Saimme poikkeuksellisen tilaisuuden ja pääsimme kurkistamaan keskustelufoorumille, jolla juteltiin kiihkeästi Juha Hurmeen ohjaamasta Marat/Sade-esityksestä. On huomionarvoista, että keskustelijat ovat nähneet Espoon Kaupunginteatterin esittämän suomenkielisen version. Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan tuottaman, Thalia-palkitun esityksen alkuperäinen ensi-ilta oli Universumilla viime syksynä. Muistathan, että internetin keskustelufoorumeilla ihmiset voivat piiloutua keksityn nimimerkin taakse.

Hei vähänkö Marat/Saden muusikot oli hyviä

Vsevis123
Itse tykkäsin katsoa erityisesti muusikoita, lääkärimiestä ja Alma Pöystiä. Muusikot (Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen) oli mulle ehkä esityksen kohokohta, ne oli niin hyviä ja taitavia! On itseasiassa aika harvinaista mulle, että tykkään musiikkinumeroista esityksissä, jotka ei ole musikaaleja. Näistä tykkäsin. Ja lääkärimiehen (ylihoitaja, Jon Henriksen) oma show oli parasta. Sillä oli hyvä meno.

Felix Tuli
Lääkärimies tosiaan oli tässä toteutuksessa varsin koominen hahmo: kaverin ainoa tehtävä on mykkänä kiikaroida sairaalan potilaita ja laittaa kylmästi nippuun kaikki jotka poikkeavat ruodusta. Tämmöinen alituisesti valvova ja rankaiseva hahmo taitaa allegorisessa mielessä edustaa poliisivoimia sortavassa yhteiskunnassa. Se huomio ei toisaalta häivytä hahmon koomisuutta, tuo siihen vain tietynlaisen hyytävän mustan huumorin sävyn. Etenkin joku sanan- tai uskonnonvapauden riistämisen esittäminen siten, että saarnaava pappi (Matti Raita) kloroformitetaan kesken lauseen on niin törkeää, että se on hauskaa.

ibCn<3
Mustakin tässä esityksessä oli jotenkin tosi onnistunut musiikki, sello/viulu/piano-yhdistelmä teki tunnelmasta samaan aikaan vähän vinksahtaneen ja maagisen. Tykkäsin siitä, että soittajat olivat rehellisesti osa esityksen maailmaa ja esillä, vaikkeivät olisikaan olleet soittamista lukuun ottamatta kovin aktiivisessa roolissa. Biisit oli hienoja, erityisesti vaikutuksen teki miehen matala kurkkulaulanta (?). Kuoroa oli kans hyödynnetty aika hauskasti, tai siis ainakin yhdessä kohdassa vallankumoukselliset sairaalapotilaat järjestettiin konkreettisesti kuoromuodostelmaan ja yksi heistä toimi ihan kuoronjohtajana.

CanthTouchThis69
Mua kiehtoo aina esitysten visuaalinen ilme, tästä tuli mieleen tietyllä tavalla sirkusareena erilaisine hahmoineen. Oli hauska asetelma, että Marat istui lähes koko ajan staattisesti siinä kylpyammeessaan kaiken muun meiningin keskellä. Mieleen tuli tosi vahvasti toisinto siitä maalauksesta, Marat’n kuolema; ikoninen maalaus oli tässä laajennettu koko esityksen mittaiseksi kuvaksi.

JanspaRene^^
Oikeassa olet! Itse asiassa kyseinen maalaus innoitti sekä Peter Weissin alkuperäistä näytelmätekstiä että Peter Brookin kuuluisaa ohjausta.

wouldiwas shookspeared
Erinomainen pointti. Olikohan Marat sijoitettu näin jo Peter Weissin tekstissä ja näytelmän aiemmissa ohjauksissa? Kun totesit, että Marat on koko ajan läsnä samassa kohdassa, mulle tuli mieleen joku opinsirpale taidelukiovuosilta: “kuningasnäytelmät kuuluu ohjata niin että kuningas istuu valtaistuimellaan tietyssä pisteessä näyttämöä ja muut juonittelevat hänen ympärillään”. En osaa jäljittää tätä mihinkään kirjalliseen lähteeseen, osaisikohan joku muu? Kuitenkin, tulin miettineeksi, että onkohan Marat’n sijoittaminen yhteen pisteeseen vastaavankaltainen valinta. Tässäkin näytelmässäkin kun on kyse valtataistelusta. Vai onko todellinen kuningas mielisairaalan johtaja, joka myös istuu koko ajan näyttämön reunalla samassa pisteessä? Hänetkin lopulta syöstään vallasta.

