Teemu Vesterinen: Trauma
Remakka-klubilla Teerenpelissä Tampereella 29.9.2023
Stand up -komiikassa ei pelätä kertoa vitsejä intiimin henkilökohtaisista aiheista. Välillä yksityinen laajenee yleiseksi, oli lähestymistapa sitten toimintaan kannustava tai omakohtaisen tunnustava. Koomikko Teemu Vesterisen teoksessa Trauma henkilökohtaisen kokemuksen jakaminen rakentaa siltoja.
Trauma on stand up -soolo, jossa Vesterinen tarkastelee trauman ilmenemistä yksilön elämässä omista kokemuksistaan käsin. Vesterinen on harvinaisen paljaana kaksituntisen soolonsa aikana, jolloin hän naurattaa yleisöään kuvaamalla elämäänsä traumaperäisen stressihäiriön kanssa. Trauman ansiokkuus nousee ennen kaikkea sen tunnustuksellisesta näkökulmasta. Tampereen Teerenpelissä valitsee voimakas myötäelämisen tunnelma, kun Vesterinen kertoo elämäänsä muokanneista kokemuksista – vaikeista aiheista eteenpäin päästään naurun kanssa.
Vesterisen soolo lähentelee rakenteeltaan luentoa: liikkeelle lähdetään termistön ja sanaston määrittelystä ja edetään traumaoireisiin ja niiden kanssa elämiseen. Ilmiötä purkava ja jaotteleva rakenne palvelee trauman ilmenemisen kansantajuistamista. Vesterinen esimerkiksi käyttää trauman eri muodoista helpommin lähestyttäviä termejä kuten mönjä- ja liukuporrastrauma. Kun tästä stand up -esityksestä poistuu, voi sanoa oppineensa uutta.
Kun australialainen koomikko Hannah Gadsby käsitteli omia traumojaan stand up -soolossaan Nanette, tuli Netflixissä vuonna 2018 julkaistusta esityksestä ilmiö. Gadsbyn soolo oli muodoltaan poikkeuksellinen manifesti, joka pyrki aktivoimaan katsojaansa myös toimintaan. Gadsbyn henkilökohtainen näkökulma laajeni yhteiskunnalliselle tasolle herättämään keskustelua aikamme rakenteellisista epäkohdista. Trauma-aiheen vuoksi Teemu Vesterisen soolon äärellä on vaikeaa ohittaa Gadsbyn tunnettua avausta. Liisa Kukkola rinnastaa arviossaan Nanetten ja Trauman toisiinsa paitsi aiheensa, myös metakoomisten elementtien osalta. Aamuset-lehtiartikkelissa Vesterinen itse vertaa teostaan Nanetteen sanoen:
“Pääosassa ei ole oma tarinani, vaan se miten trauma toimii. Käytän toki omia kokemuksiani havainnollistamisessa apuna, mutta esitys ei ole samanlainen tunneryöpytys kuin Netflix-ilmiöksi nousseen Hannah Gadsbyn Nanette-esitys, joka esitteli suurelle yleisölle syvästi henkilökohtaisen tavan tehdä stand upia.”
Ryöpytys Trauma ei toden totta ole – Vesterinen latoo juttunsa yleisön eteen tyynesti ja vaatimattomasti – mutta tunteet ovat sen kiistämätöntä materiaalia ja valuuttaa. Kuiva tietoisku traumasta ei olisi kiinnostava, mutta Vesterisen tarina on, nimenomaan hänen itsensä seikkaperäisesti havainnoimana. Katsojapositiosta on vaikea nähdä esityksen aihetta erillisenä sen esittäjästä, niin henkilökohtainen se luonteeltaan on.
Trauman käsittelyyn on monenlaisia lähestymistapoja komiikassakin. Painotus voi olla asiasisällössä tai tunteessa. Aihetta voi lähestyä yksityisen kokemuksen kautta tai yhteiskunnallisena teemana, sikäli kun niitä kahta voi toisistaan erottaa. Henkilökohtaista kokemusta hyödyntävänä, laajaa yleisöä informoivana teoksena Trauma löytää verrokin esimerkiksi James Lórien MacDonaldin Gender Euphoriasta. Esitykset jakavat keskenään myös identiteetin pohdintaan ja sen rakentumiseen liittyviä teemoja.
Toisaalta Traumaa voisi verrata Jukka Lindströmin Välihuutoon, jossa koomikko käsitteli poliittisen keskustelukulttuurin kärjistymisen rinnalla henkilökohtaisia ihmissuhteitaan, kuten sukupolvien toisilleen välittämää tapaa kohdata toisensa ja luoda yhteyttä välilleen. Välihuuto operoi ehkä kuitenkin lähempänä Gadsbyn Nanettea osoittaessaan, miten yksityiset ihmissuhteet suodattuvat yhteiskunnalliseen keskusteluympäristöön. Toki molemmissa on tunnustuksellisia piirteitä, mutta myös keskeisenä kimmokkeena tarve laajempaan muutokseen.
Toisin kuin Nanette tai Lindströmin Välihuuto, Trauma ei kehota yleisöään toimintaan. Esityksen motiivi on sisäinen. Vesterinen kertoo soolonsa alussa, että hänelle on ollut haastavaa ellei mahdotonta puhua traumastaan tuttavapiirinsä kanssa. Vaikka keskustelujen käynnistäminen on jo nyt havaittu yhdeksi soolon saavutuksista, on selvää, että Vesterinen on kirjoittanut teosta kanavaksi itselleen.
