Katsoin hiljattain vuosi sitten ensi-iltansa saaneen Wicked-musikaalin filmatisoinnin. Sen jatko-osa on juuri tullut elokuvateattereihin, joten päätin, että olisi sopiva hetki katsastaa sarjan ensimmäinen osa ja päättää sitten käyttäisinkö viimeisen sarjalippuni vaikkapa juuri toiseen osaan.
Samana päivänä Tampereen Työväen Teatteri julkisti, että Wicked saapuu syksyllä 2026 heidän suurelle näyttämölleen uutena suomennoksena ja Suomen työllistetyimmän musikaaliohjaajan Samuel Harjanteen ohjaamana. Tämä yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista on nähty Suomessa viimeksi Helsingin kaupunginteatterissa, jossa se sai ensi-iltansa elokuussa 2010.
Elokuvasovituksen siivittämänä nyt lieneekin oivallinen hetki tuoda Wicked jälleen Suomessakin näyttämölle. Uskallan veikata, että yleisö saapuu runsain joukoin paikalle. TTT:n verkkosivujen mukaan produktion taustalla on sama tiimi, joka on vastannut hienosti menestyneen Kaunotar ja hirviö -musikaalin toteutuksesta. Luotto menestykseen täytyy teatterillakin olla kova, sillä kansainvälisten megamusikaalien tuottaminen ei ole yksinkertaista eikä ainakaan halpaa.
Samaan aikaan toinen kaupungin isoista nimistä, eli Tampereen teatteri, tuo ensi-iltaan toisen menestysmusikaalin, Laulavat sadepisarat. Klassikkoelokuvaan perustuvalla lavaesityksellä lienee silläkin uskolliset faninsa, ja mikseivät musikaalifanit tekisi syksyllä 2026 Tampereelle oikein musikaalimatkoja, jonka aikana voisi käydä katsomassa molemmat tuotannot.
Tampereen keskustan ravintolat ja hotellit voivatkin iskeä nyrkillä ilmaan, sillä etenkin Wicked vetää aivan varmasti yleisöä myös kaupungin rajojen ulkopuolelta. Ajankohtaiset, kansainvälisyydellä mainostavat isot ja näyttävät tuotannot luovat ympärilleen ainutlaatuista kuhinaa.
Kuhina onkin varmasti täysin tarkoituksellista ja suorastaan tarkoin harkittua – kuten sanottua, esimerkiksi Wicked on valtava satsaus.
Näyttämöille on todellakin keskittävä jotakin ilmiömäistä ja ainutlaatuista, jota mikään kotisohvakokemus ei voi korvata, ja joka saa potentiaaliset katsojat käyttämään budjetoimansa kulttuurikassan nimenomaan teatteriin.
Mieleeni nousee vertailukohta elokuvahistoriasta. Sotien jälkeen yhdysvaltalainen elämäntapa oli suuressa murroksessa, mikä heijastui vahvasti myös massiivisena pyörivään elokuvabisnekseen sekä erityisesti elokuvateattereiden toimintaan. Vaikutukset olivat monenlaiset ja elokuvamaailmassa nähtiin erilaisia suunnanmuutoksia, mutta yksi keskeisimmistä tuon aikakauden muutoksista oli television saapuminen amerikkalaisten koteihin. Yhtäkkiä viihdettä oli mahdollista saada suoraan omalta kotisohvalta, eikä ulos tarvinnut jaksaa lähteä. Elokuvateattereiden kävijämäärät lähtivät roimaan laskuun.
Oli keksittävä keino saada amerikkalaiset kiinnostumaan kotinsa ulkopuolella tapahtuvasta viihteestä, josta he olisivat vieläpä valmiita maksamaan. Niinpä keksittiin elvyttää mykkäelokuvan ajoilta tunnettu niin kutsuttu road show. Road show oli elokuvalevittämisen tapa, joka mukaili elävien näyttämötaiteiden näytöstyyliä. Uutuuselokuvat saapuivat ensin isoihin kaupunkeihin vain muutaman näytöksen ajaksi, jonka jälkeen ne jatkoivat jälleen seuraavaan isoon kaupunkiin. Vasta tällaisen kaupunkikiertueen jälkeen elokuvat saattoivat tulla laajaan yleiseen levitykseen, jolloin ne saattoi nähdä myös oman kotipaikkakuntansa teatterissa.
