Hehkutushetki-sarjassa kirjoittajat antavat kiitosta sinne, minne kiitos kuuluu ja kirjoittavat omista teatterisuosikeistaan juuri niin analyyttisesti, epäanalyyttisesti, henkilökohtaisesti, hauskasti, huonosti, kirjavasti tai vaikka epäselvästi kuin itse haluavat. Tällä kertaa pitkältä tauolta palaavassa Hehkutushetkessä ennakkohehkutetaan KOM-teatterin uutta kantaesitystä, Taivalta.
Tässä kuussa KOM-teatteri avaa ensi kertaa ovensa uusissa väliaikaisissa tiloissaan Hakaniemessä. Ensimmäisenä tuotantona KOMin kevätkaudella nähdään Tuomo Rämön ohjaama ja dramatisoima Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni. Esityksen pohjana toimii Stam1na-yhtyeen vuonna 2018 ilmestynyt Taival-albumi ja sen lyriikat, jotka on kirjoittanut yhtyeen kitaristi-laulaja ja lyyrikko sekä kirjailijanakin nimeä tehnyt Antti Hyyrynen.
Samankaltaisella logiikalla tehtiin Lappeenrannan kaupunginteatterissa vuonna 2022 ensi-iltansa saanut ja vuoden esityksen Thalia-palkinnon voittanut Viimeinen Atlantis. Musiikin ja laululyriikoiden lisäksi Viimeisen Atlantiksen dramatisoinnin pohjana oli Hyyrysen esikoisromaani, sekin nimeltään Viimeinen Atlantis, joka muokkasi Stam1nan 2010 ilmestyneen menestysalbumin tarinallisen kaaren selkeään romaanimuotoon. Viimeinen Atlantis on saanut vuosien saatossa ympärilleen myös paljon muita taiteen muotoja. Jo ennen albumin ilmestymistä sen tarinasta julkaistiin sarjakuvastrippejä, ja albumin ilmestymisen kymmenettä juhlavuotta merkinnyt konsertti Helsingin Jäähallissa visualisoi albumin maailmaa näyttämölle jo ennen teatteriesityksen syntyä. (Psst! Pulputan innostuneesti Viimeisen Atlantiksen eri ulottuvuuksien muodostamasta kokonaistaideteoksesta täällä.)
Myös Viimeinen Atlantis -teatteriesityksen dramaturgina ja ohjaajana toimi Tuomo Rämö. Nyt Rämö ja Hyyrynen ovat siis jälleen palanneet yhteisen sorvin ääreen ja tarinan pohjaksi on otettu Taival.
Heti, kun KOM-teatteri tiedotti Taival-esityksen tulosta ensimmäistä kertaa ja avasi näytösten lipunmyynnin, ostin liput helmikuulle. Tuntui suorastaan kohtalon sanelemalta, että Stam1nan albumi oli ollut minulla jälleen kerran kovassa kuuntelussa juuri samoihin aikoihin.
Sattumoisin olin juuri saanut loppuun myös Stam1nan historian läpikäyvän, Ari Väntäsen kirjoittaman Stam1na – Muistipalatsi -kirjan, joka avaa Taival-albuminkin tekoprosessia. Albumin kuuntelu sekä se, miten kirja raottaa verhoa albumin tekemiseen ja teemoihin, johdatteli pohtimaan paljon sitä, minkälaisen esityksen näistä teemoista voisi saada aikaan.
Taival-albumi kuuluu omiin suosikkeihini Stam1nan katalogista, ja esiteinistä asti yhtyettä kuunnelleena tunnen katalogin varsin hyvin. Omasta näkökulmastani Stam1na ei juuri huteja koskaan lyökään, mutta Taival-albumiin minulle on kehittynyt varsin omakohtainen suhde. Onkin kutkuttavaa ajatella, minkälaista dramaturgiaa sen tarinasta (tai tarinoista) löytyy näyttämölle.
