Keskustoria jo vuodesta 1913 vartioinut Tampereen Teatteri avautui syksyllä 2025 entistä ehompana. Remontti on tuonut mukanaan useita teknisiä parannuksia, joista ei-vähäisimpiin kuuluu näyttämölle tullut pyöröominaisuus. Näyttämön avajaisohjelmistoon kuuluvassa Antti Mikkolan ohjauksessa Niskavuoren nuori emäntä tätä ominaisuutta käytetäänkin ahkerasti. Pyörön alituinen liike pakottaa seuraamaan tapahtumia monesta eri näkökulmasta.
Sen lisäksi, että teoksen voi nähdä juhlistavan näyttämön uusia mahdollisuuksia, on Hella Wuolijoen näytelmällä itsellään aihetta juhlaan: syksyllä 2025 tuli kuluneeksi 85 vuotta sen kantaesityksestä Suomen Kansallisteatterissa. Teatterihistoria muistaa tuon esityksen kirjailijan murtautumisesta pois pannasta. Vaarallisena vasemmistolaisena nähty Wuolijoki pääsi vihdoin teatterikulttuurin pyhäkköön, kansalliselle päänäyttämölle. On esitetty valistuneita arveluita talvisodan hengen vaikutuksesta tässä prosessissa. Vuoden 1940 konteksti lienee vaikuttanut myös kantaesitysyleisön katsomiskokemuksessa, kun 1880-luvulle paikantuvan tarinan fenno- ja svekomanian ristivetoa on seurattu vain vajaa vuosi sen jälkeen, kun yleisö on ollut osa toisenlaista kansallista näytelmää. 2020-luvulla kysymys kansallisuudesta tuntuu näyttäytyvän enemmän humoristisena, näytelmän pääviestistä irtoavana sketsihahmokavalkadina.
Tampereen Teatterin esitys täyttää kirjaimellisesti koko syvän, mutta kapean näyttämöaukon ääriään myöten. Toisin kuin tämänvuotiset Niskavuoren Heta -tulkinnat Lahdessa ja Seinäjoella, jotka olivat tilalliselta konseptiltaan valkoisia ja avaria, Tampereen esitys luottaa enemmän tummiin sävyihin – niin Teppo Järvisen lavastuksessa, Jaana Aron puvuissa, Tiiti Hynnisen valoissa kuin Jan-Mikael Träskelinin, Hannu Hauta-ahon ja Niina Alitalon äänisuunnittelussa. Niskavuorta ei pestä hohtavaksi. Tunnelma on pikemminkin mystinen, jollakin tapaa sadunomainen. Realismia rikotaan myös tuomalla vanha emäntä (joka ei Tuija Vuolteen esittämänä jää näytelmätekstissä olevaksi statistiksi) näyttämölle vielä toisellakin puoliajalla kalman verhon takaa.
Visuaalinen maailma on yhdistelmä muovisia pleksejä ja raakalautaa. Niskavuoren talo on keskelle näyttämöä rakennettu kehikko. Sen huoneita jatkuvasti pilkotaan erillisiksi, sitten kootaan yhdeksi. Niskavuoren talon huoneita käännetään yhtäältä ulos maailmaan, toisaalta ihmisiä kätketään seinien sisään. Kun huoneet pilkotaan ja kootaan uudelleen, paljastuu Niskavuoren peruslogiikka: läpinäkyvät seinät eivät suojaa, vaan määrittävät, ja jokainen sisään astuva joutuu sopeutumaan talon rytmiin.
Niskavuoren nuori emäntä on Niskavuori-näytelmistä esitetyimpiä, varmastikin sen takia, että vaikka se on osa näytelmäsarjaa, se toimii myös yksittäin esitettynä. Näytelmästä voi kääntää esiin yhä uusia puolia. Kuinka monta kertaa tämä onkaan sanottu, mutta sanotaanpa tässäkin: näytelmän ydin on hyvin ajaton. Niskavuoren nuoren emännän sisimpänä kerroksena on ennen kaikkea rakkaus – ja jälleen yhteydessä sen vastinpariin eli rakkauden puuttumiseen.
Niskavuorelaisessa rakkaudessa ei yhdisty järki ja tunne, vaan ihminen voi saada niistä vain jommankumman. Tilan isäntä Juhanin (Jussi-Pekka Parviainen) vihitty vaimo Loviisa (Annuska Hannula) ja ”jalkavaimo”, meijerska Malviina (Pia Piltz) edustavat järkiliittoa rahoineen sekä romanttisen halun kohdetta – mutta koska nämä eivät toteudu samassa henkilössä, on edessä vääjäämätön katastrofi. Rahan ja rakkauden väliltä on siis valittava eikä tämän valinnan jälkeen kukaan ole onnellinen: ei valinnan – alistuminen rahaan – tekevä Juhani eikä liioin sen kohde, aviomiehensä saava Loviisa. Loviisa anelee näytelmän viimeisessä, wuolijokelaiseen tyyliin näytelmän syvintä tarkoitusta tarkasti kuvaavassa, repliikissä ”suurelta jumalalta taivaassa” hänellekin rakkautta. Tämä rukous on ennen kaikkea ironinen; näytelmäsarjaa tunteva kun tietää, että sitä ei tässä liitossa ole luvassa.
Esitys jättää jälkeensä epämukavan tunteen siitä, että Loviisa ei ehkä ole poikkeus vaan esimerkki.
Tampereen Teatteri: Niskavuoren nuori emäntä. Teksti Hella Wuolijoki. Ohjaus Antti Mikkola. Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen. Pukusuunnittelu Jaana Aro. Valosuunnittelu Tiiti Hynninen. Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin, Hannu Hauta-aho. Ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo. Kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen. Rooleissa Annuska Hannula, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Tuija Vuolle, Pia Piltz, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen. Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 17.9.2025.
Näytökset jatkuvat 17.4.2026 asti.
Artikkelikuva: Teppo Järvinen / Tampereen Teatteri