~kiwi~
Muiden hahmojen kohellusmeininki oli sekä ahdistavaa että kiinnostavaa; menin ensin taktisesti reunaan istumaan, kun teatterikatsomot jotenkin ahdistaa itseäni nykyään vähän aina. Siitä paikalta näki tosi hyvin kaiken, mutta sitten kun tajusin että näyttelijät tosiaan tulee ottamaan reippaasti ja rajusti kontaktia ainakin eturivin kanssa, niin piti olla vähän varautunut (osittain siksi varmaan osa pitkistä monologeista meni vähän ohi). Tykkään kyllä siitä, että kontaktia otetaan ja että esitys on tavallaan käynnissä jo ennen katsojien saapumista, mutta tässä oli välillä aika fyysinen ote…. Puoliajan jälkeen useampikin katsoja näytti vaihtaneen paikkaansa, joku etupenkin täti tuli istuman mun paikalle ja siirryin itse sinne keskemmälle.

Hei apua en tajunnu mitään :((

Prehtin Pertti
Vaikka esitys oli suomeksi, ei tekstiä jaksanut koko ajan seurata, siis koska sisältö ja ehkä sitten muotokin oli hankalia. Siksi harhautui katselemaan kaikkea muuta, mitä näyttämöllä tapahtui, ja toisaalta tämä esitys oli kyllä siihen tarkoitukseen aika oivallinen, koska joka puolella tapahtui koko ajan jotain ja hahmoja yksilöinä oli kiinnostava seurata.

CanthTouchThis69
Komppailen, samanlaisia tuntemuksia. Itse huomasin keskityksen herpaantuvan usein erityisesti juurikin silloin kun itse Sade (Paul Olin) alkoi monologisoimaan. Tuntui että silloin kaikki muut lavalla kiinnosti paljon enemmän, koska pitkää puheenvuoroa hankalassa muodossaan oli vaan helppo olla kuuntelematta ollenkaan.

ibCn<3
Jäin miettimään sitä tekstin runsautta että mikä funktio isolla määrällä ja sinänsä asiapitoisellakin tekstillä on jos katsoja ikään kuin sit kuitenkin kuuroutuu sille. En tiedä oonko nyt liian epäselvä mutta jotenkin aina hämmentää esitykset jotka rakentuu vahvasti tekstille mutta sit se teksti onkin kaikista vähiten kiinnostava asia esityksessä.

wouldiwas shookspeared
Joo hei tajuun ton tekstipohdinnan ja hämmentää myös. Toisaalta mun oma eka reaktio on aina, et oonkohan mä vaan liian tyhmä etten tajuu. Mut tässä esim. jos useempi on samaa mieltä tekstistä, niin sit ehkä vika ei ookaan itsessä… Mut voihan se teksti tekijöiden mielestä olla tosi kiinnostavaa.

ibCn<3
Joo itekin kyllä alan helposti epäilee itseä, että minkä takia en nyt jaksa keskittyä tähän tekstiin… että jaksaako muka kaikki muut katsomossa mun ympärillä.

wouldiwas shookspeared
Hyvä että muutkin pohtii samoja! Mut sit se on kyllä kiinnostava pohdinta, että kenessä se “vika” on, tai siis näkemättä tätä tekstiä en pysty just vaikka tästä esityksestä osottamaan, miks tekstiin ei jaksanu keskittyy. Tai ehkä just toi asiapitoisuus vaikuttaa? Mut että milloin teksti on riittävän kiinnostava, että esitys voi rakentua/perustua sille? Onhan tässä osittain kyse makuasioista ja erilaisista ihmisistä, mutta varmasti jotain yleisempiäkin lainalaisuuksia vois olla. Miten pitää katsojien keskittymiskyky yllä, hehe…

J07UN1
Esityksen kuvauksessa tuolla EKT:n sivuilla sanotaan mm. näin: “Potilaiden hilpeän puuhastelun lomassa näytelmä tiivistyy Marat’n (Carl Alm) ja de Saden käymien intensiivisten keskustelujen ympärille.” Ja tästä tulee just sellanen nolo olo, et mitä ne intensiiviset keskustelut oli, muistan paremmin sen hilpeän puuhastelun…

Vsevis123
Peter Brookhan on itse puhunut Tyhjä tila -kirjassaan siitä, että koska kulttuuriin yhdistyy tietynlainen velvollisuuden tuntu, tylsyydestä osana teatteriesitystä voi tulla ikään kuin laadun tae: pieni, sopiva määrä tylsyyttä takaa taideteoksen vakavastiotettavuuden ja turvaa suosion, vaikka tylsyys itsessään ei esitykseen lisäarvoa tuokaan.