Omakohtainen on albumi myös sanoittajalleen. Biisejä albumia varten kirjoitettiin juuri, kun Hyyrysen isä yllättäen ja yhtäkkisesti kuoli. Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan muistokirjoituksessa Antti Hyyrynen muistelee Savonlinnan oopperajuhlien kuorossa laulanutta ja metsästämisestä ja eränkäynnistä nauttinutta isäänsä. Taival-albumi ottaa inspiraationsa isän suosikista, eli Schubertin Wintterreise-laulusarjasta, ja kertoo tarinaa metsästäjästä, isästä, pojasta, elämästä ja kuolemasta.
Tarkastelussa Taival
KOM-teatterin sivuilla esitystä kuvataan näin:
“Se on intiimi ja unenomainen yhden yön matka, jossa vanhempi ja aikuinen lapsi käyvät läpi elämäänsä yrittäessään löytää edes jotain yhteistä arkisten muistojen ja kipeiden asioiden seasta.”
“Vakavien aiheiden rinnalla kulkee myös absurdi huumori ja yllättävä keveys. Mitä tapahtuu, kun kaksi elämän erilleen ajamaa perheenjäsentä joutuu vielä kerran kohtaamaan toisensa kuoleman äärellä? — Taival on tragikomedia, jonka teemat puhuttelevat meitä kaikkia elämäntilanteesta riippumatta.”
Stam1na — Muistipalatsi –kirjassa Taival-albumista taas kerrotaan näin:
“Hyyrynen sanoitti Stam1nan uudet kappaleet luvuiksi elämän kulkua ja rakkaan ihmisen menettämistä käsittelevään kertomukseen. Hänen visiossaan kaksi ihmistä vaelsi metsän halki kohti paikkaa, joka muistutti Hyyrysten mökkiä. Siitä tuli levylle nimi Taival. Lyriikat rakentuivat muistojen ja ajatusten sekamelskasta, mikä toi niihin stam1namaista abstraktiutta.”
Selkeäksi yhteiseksi elementiksi nousee siis kahden hahmon matka, sekä elämän ja kuoleman käsittely osana tuota matkaa. Taival-albumilta löytyykin useita kappaleita, joiden kuvaaman tarinan voisi sijoittaa tuolle matkalle tai tuohon metsään, ehkäpä metsässä sijaitsevaan mökkiin.
KOM-teatterin esityksen markkinoinnissa onkin käytetty piirrettyä kuvastoa, jossa tulitikun päähän syttyvän liekin sisälle hahmottuu mökin siluetti. Liekki palaa vihreää taustaa vasten. Taival-albumin lyriikoissa sekä tuli että vihreä väri nousevat esille useita kertoja. Tuli on niin elämän kuin kuolemankin mahdollistaja ja esiintyy lyriikoissa milloin kantavana kipinänä, milloin tuhoavana voimana. Vihreä väri taas yhdistää lyriikoissa maata, perhettä ja kaikkea, mikä katoaa.
KOM-teatterin kuvastoa tarkastellessa mieleeni nousevat albumilta löytyvän Metsästäjä-trilogian kappaleet, I Metsästäjä, II Ero ja III Ylösalainen.
Kolmannesta osasta löytyvät palaset, jotka voisivat yhdistää niin liekin, mökin kuin vihreän värinkin.
