mäkysen lukemia, päähenkilön suulla puhuttuja monologipätkiä. Puheosuudet sitoivat albumia tiiviimmin yhteen myös kirjan kanssa; kirjassa vuorottelevat kertojan kuvaamat tarinalliset tapahtumat sekä ensimmäisessä persoonassa kirjoitetut ajatukset, jotka osuvat monilta osin yhteen myös Viimeinen Atlantis -sarjakuvan kuvaamien tapahtumien kanssa.
Vuonna 2020 oli kymmenvuotisjuhlaa tarkoitus juhlistaa myös isolla keikalla Helsingin Jäähallilla. Koronarajoitusten takia tämä keikka siirtyi marraskuulle 2021.
Arvaatkin varmaan, hyvä lukija, että olin paikalla!
Paikalla oli myös näyttelijöitä sekä albumilla puheosuudet tehnyt Timo Mäkynen, joka hoiti puhetehtäviä myös livenä. Jo sarjakuvasta alkunsa saanut Tobeaksen univormu, valkoinen kauluspaita ja punainen kravatti, ovat eläneet läpi Viimeisen Atlantiksen kaikkien vaiheiden ja ne nähtiin Mäkysen päällä myös Jäähallissa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis -näyttämösovituksen ensi-iltaan oli tässä vaiheessa vielä vuosi aikaa, mutta Stam1nan juhlakonsertissa tätä tarinaa alettiin jo rakentaa näyttämölliseen muotoon. Mieleenpainuvana hetkenä kaksi pelastusliiveihin pukeutunutta hahmoa kelluivat kumiveneessä katsomon keskellä, omassa maailmanlopun todellisuudessaan.
Marraskuussa 2022 Lappeenrannan kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Tuomo Rämön sovittama ja ohjaama Viimeinen Atlantis, jonka musiikista ja äänisuunnittelusta Antti Hyyrynen vastasi. Vuonna 2023 Thalia-palkinnon voittanut esitys nosti jälleen Viimeisen Atlantiksen taide- ja kulttuurikeskustelun pyörteisiin.
No niin, hyvä lukija. Nyt kun kaikki Viimeinen Atlantis -kokonaisuuden osaset on palautettu mieleen, et yllättyne, kun sanon, että mielestäni Viimeinen Atlantis on huikea yhtenäistaideteos. Tai ehkä yllätyt, mikäli käsityksesi yhtenäistaideteoksen merkityksestä perustuu Wagnerin ajatukseen todellisesta kansan taideteoksesta, joka hämärtää katsojan ja tekijän rajat ja tuo taiteen takaisin kansan keskuuteen – joskin tästäkin tematiikasta haluan Viimeisen Atlantiksen kohdalla sanoa muutaman sanan.
Yhtenäistaideteoksen (tai kokonaistaideteoksen, saksaksi gesamtkunstwerk) määritelmä ei ole täysin yksiselitteinen, sillä sitä on historiallisesti käytetty aavistuksen erilaisin merkityksin. Tässä tekstissä viittaan yhtenäistaideteoksella sen nykyiseen sanakirjamääritelmään: useamman eri taidemuodon yhteisessä synteesissä muodostuva taideteos (vapaa käännös Merriam-Webster sanakirjan määritelmästä). Siis taideteos, joka yhdistää useampaa eri taidemuotoa, tässä tapauksessa musiikkia, kuvataidetta, kirjallisuutta/lyriikkaa ja draamaa. Kaikkien näiden osa-alueiden tunteminen vahvistaa kunkin yksittäisen osa-alueen kokemista.