Sooloteoksen dramaturgia rakentaa herkän myötäelämisen ilmapiirin, kun psykologista termistöä sovelletaan Vesterisen omaan kokemukseen. Vesterinen havainnollistaa käsitteitä hassuin vertauskuvin ja kipein, omakohtaisin esimerkein. Päänsisäistä elämäänsä hän hahmottaa personifikaatioilla: itseä heikkoudesta suomiva ääni saa röökaavan Maurin hahmon, toisia taas tuomitsee ankara Judge.
Vaikka teos ei tunnukaan dramaturgiansa puolesta rajoja rikkovalta tai uutta luovalta, on se ansiokas etenkin aiheensa monipuolisessa ja avoimen haavoittuvaisessa käsittelyssä. Esitys sukeltaa Vesterisen henkilöhistoriaan ja paremman mielenterveyden etsintään. Käy selväksi, että traumaperäisen stressihäiriön kanssa eläminen kuluttaa, turhauttaa ja vieraannuttaa muista. Esitys on parhaimmillaan, kun Vesterinen suuntaa tarkan koomikonkatseensa avuttomimpiin hetkiinsä ja havainnoi käytöstään kuin ulkopuolelta käsin.
Tasapainottelu vakavan aiheen ja komiikan muotovaatimusten kanssa saattaa koomikon jokusen kerran katkaisemaan kertomuksensa jännitteen kevyellä irtoheitolla. Yleisö Tampereella seuraisi Vesterisen elävästi kuvaamia kohtauksia ilman naurujakin. Vertaiskokemuksellisuus tuntuu olevan niin rehellisesti läsnä tilassa, että tarina otettaisiin vastaan vaikka teatterimonologina. Hetkittäin nauru rikkoo tarpeettomasti teoksen suuria oivaltamisen hetkiä ja henkilökohtaisia voittoja.
Naurujen tarjoilu on kuitenkin viisas valinta, sillä se takaa katsojalle katarsiksen, jota Vesterisen oma tarina ei ole vielä saavuttanut. Toipuminen on nimittäin yhä kesken. Vaikka Vesterinen erittelee selviytymiskeinojaan ja kertoo olevansa sitoutunut paranemiseen, työtä on selvästi vielä jäljellä. Yleisö ei pääse helpottumaan Vesterisen hyvinvoinnin puolesta. Loppuhuipennuksen julistus ottaa selkävoitto traumasta tuntuu ennen kaikkea dramaturgiselta välttämättömyydeltä, ei emotionaaliselta katarsikselta. Tarinan onnellisen lopun siirtyessä jonnekin tulevaisuuteen on tarpeellista, että koko yleisö pääsee välillä nauramaan sydämensä kyllyydestä nuorison pukeutumiselle tai koiraimitaatioille.
On kiinnostavaa, miten monesti ajatellaan, että nauru tekona on katarttinen, puhdistava ja ehkä siksi passivoiva. Vesterisen soolossa kuitenkin puhdistava nauru vie eteenpäin tilanteesta toiseen. Yleisö on alati aktiivinen myötäeläjä – lähes kuin brechtiläisen yhteiskuntatutkielman edessä. Silti esityksen näkökulma pitäytyy enimmäkseen yksilöllisellä tasolla.
Vesterisen case-esimerkki trauman ilmenemisestä herättää sitä enemmän uteliaisuutta, mitä tutummaksi se käy. Kun Vesterinen avaa kokemuksiaan ja toipumisprosessiaan, alkaa myös katsoja aktiivisesti pohtia, mistä kaikesta Vesterisen trauman palaset koostuvat. Mieltä jäävät vaivaamaan ne aiheet, joihin esitys viittaa, muttei syvenny. Vesterinen paikantaa kiintymyssuhdetraumansa äitisuhteeseensa ja muihin varhaislapsuuden kokemuksiin, mutta sivuaa lyhyen rutiinin verran myös ankaraa isäänsä. Tuntuu siltä, että Vesterinen ohittaa tahattomasti tai tarkoituksella keskeisen palasen kokonaisuudessa. Katsojassa herää uusia kysymyksiä, mutta saattaa olla, ettei kenelläkään ole niihin vielä vastauksia. Ehkä niihin palataan seuraavassa soolossa, ehkä ei.
Kysymyksiä katsoja pääsee esittämään myös itselleen: miten olen selvinnyt minua haavoittavista kokemuksista? Toiminko jollain tapaa samoin tai eri tavoin kuin Vesterinen omissa ihmissuhteissaan? Tunnustuksellisuus kannustaa tunnistamaan omia tai läheisen oireita. Traumaperäisen stressihäiriön diagnoosi ei tietenkään ole asianmukainen kuin harvalle – onneksi. Vesterisen teos kuitenkin herättää huomaamaan, että trauma ei ainoastaan erota meitä muista, vaan voi myös yhdistää. Ainakin, jos siitä puhutaan ääneen, kuten Vesterinen uskaliaasti tekee.
Haavoittuvaisuuden osoittaminen palkitaan ainakin Tampereella. Esityksen loppua kohden on havaittavissa, että osa katsojista on lämmitelty useammalla kuin yhdellä tavalla. Kun Vesterinen vitsailee läheisyydentarpeestaan, yleisöstä ilmoittautuu spontaanisti useampi vapaaehtoinen halikaveri.
Vaikka Vesterinen ei kehota suoraan toimintaan soolossaan, hän on esityksellään ikään kuin rakentanut turvallisen tilan vaikeista asioista puhumiseen. Soolon päätyttyä vallitsee avautumiseen otollinen tunnelma. Eikä olisi mahdotonta kuvitella, että katsojat illan pimetessä jäävät keskustelemaan traumoistaan – ehkäpä ensimmäistä kertaa.
<3
Leena Kärkkäinen
Sofia Valtanen
ARTIKKELIKUVA: Lumoamo 2023.