Vihreä on polkusi kaaren pohja
Vihreä on lumeen luotu sauma
Vihreää kaikki mikä katoaa
Aarnioon nuoreen
ylitse talven
Ylösalaiseen
salaiseen paikkaan
jossa alku on loppu on alku
Veren vankina on metsästäjän lapset
Veren vankina veri virtaa vihreää
Olen saapuva
Olen maatuva
Tulen sammutan
Tulen ylösalaiseen
maanalaiseen
Olen luonasi
Muistipalatsi-kirjassa Ylösalainen-kappaleen nimittäin paljastetaan kertovan taivaankaltaisesta paikasta, jossa voi tavata edesmenneitä. Ehkäpä tuo tulitikun liekin sisällä oleva metsämökki on Ylösalainen, siis paikka, jossa loppu on alku ja kuolleet jälleen elossa. Kenties sekä elämää että kuolemaa edustavan tulen sytyttäminen (tai laulun sanojen mukaan tulen sammuttaminen) tarjoaa lumeen luodun vihreän polun kohti tätä Ylösalaista, sekä mahdollisuuden sanoa kaikki se, jota ei edesmenneelle rakkaalleen päässyt hänen eläessään sanomaan. Kuolema on jo läsnä, ja ehkä niin vanhempi kuin lapsikin sen tietävät, mutta salainen paikka tarjoaa vielä yhden mahdollisuuden. Taival-esityksen tapahtumat voisivatkin siis sijoittua jonnekin elämän ja kuoleman väliin. Jokainen, joka on joskus menettänyt läheisen, voi varmasti saada kiinni tästä koukusta. Mitä tekisin ja mitä sanoisin, jos saisin vielä yhden mahdollisuuden?
Metsästäjä-trilogiasta löytyvät muutkin albumin selkeimmin draamallisiksi konflikteiksi miellettävät teemat. Trilogian ensimmäisessä osassa, Metsästäjässä, tarinan metsästäjä vaikuttaa jahdanneen eläinten lisäksi jonkinlaista keinoa hallita kuolemaa — tai kuoleman jälkeistä elämää.
Sarvikkokalloa kruunuksi Manalaan
Taljaa lautaksi majasta Tuonelaan
Metsästäjä oli jahtaava läpi elämänsä
—
Taikoi ensin liekin
sitten vei elämän
Tahtoi eläimen pään
Metsästäjästä on helppo hakea tarinallisia ja draamallisia kaikuja, sillä onhan metsästäjä monissa saduissa ja tarinoissa esiintyvä hahmo, johon liitetään paljon mielikuvia rohkeudesta ja sankarillisuudesta, mutta usein tavalla tai toisella myös yksinäisyydestä. Samaan aikaan metsästäminen on kuitenkin todellinen asia, joka väistämättä jakaa vahvasti mielipiteitä. Esityksellisiä elementtejä hakiessa ei voikaan olla ajattelematta sitä ympäröivää maailmaa, jossa elämme. Metsästäminen, luonnon ja siinä elävien olentojen hallinta ja muiden elollisten kuolemasta päättäminen meidän omilla ehdoillamme ovat teemoja, joista on puhuttu (tai sitten kieltäydytty puhumasta) jopa yhteiskunnallisella tasolla viimeksi esimerkiksi kiistellyn metsästyslain läpi runnomisen yhteydessä. Jos yksittäisen perheen sisällä ollaan metsästämisestä eri mieltä, voisi se nousta keskeiseksikin erottavaksi ja erilleen repiväksi tekijäksi esityksessä.
Puhuminen, puhumattomuus ja läheisten suhteiden sisälle rakentuvat konfliktit, erot ja eroamiset nousevatkin Metsästäjä-trilogiassa pinnalle. Mitä metsässä kulkevat taivaltajat ajattelevat metsästämisestä, kuolemasta tai eläinten tappamisesta? Tunnistaako lapsi sen, mitä metsästäminen hänen isälleen on, vai löytyykö tästä myös esitykseen konflikti?
Sillä konfliktiksi metsästäjän tarina kasvaa albumilla, eikä tämä konflikti koske vain kuolemaa tai sen hallintaa. Pinnalle nousevat jälleen isän äänen kaiut ja vanhemman perintö lapsilleen — kenties odotukset tai hyväksynnän hakeminen, tai jopa traumojen tai omien sieluntuskiensa siirtäminen sukupolvelta toiselle. Kappale viittaa nimittäin myös Kauriinmetsästäjä-elokuvaan, jossa Vietnamin sodan traumatisoima metsästäjä ei enää pystykään ampumaan kaurista.
