Arvio: Marginaalista teatteria täysille saleille

Kauri Honkakoski Companyn esitys Hinterland (joutomaa) perustuu corporeal mime -tekniikalle, jota harvoin nähdään Suomessa.

Kauri Honkakosken fyysisen teatterin ryhmän esitys Hinterland (joutomaa) sai lisäesityksiä tammikuussa kulttuurikeskus Stoassa. Corporeal mime -tekniikkaa hyödyntävä ryhmä on yksi ainoista Suomessa kyseistä tekniikkaa harjoittavista teatterintekijöistä. Kansainvälisesti palkitun Honkakosken Hinterland (joutomaa) tapahtumapaikkana on eräänlainen “epätila”, jossa groteskit hahmot yrittävät selviytyä matkallaan kohti jotain määrittelemätöntä. Teos hätkähdyttää fyysisyydellään. Dynaaminen liikekieli kutkuttaa katsojaa tulkitsemaan teoksen symboliikkaa. Toisaalta katsojan on yhtä tärkeää päästää irti tulkitsemisesta ja antaa teoksen tuntua kehossa.

Corporeal mime eroaa tavallisesta miimistä siten, että tekeminen ei keskity ensisijaisesti käsiin, vaan liike rakentuu kehossa kokonaisvaltaisemmin. Fyysisellä liikekielellä pyritään sanattomasti viestimään tarinaa ja tunnetiloja. Hinterlandin tummanpuhuva ja groteski ilmaisu tutkii ihmisluonnon pimeitä puolia: vallanhimoa ja kykyä pahaan. Välillä tekijöiden liikekieli lähenee jopa tanssiteatteria rytmisessä koreografiassaan. Teoksessa on myös läsnä tekijöiden tietoisuus teatteritraditiosta. Katsojalle esitys kaikuu viitteitä niin bouffon-hahmoihin kuin Samuel Beckettin teatterin tekemiseen ja absurdiin teatteriin. 

Matkalla ei minnekään

Jos bouffonit ovat kuin vilpittömien klovnien pahantahtoisia serkkuja, jotka kommentoivat yhteiskunnallisia epäkohtia, niin samoin tuntuvat tekevän epäsuorasti myös Hinterlandin groteskit irvinaamat. Vaikka kukaan ei sano mitään, esityksen voi nähdä kommentoivan raa’an väkivallan normalisoitumista ja periferiaan ajettujen ryhmien väkivallan uhkaa. Esityksessä ihmisyys ja kontakti syntyvät, löytyvät ja vinksahtavat merkitsevissä eleissä ja leikissä. Esityksessä leikkien säännöt keksitään lennosta ja niitä rikotaan heti, ja taistelu on veristä. Hassuttelussakin on vaaran tuntua. Näille hahmoille ei uskalla kääntää selkäänsä. 

Hinterlandin roolihenkilöissä on käsitteellisen ihmisyyden kuvauksen piirteitä. Kun esimerkiksi henkilöhahmoa väkivaltaisesti roikotetaan pään varassa kärryistä, on teko järkyttävä visuaalisuudessaan. Teos ei kuitenkaan ole kiinnostunut yksittäisen ihmisen psyykestä, vaan pikemmin koko ihmiskunnan yhteisestä olemuksesta – meidän suhteesta toisiimme. Roolihahmoissa heijastuvat katsojan omat mielikuvat sodan julmuudesta ja yhteiskunnan tekemästä väkivallasta. 

Toisaalta Honkakosken tapa ammentaa Beckettin ihmiskuvasta ja tämän teosten maailmoista on kiehtova lähtökohta Hinterlandin rakentumiselle. Hahmot kulkevat vääjäämättömästi ei-minnekään. Tapahtuu järkyttäviä asioita, joiden alku- ja loppupiste eivät kuitenkaan tunnu merkittäviltä. Tapahtumat ikään kuin muodostavat eräänlaista luuppia, jossa yritetään selviytyä, mutta samalla teot eivät oikeastaan johda lopulliseen konkreettiseen tulokseen.