Seuralaiseni Viimeinen Atlantis -esityksessä oli yhtälailla kokonaisuuden tuntija, joten en osaa täysin kuvitella katsomiskokemusta sellaisesta vinkkelistä, jossa äänimaailmassa toistuvat albumin melodiat eivät kontekstualisoisi jokaista kohtausta yhä syvemmäksi. Esitys pohjaa kirjaan, mutta minä osasin jo albuminkin läpikotaisin tuntevana esimerkiksi odottaa päähenkilöiden päälle hyökkäävää tsunamia – ja odotinkin, iho kananlihalla. Albumilla Tsunami on kappale, joka kuulostaa ja tuntuu tsunamilta: kaoottinen ääniaalto, jota seuraa epämukava ja vähän pelottava rauha. Se on hengästyttävä ja jättää kuulijansa miltei uupuneeksi, aivan kuten kappaleen tsunamia pakenevat hahmot. Kirjan sivuilla, tapahtumat auki kirjoittavassa tekstissä aallon iskemistä edeltävää epätodellisen tuntuista maailmaa ja sitä värittävää paniikkia on aikaa jäädä tuntemaan yhä joko lamaannuttavampana tai motivoivampana voimana. Jotkut tulevat jäämään aallon alle, tulevat kuolemaan, kaikki eivät voi selviytyä. Teatterin lavalla maanjäristys tuntuu ravisuttavan koko salia, ja viimeinen keino paeta lähestyvää aaltoa pienlentokoneella voidaan näyttämöllä rakentaa piinaavan intensiiviseksi kohtaukseksi. Jokainen eri muodossa koettu tsunami rakentaa siitä yhtä isoa kokemuksen jättiläisaaltoa.
”Mielestäni Viimeinen Atlantis on huikea yhtenäistaideteos.”
Se, että Viimeinen Atlantis on muodostunut tällaiseksi yhtenäistaideteokseksi yli 13 vuoden ajan, mielestäni ainoastaan vahvistaa sen kokonaisuutta. Ajan kulusta tulee osa teosta, ja tuo sen vahvemmin kiinni myös ympäröivään yhteiskuntaan ja teoksen käsittelemän teeman pysyvyyteen. Tässä piilee myös Viimeisen Atlantiksen wagnermainen luonne. Wagnerin mukaan yhtenäistaideteos on kansan luoma teos, joka astuu julkiselle areenalle ja osaksi poliittista elämää. Wagner viittasi tällä erityisesti kreikkalaiseen tragediaan, ja hänen teoriansa ja näkemyksensä liitetään hänen työnsä takia erityisesti oopperaan.
Viimeinen Atlantis on teoksena ottanut 13 vuoden aikana tilaa lähestulkoon kaikilta taide- ja kulttuurikentän areenoilta tavalla, joka on näillä kentillä myös huomattu. Erityisesti albumi ja teatteriesitys ovat omalla kentällään voittaneet palkintoja, saaneet huikeaa menestystä ja ennen muuta herättäneet keskustelua. Viimeisen Atlantiksen teemat ovat teemoja, jotka ovat olleet yhä enenevässä määrin lähes kaiken julkisen ja poliittisen keskustelun ytimessä. Ilmastokatastrofi ja länsimaisen elintavan kestämättömyys läpäisevät kaiken.
Voisi myös ajatella Viimeisen Atlantiksen nousseen tälle kentälle marginaalista. Suomi saattaa olla metallimusiikin luvattu maa, mutta valtavirtakulttuuria metallimusiikki ei Suomessa edelleenkään edusta. Se, että proge- ja punk-vaikutteisen thrashmetallialbumin kautta päädytään luomaan koko meidän olemassaolomme tapaa olkapäistä ravisteleva taidekokonaisuus, on omalla tavallaan ehdottomasti kansanomaisemman marginaalikulttuurin astuminen julkiselle areenalle ja poliittiseen elämään.
