Kotkan kaupunginteatterissa keväällä 2025 pyörinyt Häiriö maisemassa operoi mielen liikkeissä.
Raija Siekkinen kirjoitti upeaa proosaa. Väkisinkin sitä tulee ajatelleeksi, voiko näyttämö tuoda siihen mitään uutta.
Ainakaan kovin yksinkertaista maailman siirtäminen kerronnan lajista toiseen ei ole. Teokset operoivat mielen sisäisillä vesillä, eivätkä ne sisällä sellaista materiaalia, jota niin hanakasti toimintaan pohjaavalta näytelmämuodolta odotetaan.
Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämöllä esitettiin keväällä 2025 paikkakunnalla vaikuttaneen kirjailijan romaaniin perustuvaa teosta Häiriö maisemassa. Vuonna 1994 ilmestynyt romaani on sovitettu näyttämöllä yhden näyttelijän monodraamaksi. Tämä mahdollistaa proosallisen muodon säilyttämisen. Koollekutsujana on toiminut Työväen Näyttämöiden Liiton toiminnanjohtaja Annukka Ruuskanen, ja dramaturgisessa työryhmässä ovat toimineet hänen lisäkseen teoksen ohjannut Inke Dahl ja näyttelijäntyön tekevä Pirjo Lankinen.
Kokija on kirjailija, sukupuoleltaan nainen. Nainen puhuu ja kirjoittaa. Jää paikoin epäselväksi (kuten aina), mistä tuo materiaali kirjoittavaan ihmiseen tulee, mutta tekstiä piisaa: kirjailija kirjoittaa sitä käsin ja kirjoituskoneella. Ajoittain soi puhelin, ja puhelimessa puhuttu banaali arkikieli on taiten tehty häiriö kielellisessä maisemassa.
Siekkisen oman kohtalon tietäen tupakka tuhkakupissa ja viittaukset tulipaloon saavat helposti tulkitsemaan näyttämöhahmoa kirjailijan itsensä kuvana. Toisaalta, kuten Joel Haahtela Siekkisen hahmoa hyödyntävässä romaanissaan Katoamispiste tuo esiin, Siekkisen teoksissa tulipalo toistui usein. Kirjailijan kuolemaan johtanut tupakasta syttynyt tulipalo siis elää väistämättä katsomiskokemukseni rinnalla, vaikka seuraamani sanat tulevatkin ajalta kymmenen vuotta ennen kuolemaa.
Teoksen juonesta on lopulta melko mahdotonta sanoa mitään konkreettista. Oikeastaan tarkka tapahtumainkuvaus ei tarpeellista olekaan, sillä teos operoi pikemminkin mielen liikkeissä. Ehkä teosta voisi tulkita petetyn naisen kuvana tai arjen ja taiteen suhteen pohdiskeluna – muitakin tulkintalinjoja on. Oikeastaan kaikki on auki. Siekkisen tavaramerkki, (naisen) irrallisuus muusta, on raadollista – ja sen kuvaus kielen kautta samaan aikaan pökerryttävän kaunista ja lohdullista.
Teos on kauniiksi hioutunut pieni helmi. Ensinnäkin Lankinen teoksen oikeutettuna dynamona on upea. Tätä täydentää Petteri Pietiläisen johdolla toteutettu audiovisuaalinen maailma, jonka erityistä herkkua ovat valokuvataiteilija Marja Pirilän camera obscura -kuviin pohjaavat projisoinnit.
Artikkelikuva: Kotkan kaupunginteatteri