Jännitti vähän toi mielenterveysteema 😮

Tsepukka
Mietitytti mielisairaala ympäristönä, koska tuntuu, että usein näyttämötaiteessa HULLUJA kuvataan jotenkin hyvin kiusallisella ja sketsihahmomaisella tavalla. No, ehkä nykyisin osataan olla jo tahdikkaampia? Plus tämän esityksen tyyli oli ehkä muutenkin sen verran groteski että se ehkä jotenkin pehmensi.

Felix Tuli
Totta puhut, mieleen tulee vaikkapa Yksi lensi yli käenpesän ja Laurent Baffien Toc Toc esimerkkeinä teksteistä, joiden esitysversioissa on liikuttu siellä sketsihahmoalueella mielenterveyspotilaiden esittämisessä. Mielessäni tässä Marat/Sadessa potilaiden mielenterveysongelmat eivät olleet mikään alituinen tai keskeinen huumorin lähde vaan ne oli esitetty jopa aika hienovaraisesti. Olisikohan Hurmeen oma tausta syynä myös tähän viisaampaan ja tahdikkaampaan esittämiseen?

CanthTouchThis69
Totta, kyllä mä kans uskon, että omat kokemukset voi vaikuttaa. Siis just tuohon tahdikkuuteen. Ja ehkä sen katsojanakin ottaa jotenkin paremmin vastaan, kun tietää, ettei se välttämättä perustukaan mihinkään stereotypioihin ja mielikuviin (jolloin saattaa toistaa sitä mukahauskaa kaavaa?). Tai usein muihinkin asioihin liittyen saattaa miettiä, että minkä verran tuo tekijä on nyt perehtynyt aiheeseen ja ostanko nyt tän jutun. Tai jotenki, et jos en osta niin liittyyks se siihen, et tekijä ei tiedä tarpeeksi aiheesta vai siihen et sillä on vaan tosi erilainen näkemys siitä (ja toisaalta mistä se sit johtuu…). Ja samaa mieltä myös tosta, ettei onneksi mielenterveysongelmat olleet huumorin lähteenä.

wouldiwas shookspeared
Mielisairaiden karikatyyrinen kuvaaminen sopi musta esityksen tyyliin tai esitys musta perusteli valinnan. Muuten kyllä karsastan mielisairaan kuvaamista stereotyyppisen “hullun” kautta.

EukkuOuNiil
Kommentoin tähän väliin tota, et tavallaan oli jopa vaikee erottaa, mikä on sitä mielisairaan karikatyyristä kuvaamista ja mikä taas sitä sen esityksen tyylin tuomaa. Tai en tiedä osaanko selittää tätä tai saako tästä kiinni… Niinku et kuuluuko niiden vaan olla tollasia hilpeitä puuhastelijoita huolimatta mielisairaudesta (ts. koska esityksen just sirkusmainen luonne sitä vaatii; tuolla toisessa keskustelussa oli sirkus mainittu ja se kuvaa tätä kyllä hyvin!) vai mielisairautensa takia. Toisaalta kaikkihan ei niistä hahmoista olleet samanlaisia… Tai! Ehkä tää mun pointti yrittääkin olla jotain sellasta, että vaikka oli karikatyyrikuvausta, niin sekin on musta ihan eri asia kuin juuri sellainen mauton naamaa vääntelevä sketsihahmo.

J07UN1
Tähän liittyy myös se, että esitys sai pohdiskemaan myös taideterapiaa, sen toteutusta ja hyötysuhdetta…. Annetaanko terapian kohteena oleville täysi vapaus ammentaa (!) omakohtaisista kokemuksista vai saneleeko sittenkin joku ulkopuolinen sen, miten prosessi menee. Ajatus saattoi lähteä sivuraiteille, kun oma keskittyminen tekstiin oli esityksen aikana välillä vähän heikkoa. Tässähän selkeästi hahmoja ohjattiin “oikeille” raiteille, jos homma alkoi riistäytyä käsistä. Ihanasti oli kuitenkin improa havaittavissa (siis näyttelijöiden toimesta), vaikka näytellyt hahmot eivät saaneetkaan alkaa improilemaan.

Keskusteluun ovat osallistuneet Laura Helander, Sanni Martiskainen, Maura Minerva, Sofia Valtanen ja Eeli Vilhunen.

Artikkelin kuvat: Raisa Kilpeläinen.