Klassikkoteoksen uusi futuristinen sovitus jättää jälkeensä vain huijatun olon.
Sanotaan, että kyllä Suomeen Nummisuutareista tulkintoja mahtuu – mutta Taunikkalan kaupunginteatteri olisi saanut jättää omansa tekemättä. Herman Rikkakosken uudelleendramatisointi ja ohjaus Pommisuutarit tekee historiaa kenties huonoimpana Kivi-sovituksena koskaan. Olisipa Itä-Suomen drooniuutisoinnin myötä epäonniseksi osoittautunut mauton nimi esityksen suurin synti. Näin ei kuitenkaan ole.
Tämä kriitikko suosittelee Taunikkalaan suuntaavia asustautumaan hikinauhoin, sillä yleisö saa ponnistella pää märkänä ymmärtääkseen Pommisuutarit-esityksen taiteellisia ratkaisuja. Näytelmän sovittaminen kuvitteelliseen vuoden 2120 Kouvolaan asettaa koko tarinan lähtökohdat perinnönjaosta erikoiseen valoon, eikä Rikkakoski pysty uskottavasti perustelemaan rakentamaansa maailmaa, jossa nimenomaisesti Kouvolassa on tulevaisuudessa palattu parisuhdestatukseen perustuvaan perintöjärjestykseen. Kenties Kouvolasta kotoisin olevalla Rikkakoskella on kaupungista jotakin sellaista tietoa, jota meillä muilla maallisilla ei ole, mutta kun Esko suhaa lentävällä autolla pitkin pilvenpiirtäjien ympäröimiä Kouvolan katuja isänsä perintö haaveissaan, on katsojan vaikea olla pyörittelemättä silmiään.
Entäs Kreeta, Eskon onnettoman rakkauden kohde? Hän on Pommisuutareissa tekoälyn ohjailema androidi. Ratkaisu saattaisi toimia feministisenä kommenttina naisten toimijuudesta tämän kuvitteellisen uudelleensyntyneen kymenlaaksolaisen megapatriarkaatin sisällä, ellei Amaryllis Myllermän esittämän androidi-Kreetan kerrottaisi olevan koko Itä-Suomen orjuuttaneen tekoälykapinan johtotähti. Kiven tekstissä Kreetan isänä tunnetusta Karrista on tehty tekoäly-yrityksen koodari, jonka suhde androidi-Kreetaan näyttäytyy tässä versiossa jonkinlaisena palvelusuhteena. Kaikenlaiset symboliset tulkinnat keskeisen naishahmon korvaamisesta tekoälyllä karisevat viimeistään sitä taustaa vasten, että Eskon ottosisar Jaana on lähtenyt Kouvolasta Helsinkiin ja elää varsin normaalia avoparin arkea Kriston kanssa häitä suunnitellen. Lopulta kolmas näytös, jossa hypätään lentävien autojen kyydissä Kouvolasta alkuperäisen tekstin Hämeenlinnaan, osoittaa, että elämä Kouvolassa on todellakin valinta. Miksi yksikään tarinan hahmoista valitsisi kodikseen Kouvolan dystopian, ei aivan selviä – ellei käännä käsiohjelman takasivulle ja näe lukuisia kouvolalaisyritysten logoja. Väkivaltaan tekoälyvaltion mahti ei ainakaan perustu, pommeja kun Pommisuutareissa ei tavata yhtäkään.
Jos esityksen temaattinen hämmennys jättääkin katsojan tuuliajolle, voi hän ankkuroitua tunnistettavaan näyttelijäntyöhön. Vai voiko? Valitettavasti silläkin alueella esitys tarjoaa enemmän kareja kuin kummeleita.
Olisi loukkaavaa sanoa, että Reiska Riitinen on roolitettu pieleen ensirakkaudessaan piehtaroivaksi Esko-nuorukaiseksi, ja että hänen yli-ikäisyytensä tekee roolista kiusallista katsottavaa. Se on kuitenkin totta, joten loukkaus on väistämätön.
Myllermän roolisuoritus androidi-Kreetana saa miettimään, tekisikö tekoäly ainakin joidenkin näyttelijöiden työt ihmistä paremmin.
Koodari-Karria esittävä Pekka “Pehis” Hiivamäki on podcastissa kertonut valmistautuneensa rooliin kuin metodinäyttelijä. Hän on opetellut kymmensormijärjestelmän, hankkinut mikroannostusrutiinin ja lopettanut nukkumisen. Vaivannäön melkein huomaa.
Ensemblellä on silminnähden vaikeuksia jakaa samaa näyttämöä. Paikoitellen esiintyjien välinen jännite eskaloituu pelkästä toisten repliikkien jyräämisestä suoranaiseksi väkivallaksi.
Jos muu esitys asettaa riman matalalle, sen kuitenkin alittaa hätkähdyttävällä notkeudella lavastaja Carmen Kjellsjö. On toki ymmärrettävää, että täysin uudenlaisen futuristisen Kouvolan kuvittelu ja rakentaminen näyttämölle on haastavaa, eikä Taunikkalan kaupunginteatterin budjetti rankkojen leikkausten seurauksena välttämättä riitä spektaakkelimaisiin lavasteratkaisuihin, mutta kun styroksilta näyttävät pilvenpiirtäjärakennelmat tärähtelevät näyttelijöiden harppoessa näyttämön poikki, esitys muuttuu omaksi parodiakseen. Hämäriksi jäävistä syistä näyttämölle tuodut avaruusalukset muistuttavat epäilyttävästi aikoinaan Teflon Brothersien UMK-esityksessä nähtyä lentävää lautasta, jonka katolla Heikki-Risto Haavakumpu-Ristilä Mikko Vilkastuksen roolissaan on Pandoran lailla jumissa lähes koko kolmannen näytöksen.
Äänisuunnittelija Mansikka Avomaan työ on selvästi jäänyt suunnittelun asteelle, sillä esityksessä ei kuulla lainkaan audiotehosteita tai musiikkia. Eskokin joutuu lentävää autoa ajaessaan päristämään huuliaan saadakseen hommaan vauhdin tuntua.
Kymen Sanomat uutisoi aiemmin viikolla Pommisuutarien flopanneen lippukassoilla. Katsomot kumisevat tyhjyyttään, ja jo ensi-illassa nähtiin ennenkuulumaton tilanne, kun yli puolet yleisöstä poistui väliajalla. Teatteria vastapäätä sijaitsevan Bar Curawellin omistaja on tapahtuneesta innostuneena käynnistänyt tarjouskampanjan: 20 ensimmäistä illan Pommisuutarit-lippunsa esittänyttä saa ilmaisen juoman.
Siinä yksi syy ostaa lippu Pommisuutareihin. Muita on laihasti. Tämän versioinnin pohjalta on selvää, että jopa August Ahlqvist ymmärsi Kiveä paremmin kuin Herman Rikkakoski.