Myös kohtausten sisäinen toiminta usein kääntyy edestakaisessa liikkeessä. Esimerkiksi aluksi yksi roolihahmo taittaa pienen oksan puusta ja alkaa koiramaisen leikin, jossa jahtaa keppiä. Kisailu kepistä saa käänteen, kun toinen taittaa puusta valtavan kepin, josta ei synnykään koiralle heittokeppiä, vaan eräänlainen vitsa, vallan väline, joka asettaa toiset heti hierarkkiseen suhteeseen toisiinsa. Samaan tapaan kohtauksissa hierarkia vaihtuu ja hahmojen positio muuttuu vuoronperään. Alistetaan ja ollaan alistettava. 

Esitys tapahtuu ikään kuin liminaalisessa ei-missään, kuin välitilassa, tai esityksen nimeen viitaten mielen takamaalla. Esityksen puvustus viittaa kaukaisiin aikoihin, niin ensimmäiseen kuin toiseenkin maailmansotaan, ja esityksessä tuntuu ikään kuin ajan kerroksellisuus. Hahmot kulkevat näyttämön halki, katoavat ja ilmestyvät uudelleen yhä vain matkalla jonnekin. Hahmot kulkevat kehää, kisailevat, etsivät, häviävät ja aloittavat aina alusta. Aika ja väsymys kumuloituvat teoksen edetessä.

Lavastuksen riisuttu puu tuo ensimmäisen mielleyhtymän beckettiläiseen teatterin tekemiseen, sillä ohukainen lehdetön puu on ikoninen elementti Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmässä. Puu on lavan kiinteä piste: se muistuttaa siitä, miten matkaajat eivät pääse eteenpäin vaan jäävät ikään kuin odottamaan. Joku taittaa puusta oksan ja joku taas hirttäytyy toiseen, mutta tapahtumat jatkuvat ja hahmot jatkavat kulkuaan. Vain loppu voisi päättää “yhdentekevän kauheuden”. 

Sisu Nojosen lavastus ja valosuunnittelu yhdessä Tuuli Kyttälän äänisuunnittelun kanssa luovat Stoan black boxista tunnelmallisen synkän ja yksinkertaisuudessaan toimivan liminaalitilan. Etenkin valosuunnittelulla Nojonen rakentaa hahmojen matkantekoa tukevia näyttämökuvia – mitään muuta ei tarvita tummanpuhuvan joutomaan kuvaan. 

Lopuksi kuljetaan valoa kohti ja saavutaan yleisön eteen, lavan eturamppiin. Pääsikö kukaan kuitenkaan pois tuolta joutomaalta – olemmeko sittenkin näiden groteskien tyyppien kanssa samassa elämän epätilassa, jossa odotamme, että ehkä kaikki joskus loppuu?

Kehollista, kokemuksellista ei-analysointia

Esityksen voimakkaita tilanteita seuratessa tulee välillä olo, että pitäisi ymmärtää enemmän ja paremmin. Selkeät viittaukset sotaan ja ihmisluontoon houkuttavat pilkkomaan teosta pieniin osiin. Esityksen kokemisessa on kuitenkin hyödyllistä antaa liikekielen viedä mennessään. Dynaaminen fyysisyys on tanssillisuudessaan katsojan omaa kehoa herättelevää. Esityksen voimakas tunnelma syntyykin ennen kaikkea hahmojen liikkeen symmetriasta – ilmassa on uhkaa ja pelkoa, mutta myös herkkyyttä.

Usein teatterissa istuessa katsojana voi olla varsin staattinen, mutta etenkin tanssin ja fyysisen teatterin äärellä pääsee avaamaan katsojan vastaanottorepertuaaria kokonaisvaltaisempaan suuntaan, kun tulkinta siirtyy osittain myös kehoon.

Vielä esityksen jälkeenkin narikkajonossa pari edessä astelevaa kaverusta tapailevat Hinterlandin pumppaavaa askellusta. 

Teos on jäänyt kehoon ja sitä voi tavoitella lihaksien muistilla.

Honkakosken ryhmän esityksiä pääsee seuraavan kerran kokemaan huhtikuussa, kun Edinburghin Fringe-festivaalilla palkittu esitys Pulpetti nähdään kulttuurikeskus Stoassa 18.–21.4.2024. 

Maria Hukkamäki
Leena Kärkkäinen

ARTIKKELIKUVA: Laura Vuoma.