On sota sisällään
kauriinmetsästäjällä
Perintönä isältään
Orion taivalmerkiltään
Ja kun tähtäimeen sai kruunupään
Aseensa poispäin käänsi
Hävinneenä jo metsään mennessään
Voisiko Taival-esityksen aikuisella lapsella olla jäänyt jonkinlainen vastahakoinen perintö käsiteltäväkseen? Metsästäjä ei ole saanut lapsestaan kaltaistaan, eikä metsästäjän lapsi näe itseään isässään. Lapsi ei tarinassa myöskään vaikuta ymmärtävän tai tietävän, miksi metsästäjäisä on ollut hänelle tavoittamattomissa.
Jos kotiimme polkunsa johtaisi
Siellä jahtaaja levolle löytäisi
Monelle meistä ehjemmän elämän
Mahtaako esityksen lapsi olla tullut haastamaan isäänsä siitä, miksi isä ei ole ollut paikalla, vai syyttääkö hän kenties tästä kuilusta myös itseään? Oletettavasti tämä lasta ja vanhempaa erilleen repivä railo on jäänyt elämässä vaietuksi. Siihen ainakin viittaa trilogian toinen osa, Ero. Muistipalatsi–kirjassa kappaleen kerrotaan käsittelevän traumaa, mutta lyriikat viittaavat siihen, ettei tästä traumasta juuri puhuta.
Ei petoa erotettu sarvistaan
Ei metsästäjä avaudu arvistaan
Yksittäisenä sanana ero tuo väistämättä mieleen perheen hajottavan avioeron. Uskallankin olettaa Taival-esityksen isän ja lapsen tulevan perheestä, jossa on tapahtunut avioero, joka on erottanut isän lapsistaan. Kaikenlaiset eron, eroamisen ja eroavaisuuksien tematiikat nousevatkin kirkkaasti myös KOMin esityksen kuvailussa: vanhempi ja aikuinen lapsi yrittävät löytää edes jotakin yhteistä.
Sekä yhteinen että eroavaisuudet voivat löytyä myös asioista, joita ei ole koskaan nimetty. Ylösalainen maailma voi tarjota niiden nimeämiseen ja käsittelyyn mahdollisuuden, mutta kivulta tuskin säästytään, kun arpia ruvetaan repimään auki.
Arvet ja haavat myös toistuvat albumin lyriikoissa, mutta aina ne eivät edusta pelkkää kipua tai tuskaa. KOM-teatterin esityksen nimeen nostettu ”tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni” viittaa Elämänlanka-kappaleeseen, jossa haava paranee ja tarinan poika nousee taas matkaan.
Poika kaatui polullaan
Isänsä juuriin makaamaan
Haavanlehti polvellaan
Vuodatti hurmettaan
—
En aio ommella kiinni haavaa
Nousen ja paranen
Polvi pojasta vahvistuu
Kunhan taas nousen matkaan
Tarinan poika löytää isänsä muistosta ja muistojen syleilystä seuraa omalle matkalleen. Muistoista tulee osa elämänlangan yhteen tikkaamia iloja.
Onkalosta onton maan
Isänsä ääneen rakkaimpaan
Kaivettua kaiun sai
Loppuiäksi matkalleen
Elämänlankasi etsi ja neulaan laita
Ilon rippeesi yhteen tikaten naita
Jos lanka katkeaa, niin se katkeaa
Et vahvempaa löydä polvesta kuolemankaan
Niin hyvät kuin vaikeatkin muistot nivoutuvat yhteen, sillä kuoleman käsittely on aina väistämättä myös elämän käsittelyä. Jokainen kuolema tekee elämän rajallisuuden näkyväksi ja pysäyttää elämään jäävät kysymään, ehdimmekö iloita siitä elämästä, jonka edesmenneiden kanssa jaoimme — ja toisaalta, osaammeko iloita siitä elämästä, jota meillä itsellämme on jäljellä.