Raja-aitojen kaatamista jatkaa Viimeisen Atlantiksen näyttämöllepano Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Näyttelijät puhuttelevat yleisöä olettaen, että katsojat saattaisivat tuntea Tobeaksen ja tietää, missä tämä on. Dramaturgia on rakennettu niin, että tekoälyn, EloQuencen tai Elokuution, ruumiillistumat esittävät tallentamiaan Tobeaksen muistoja. Teos hyödyntää siis brechtmäisiä, eeppiseen teatteriperinteeseen viittaavia elementtejä, jotka rikkovat illuusion neljännestä seinästä ja muistuttavat katsojaa siitä, että tämä on esitys: ikään kuin tekoälyhahmojen oma katukohtaus. 1
Tobeaksen näyttelijä vaihtuu lähes kohtaus kohtaukselta ikään kuin korostaen sitä, että Tobeas ei ole protagonisti, vaan kuka tahansa. Kohtauksessa, jossa lento Tokiosta Helsinkiin joutuu laskeutumaan Reykjavikiin Suomen suljettua ilmatilansa sotatilan vuoksi kesken lennon, Tobeas vaikeroi ja kysyy monologissaan yleisöltä: miksi minä? Miksen voisi olla niin kuin ihan kuka tahansa? Miksi tämä tapahtuu minulle?
Katsojassa herää vastaus: sinähän olet kuka tahansa. Tämä tapahtuu maailman kaikille ihmisille, ei vain sinulle. Tämä tapahtuu meille. Tämä koskee meitä kaikkia.
Viimeisen Atlantiksen jälkeen jää päällimmäisenä mieleen vahva tunne, ajatus ja kokemus ihmisen tarpeesta selviytyä. Selviytyä, vaikka kaikki ympärillä tuhoutuisi. Miksi? Miksi jäädä elämään? Siihen voinee jokainen meistä vastata itse – ja se tekeekin Viimeisestä Atlantiksesta jotain aivan ihmisyyden ytimeen iskevää ja sitä ravisuttavaa, raakaa, ihmeellistä ja meitä muuttavaa voimaa.
Hyvä lukija, voisin istua tässä ja listata ja kuvailla lukuisia mehukkaita yksityiskohtia siitä, miten Viimeisen Atlantiksen eri osa-alueet kietoutuvat toisiinsa yhdeksi kokonaisuudeksi. Voisin jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään siitä, miten Viimeinen Atlantis nivoutuu myös Stam1na-yhtyeen muuhun tuotantoon, kuten Elokuutio-albumiin tai jopa heidän uunituoreeseen X-albumiinsa.
Tai sitten voin kehottaa sinua menemään ja kokemaan tämän kaiken itse. On totta, että Viimeistä Atlantista ei pääse Lappeenrannan kaupunginteatteriin enää katsomaan, mutta uskaltakaamme toivoa, että joku muu nappaa tekstin versioitavakseen. Voit kuitenkin sukeltaa albumin äänimaailmaan, genrevaikutteilla leikittelevään musiikkiin ja huikeisiin lyriikoihin – olen ehkä puolueellinen, mutta Antti Hyyrynen on mielestäni heittämällä yksi Suomen parhaista lyyrikoista. Tai voit tarttua Viimeinen Atlantis -kirjaan, heittäytyä tarinan vietäväksi omalta kotisohvalta käsin. Äänikirjanakin teos löytyy, jopa itse kirjailijan lukemana.
Minä tietenkin suosittelen, hyvä lukija, että tutustut kaikkeen, mikä ulottuvillasi on, ja koet Viimeisen Atlantiksen kaikilla aisteillasi.
- Katukohtaus viittaa Bertolt Brechtin eeppisen teatterin perinteeseen, joka pyrkii rikkomaan neljännen seinän, välttää illuusion rakentamista, ja pyrkii tarkoituksellisesti vieraannuttamaan katsojansa. Katukohtauksella Brecht tarkoittaa esimerkiksi tilannetta, jossa liikenneonnettomuuden silminnäkijä esittää paikalle saapuneille ihmisille, mitä on tapahtunut. ↩︎
Artikkelikuva: Viimeinen Atlantis -albumin kansikuva. Markku Metso (graafinen suunnittelu).
Yhtenäistaideteoksesta/kokonaistaideteoksesta: