T-efektin lukupiiri luki Pipsa Longan uuden näytelmän Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen, joka ilmestyi tänään 7.5. Teatterin Uuden Alkukirjaston kustantamana. Näytelmä käsittelee tositapausta Peter-delfiinistä, joka eli ihmisten tekemien kokeiden kohteena ja kuoli vankeudessa. Alta voit lukea TUAn lukupiiriltä julkistustilaisuuteen tilaaman tervehdyksen, jonka ovat kirjoittaneet Heta Keskinarkaus ja Heidi Näppilä.
”Tarinat on vaarallisia siinä mielessä, että ne rajaa helposti paljon oleellista totuutta niiden ulkopuolelle. Siinä mielessä kielikin on vaarallista tai liika kielellisyys ja kielen valta.
Jos mietin äitinä olemista niin se miten kerron mun lapselle maailmasta muokkaa hänen ajatteluaan. Kielellä on tosi paljon valtaa. Me ei voida ihmisinä lopulta koskaan täysin ymmärtää sellaista toislajista joka elää kirjoitetun kielen ulkopuolella kuten ei me kai voida täysin ymmärtää toista ihmistäkään.
– Niinpä! Ja siis tässä mietin jälleen sitä, et oon jälleen gradussani (anteeksi…) pohtinut sitä, miten kieli on jotenkin sellanen superinhimillinen asia ja sit taas teatteri taidemuotona ja ruumis ja läheisyys ja kaikki ne ei-kielelliset aspektit siinä on lähempänä jotain sellaista meille kaikille luontokappaleille varattua tilaa. Tää tuli siis mieleen siitä, et mietin et jos tää on kuitenkin lopulta tarkotettu myös lavalle, et miten siinä kontekstissa sen tekstin ympärille voidaan rakentaa jotain – en tiedä – neutraalimpaa? Onkohan liian wild sanavalinta?”
Peterin tarina oli meille molemmille entuudestaan vieras. Käytämme sanaa ”tarina” vahvasti lainausmerkeissä.
Pohdimme kahden lukijan piirissämme sitä, miten haastavaa on tavoittaa eheää kokemusta tai lausetta (saati täyttää tarinallisia vaatimuksia) ei-inhimillisen kivun äärellä, sekä sitä, millainen valta perinteisellä faabelilla on suhteessa siihen, millaisia tekoja ihmiset todellisessa elämässä tekevät. Teatteritieteilijöinä emme osanneet olla miettimättä, miten tällainen tragedia näyttämöllistetään, etenkin kun tekstin visuaalisuus kurottaa jo kirjan sivuilta itsensä ulkopuolelle. Vaikka teksti pyytää unohtamaan tragedian hehkun, on myös lukijan miltei mahdoton unohtaa omia vaikuttimiaan ja teatterin ja kielen traditiota, vaikka niistä yrittäisikin pyristellä irti.
Kuinka lukea draamatekstiä nautiskelematta draamallisuudella ja tarinalla, kun kyseessä on todellisen eläimen kärsimys? Pohdimme tätä yhdessä tekstin kanssa, emmekä löytäneet vastauksia. Sen sijaan löysimme tilaa kysymyksille. Löysimme tilaa tunteille ja ruumiin kokemuksille.
Tekstistä erottuu vahvasti kamppailu sen äärellä, miten kirjoittaa tarinatonta tarinaa tarinasta tekemättä väkivaltaa tarinan kohteelle. Siitä erottuu myös pakko kirjoittaa ja yrittää ymmärtää ja ehkä tehdä tilaa myös muiden ymmärrykselle.