Ylösalaiseen ei nimittäin pääse, muuta kuin KOM-teatterin lavalla.
Taival-albumin toiseksi viimeinen kappale, Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen, tarjoaa puiselle mökille myös toisenlaisen mahdollisen merkityksen. Se tuntuu kuulijan korvaan myös albumin selkeimmin henkilökohtaiselta kappaleelta. Selkeästi nimetyt isät, pojat, lapset ja metsästäjät ovat esiintyneet albumilla tähän asti tarinoissa, kolmannessa persoonassa. Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen puhuttelee vainajaa suoraan, ja vaikkei vainajaa kappaleessa isäksi nimetäkään, tuntuu hautajaiskuvaus kytkeytyvän kaikkein kirkkaimmin albumin tiedettyyn kontekstiin. Taival on päättynyt puiseen huoneeseen, joka saattelee vain toisen matkaajista kotiinsa.
Lauluton oli metsomaa, kun pääsit kotiisi nukkumaan
Männyt tuloasi kumarsi
Kirjaillen epitafin ikkunaan
Vain kahdet kengät ovelle jäi metsän henkien armoille
Soi takka ilman valkeaa
Läpi vetäen valkoista kohinaa
—
Väki hiljainen
Puku puinen
Katseet maassa
Katseet muiden
Väki hiljainen
Huone puinen
Minä kannoin sinut pois
Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen
Kannoin sinut läpi tämän hiljaisen huoneen
Kannoin sinut kotiisi tuoneen
Kappale tuntuu sellaiselta välitilinpäätökseltä, joka surun kanssa on tehtävä. Surun ensimmäinen vaihe saa jonkinlaisen päätepisteen, kun kuollut on kannettu hautaansa. Alkaa seuraava vaihe, jossa suru etsii paikkaansa osana jokapäiväistä elämää.
Tämä toisenlainen versio siitä, mitä esityksen mökki voisi edustaa, avaa myös sen mahdollisuuden, että Ylösalainen voisikin olla myös mielikuvituksen tuotetta, ehkä jopa unta. Aivan kuten jokainen läheisen menettänyt voi saada kiinni siitä, miksi Ylösalainen on houkuttava paikka, voivat he (siis me voimme) todennäköisesti yhtä lailla myös todeta joskus nähneensä unta juuri tällaisesta paikasta ja mahdollisuudesta.
Albumin päättävä Kajo -kappale onkin unenomainen kappale, joka päättyy sanoihin
Riisun mustan puvun juhlavan
Kiitän seurasta
Nukahdan
Ylösalaisessa maailmassa nukahtaminen voisi olla heräämistä. Kenties juuri isänsä haudannut lapsi nukahtaa mökissä ja herää Ylösalaisessa, tai ehkä Ylösalainen on paikka, johon voi unissaan aina palata.
Taipaleesta toiseen
On mielenkiintoista, että KOM-teatteri kuvaa esitystä tragikomediaksi. Omintakeinen huumori on nimittäin aina kuulunut Stam1nan maailmaan, mutta Taival on kuitenkin tematiikaltaan ehkäpä yhtyeen raskain levy: kuoleman teema ei päästä otteestaan hetkeksikään. Solar-kappaleen päähenkilö on omaan taipaleeseensa väsynyt ja pyytää polttavan kirkkaalta tammikuiselta auringolta armokuolemaa. Enkelinmurskain pohtii kysymyksiä paratiisista ja toteaa sen löytyvän maan päältä. Gaian lapsi kaipaa kotiinsa Äiti Maan multiin. Merivälimatkassa isän ja lapsen roolit taas vaihtuvat päikseen, kun kammottavaa maailmaamme kuvaavassa tarinassa pakolaislapset hukkuvat pyrkiessään turvaan. Sudet tulevat –kappaleessa susien saartamana mietitään sitä, kuka onkaan tappaja tai susi.