Tällaiset elokuvat olivat vieläpä usein suuria ja näyttäviä elokuvia. Esimerkiksi Sound of Music keräsi suosiota road show -elokuvana varsin pitkään. Amerikkalaista yleisöä onnistuttiin muistuttamaan siitä, että jotkin asiat ovat vain parempia koettuna elämyksellisinä ja suurina ilmiöinä.
Tällä hetkellä esittävien taiteiden kenttä tuskin varsinaisesti kilpailee television kanssa, vaikka onhan esimerkiksi suoratoistopalveluiden lisääntyminen ja julkaisusyklien nopeutuminen varmasti vaikuttanut eritysesti elokuvien katsomiseen. Teattereiden kohdalla isompi ongelma taitaa kuitenkin olla suomalaisten äärimmäinen taloudellinen varovaisuus vaikeana aikana. Näyttämöille on todellakin keskittävä jotakin ilmiömäistä ja ainutlaatuista, jota mikään kotisohvakokemus ei voi korvata ja joka saa potentiaaliset katsojat käyttämään budjetoimansa kulttuurikassan nimenomaan teatteriin. Markkinointikin on selvästi hyvä aloittaa lähes vuosi etukäteen, jotta kaikki halukkaat katsojat ehtivät sovittaa rapeat 70 euron hintaiset Wicked-liput taloussuunnitelmaansa.
Parhaimmillaan esimerkiksi Wicked ei kuitenkaan ole ainoastaan Tampereen Työväen Teatterin menestys, vaan koko Tampereen kaupungin täysosuma. Jo aiemmin mainitut ravintolat ja hotellit saavat huolehtia vannoutuneiden musikaalifanien ja vakituisen kulttuuriväen lisäksi elokuvasovituksen uusista nuorista faneista, jotka haluavat sukeltaa sisälle tarinan maailmaan.
Taiteen tekemisen kentän puolesta toivon, että suuret musikaalisatsaukset siivittävät tamperelaisten teatterien toimintaa niinkin vahvasti, että myös uusiin kotimaisiin näytelmiin ja taiteellisesti rajoja kokeileviin projekteihin pystytään satsaamaan. Parhaimmillaan suuren yleisön elämyspaukut pystyvät tukemaan tutkivampaa ja rohkeampaa taiteellista otetta. Kun katsojat lähtevät liikkeelle ja teatteritalot tulevat tutuiksi, on aiempaa helpompaa lähteä katsomaan myös jotakin täysin uutta ja jopa vierasta.
Koko esittävien taiteiden ja kulttuurin kentän puolesta toivoisin, että tämä potentiaali nähtäisiin myös laajemmin. Taiteeseen satsaaminen on elinvoimaiseen kotimaiseen kulttuuriin satsaamista, se on kotimaiseen työhön satsaamista ja se on suomalaisten elämänlaatuun satsaamista.
En ole vielä muuten päättänyt käytänkö viimeisen sarjalippuni Wickedin toiseen osaan vai ehkä sittenkin johonkin pienempään, vaikkapa eurooppalaiseen tai kotimaiseen elokuvaan. Onneksi voin valita vaikka vasta elokuvateatterin ovella.
PS.
Taiteen ja kulttuurin mukanaan tuomasta sekä henkisestä että taloudellisesta elinvoimasta keskustellaan Joensuun pääkirjaston Ilmiö-klubilla torstaina 4.12. kun T-efektin Maria Hukkamäki luennoi otsikolla Teatteri on elintarvike. Tapahtuma on maksuton, eikä tule televisiosta, joten se kannattaa ehdottomasti mennä kokemaan elävänä paikan päälle.
Artikkelikuva: Tampereen Työväen Teatteri