Kirjoittajan kokemuksen vahva ääni kutsuu meitä inhimillisiä olentoja tunnistamaan ja myöntämään inhimillisyytemme hankalia rajoitteita. Lukijalle teos on kokonaisvaltainen ja jopa fyysinen kokemus: tekstin asettelu, pisteettömyys – joka jättää lauseet avoimiksi –, ”valuva” teksti ja sininen allas antoivat kysymysten ja tunteiden lisäksi tilaa sille hapuilevalle oivallukselle, ettei kokemuksen tarvitsekaan olla valmis tai määritelty. Tämä kielellinen ja visuaalinen peli tarjoaa lukijalle mahdollisuuden asettautua tarkastelemaan itseään ja ajatteluaan kriittisesti epävarmuuden tilassa. Se haastaa jatkuvaa tarvettamme ymmärtää ja sanallistaa. Kykenemättömyyttämme ymmärtää ja sanallistaa. Haluttomuuttamme ymmärtää ja sanallistaa, kun sanat ovat vallan ja väkivallan väline. Valta näyttäytyy kaikkivoipaisuutena ja sokeana uskona siihen, että olemme aina oikeassa. Teos osoittaa, miten vaillinaista tietomme maailmasta on ja miten kielemme erityisyys (ja kaikki se mihin sillä pyritään) on lopulta vain tarina, jota sepitämme itsellemme. Toisaalta meillä ei ole paljon muuta – vai olemmeko vain unohtaneet muut keinot? Astuminen tarinasta tyhjyyteen on tosi pelottavaa ja vierasta meille.
Teksti kehottaa: ”Katso tänne (vaikka se onkin hankalaa)”.
Ja silti lukijana haluamme katsoa itseämme. Löytää tarinasta jotain joka kuvastaisi meitä, ihmistä. Vaikka toisen kärsimystä kuinka hierottaisiin vasten kasvojamme, emme silti halua nähdä sitä, vaan haluamme löytää itsemme, olla jonkinlaisia sankareita, päähenkilöitä, se kenen tarinaa varten kaikki tapahtuu.
Ja nyt lopuksi, kun olemme jaaritelleet itsestämme ja tarinoiden vaaroista, pääsemme lopuksi itse aiheeseen eli delfiiniin, Peteriin. Itsemme lisäksi löysimme jälkiä Peteristä tyhjästä tilasta, lauseiden väleistä ja niistä ajattelun keskeneräisyyden vihjeistä, joita tekstissä nousi. Näimme myös visuaalisesti, miten ahdas Peterin tila on. Muistiinpanoissamme toteamme, että vedelle (Peterille) varattu tila oli niin merkittävästi pienempi kuin inhimillisen valkea tila. Lisäksi teksti myös pyrkii veden pinnan alapuolelle, eli inhimillinen silläkin tapaa visuaalisesti penetroituu Peterin omaan tilaan, joka on ironisesti siinä vain hänen takiaan ja ikään kuin varattu häntä varten samalla, kun ei selvästi olekaan. Toisaalta: aivan kuin kertoja yrittäisi kirjoittaa Peterille valtameren.
Tarinoilla – tai perinteisillä tarinoilla, faabeleilla – rajaamme elämän ammeeseen, vaikka olisi mahdollista elää valtameressä. Mutta se olisi kai liian pelottavaa? Miksi olemme niin nössöjä?
Loppuun vielä pari lainausta muistiinpanoista:
”Joku ajatus siitä, että ollaan tavallaan kaikki (Peter,) irti meidän luonnollisesta olomuodosta, pyrkimyksestä olla yhteydessä myös ilman kieltä, selittämisen kielen ja kuvien kulttuuri, jossa kaikelle tulisi löytyä sanat vaikka aina ei löydy eikä tarvitse löytyä vaan pitäisi vaan kuunnella ja tuntea, mutta meidän ruumis on rajattu ”ammeella” jossa ei tunneta mitään vaan ollaan pelkän selittelyn ja kertomisen tilassa, jossa pitäisi pystyä sanoilla kuvaamaan kaikki auki, tarinallistamaan kaikki, mutta kuitenkin meillä ois kapasiteettia ja mahdollisuus tehdä asioita toisin, mutta ei tehdä?
– Wow, mutta kyllä. Pidin tästä! Jään pohtimaan meitä ammeessa. En vitsaile.”
Meitäkin huimaa tämä ajattelu.
Heta Keskinarkaus
Heidi Näppilä
ARTIKKELIKUVA: Teatterin Uusi Alkukirjasto 2024.