Tragikomedia lienee kuitenkin loppujen lopuksi inhimillisin tapa käsitellä yhtä elettyä elämää sen koko kirjossa ja siksi se on luonteva tapa käsitellä myös kuolemaa. Ehkä sinäkin, lukija, tunnistat sen hetken, kun surunkyyneleet muuttuvat naurunkyyneleiksi, kun kivun ja kaipuun joukosta yhtäkkiä pulpahtaa pintaan hauska muisto. Tai ehkä tapahtuu jotakin, jolle tiedät, että kuollut rakkaasi olisi nauranut.
Odotankin esitykseltä metsää ja talvea, mutta myös synkkyydessä ja pimeydessä palavaa liekkiä, joka valaisee reitin kipeiden asioiden lisäksi myös niiden keveiden ja sydäntä lämmittävien asioiden äärelle. Odotan yhtäältä puhetta, toisaalta ehkä puhumattomuutta. Esityksen isä ja lapsi joutunevat käsittelemään lähestulkoon koko jaetun elämän sen koko komeudessaan päästäkseen kiinni siihen, mistä johtuu, ettei mitään yhteistä ole löytynyt. Metsästäjä ja hänen lapsensa etsivät toisiaan siitäkin huolimatta, etteivät ehkä koskaan tule olemaan samaa mieltää kaikesta siitä, mistä he toivoisivat olevansa samaa mieltä.
Toivon ja odotan heidän myös löytävän toisensa.
Luonnollisesti odotan myös kiehtovaa ja rikasta äänimaailmaa, jonka toivon tarjoilevan albumin ystäville herkkupaloja. Esimerkiksi albumin avaava Hyvää yötä onkin kuin jonkinlaisen metallimusikaalin aloitusnumero: albumin tarinaa ja teemoja pohjustava kappale, jolta puuttuu perinteinen säkeistöihin ja kertosäkeeseen nojaava rakenne kokonaan, ja joka kaikessa hienovaraisessa runsaudessaan luo vahvan tunnelman ja maalaa kuvan metsässä vaeltavista taivaltajista.
Ennen muuta odotan kuitenkin innolla sitä, että pääsen katsomaan uuden kotimaisen kantaesityksen, joka ammentaa kotimaisesta musiikista ja lyriikasta, nostaen pöytään meitä kaikkia tavalla tai toisella vääjäämättä koskevan tarinan. Näin näkyvästi tehty ja kunnianhimoinen taiteidenvälisyys tuntuu harvinaiselta herkulta.
Ja kuinka hurmaavaa onkaan, että kun innoittajat ja inspiraation lähteet nimetään ääneen ja ne saavat ansaitsemansa huomion, rakennamme myös siltoja itsemme ja edesmenneiden ihmisten välille. Tässä tapauksessa inspiraation tunnistaminen ja tunnustaminen on punonut langan, joka johtaa aina 1800-luvulle: Vuosina 1794–1827 elänyt Wilhelm Müller kirjoitti runot, jotka innoittivat Franz Schubertin säveltämään vuonna 1827 valmistuneen Winterreise-laulusarjan, jota muuan klassisen musiikin ystävä ja kuorossa laulanut Pekka Hyyrynen rakasti niin, että hänen poikansa, metallimuusikko Antti Hyyrynen käytti musiikkia inspiraationaan tehdessään albumia isänsä muistolle. Tämä albumi puolestaan inspiroi Tuomo Rämöä kirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmän, joka saa ensi-iltansa KOM-teatterissa vuonna 2026. Lanka yhdistää ihmisiä ja taiteenlajeja siis yli kahdensadan vuoden ajalta.
Jokaista taivalta seuraa toinen.
Artikkelikuva: Stam1na – Taival, kansitaide: Teemu Tähkänen